Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman (Avain, 2005. 158 sivua.)

  Yritin muistaa, millaisena olin nähnyt Joonan aikaisemmin. Muistin vain hänen kasvonsa lapsena, vakavan katseen ja punan, joka nousi täplinä poskille aina kun hän innostui jostain. Sinä syyskuun päivänä, taksin huristaessa kohti puiston takana odottavaa sairaalaa, lakkasin näkemästä Joonan pienenä poikana, jota aikuisuus ja tulevaisuus odottivat jossain. Sinä päivänä näin hänet ensimmäisen kerran miehenä, jolla oli likainen parta ja ihossa sairauden tuoksu. Samalla hetkellä näin itseni naisena, jonka koko elämä oli vaarassa hukkua tuon miehen sairaantuoksuiseen maailmaan.

Tarina alkaa nykyhetkestä ja helsinkiläisestä kahvilasta, jossa Anna juo kahvia, polttaa savukkeita ja yrittää syventyä lukemaansa romaaniin. Hänen äitinsä pyytää naista vierailemaan veljensä luona, Joonan, jonka mieli on sairastunut, ja joka mielisairaalassa kaipaa pikkusiskoaan, miettii miksei minun siskoni välitä minusta enää. Päivä kuluu, samoin suuri määrä kahvia ja savukkeita, Annaa ahdistaa. Kahvilassa vuosien takaiset muistot kynsivät tajunnan pintaan, ja Anna joutuu jälleen kerran kohtaamaan asioita, joita ei edes haluaisi muistaa.

On pieni perhe, kaksi lasta, pappi-isä, joka ei koskaan puhu itsestään, ja äiti, aina hillitty ja asiallinen. Äidin mielestä lapsilla pitää olla aurinkoa, mutta ne asiat, joita kauttaaltaan keltaisen lastenhuoneen seinät joutuvat todistamaan, ovat sysimustia. Nuori Joona alkaa oireilla jo varhain, ja vihdoin koittaa se joulu, jolloin veri värjää kenkien kärjet, kärventynyt kuusi makaa olohuoneen lattialla ja silmäpuoli enkeli katsoo surullisena.

Joitakin vuosia aiemmin valtameren toisella puolen nuori newyorkilaispoika Ian pakenee kirjojen lohduttavaan maailmaan koulukiusaamisen ja Vietnamin sodassa mielenterveytensä menettäneen isänsä tilanteen aiheuttamaa tuskaa ja ahdistusta. Ian kasvaa, lukee ja opiskelee, ja aika ja elämä johdattavat hänet Helsinkiin kirjallisuustieteen laitoksen seminaariin luennoimaan Virginia Woolfista. Nämä kaksi sisältä rikkinäistä ihmistä, Anna ja Ian, kohtaavat, ja vihdoin kummallekin löytyy joku, jolle voi yrittää kertoa siitä mustasta möykystä, joka sisintä puristaa.

  Olisiko pitänyt piirtää se kuva Ianille ja sanoa katso, tässä on meidän tarinamme, tässä on piste, josta kaikki alkoi? Niin olisin halunnut tehdä. Olisin halunnut löytää sen pisteen. Tehdä avaimenreiän, jonka läpi näkisin elämän. Isoisä, mummi, isä, äiti, Joona, minä. Meidän tarinamme alku. Mutta ei sellaisia asioita sanota muille. Ne kuvitellaan yksin, salakavalasti, unta tai bussia odottaessa. Ja seuraavassa hetkessä se kaikki kuvitellaan uusiksi.


Että hän muistaisi saman on kirja, jota ei uskoisi esikoisteokseksi, niin valmis ja painava se on. Mietin lukiessani useaan otteeseen ovatko jotkut kirjan tapahtumista itse koettuja, vai onko Hirvosella "vain" huikea eläytymisen kyky. Niin tai näin, tarina on niin aito ja vakuuttava että se tuntuu eletyltä, sellaiselta että se on totta jollekin. Hämmästelin myös sitä valoa jolla kirja on kirjoitettu - sen rivien väleistä suorastaan tihkuu suru, murhe ja uupumus, mutta siitäkin huolimatta teos ei lopultakaan ahdista vaan paremminkin ajatteluttaa. Vaatii taitoa kirjoittaa tällaisista aiheista niin ettei kerronta vello ahdistuksessa ja lukija näänny kaiken kurjuuden alle - ja niin että tarina on kuitenkin alusta loppuun uskottava.

Että hän muistaisi saman on pienestä koostaan huolimatta suuri kirja. Se on kertomus maailmasta, jossa jo pienellä tytöllä on harteillaan valtava velvollisuuden ja huolen paino. Kun viisivuotias kokee omaksi vastuukseen olla se ihminen, jonka täytyy saada kaikki takaisin kuntoon, tuntee itsensä lukijana melko voimattomaksi. On helppoa ymmärtää, miten tuollaisessa ympäristössä elävä tyttö kasvaa suorittajaksi ja pelastajaksi, nuoreksi naiseksi joka toivottaa sänkyynsä tervetulleeksi joukon repaleisia ihmisiä; narkomaaneja, autovarkaita, alkoholisteja ja itsemurhaa yrittäneitä vain saadakseen kuulla taianomaiset sanat "Ilman sinua en jaksaisi edes yrittää" - haaveillen kuitenkin samalla maailmasta, jossa voisi ahdistua ja nähdä painajaisia, tietää, että jossain odottaisi käsi valmiina pyyhkimään kyyneleet. Maailmasta, jossa voisi itse olla joku muu. On helppoa myös ymmärtää, miksi välit rakkaaseen isoveljeen viilenevät ja miksi joskus on niin vaikeaa jaksaa.

  Minun pitäisi istua Joonan sängyn reunalle, tarttua arpien peittämään käteen ja kysyä miten hän voi. Pitäisi kuunnella, jutella niitä näitä.  
  Pitäisi kertoa, että ulkona paistaa aurinko ja sinä päivänä kun hän pääsee pois, tulen vastaan ja kannan hänen kassinsa. Vien hänet jäätelölle meren rantaan ja oluelle terassille ja pyöräretkelle minne ikinä hän haluaa mennä. Olen hänen kanssaan ja sanon katsokaa, tässä on minun veljeni ja minä rakastan häntä niin paljon, että kenelläkään ei ole oikeutta ajatella hänestä pahaa. 

Hirvonen kirjoittaa kauniisti rumaa tarinaa muistoista ja muistamisesta, mielen sairastumisesta, sekä perheistä joissa rikkinäisyys tuntuu periytyvän jo äidinmaidossa sukupolvelta toiselle. Minä vakuutuin ja vaikutuin, ja aion ehdottomasti lukea pian Hirvosen toisen romaanin Kauimpana kuolemasta. Jään myös toivomaan ja odottamaan, että Hirvoselta saataisiin pian uutta luettavaa. Linkitän vielä Lumiomenan Katjan hienon arvion, jonka lopusta löytyy linkkejä monien muiden kirjan lukeneiden mielipiteisiin. Luimme kirjan Katjan kanssa samaan aikaan, mutta minun postaustahtini on joskus vähän verkkaisempi... :)

(Huomasin muuten juuri, että tämä on sattumalta kolmas tekstini tammikuun aikana, jossa romaanin perheenpäänä toimii pappi. Tämän tarinan pappi-isä on kuitenkin aivan eri maata kuin Jään aurinkoisen ihana Petter Kummel tai edes Vieraan päähenkilön, Marian vakava ja rauhallinen kirkkoherra-isä. Lukekaa itse, niin näette!)