Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää (Teos & Schildts & Söderströms, 2012. 366 sivua. Alkuteos Is, 2012. Suomentanut Leena Vallisaari.)

  Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä. Sellainen rauha lepää veden ja maan yllä. Ihmiset antavat katseen liukua yli satamalahden, lepuuttavat silmiään ja katsovat pois. Kaikki on niin kuin aina. Jokaisen rinnassa on jonkin muun kaipaus, ja kaikki mitä kaivataan tulee veneellä.

On toukokuinen aamu Ahvenanmaan ulkosaaristossa vuonna 1946. Posti-Anton liu'uttaa veneensä laituriin, veneen kyydissä ovat Luotojen seurakunnan uusi pappi Petter Kummel, hänen vaimonsa Mona ja heidän yksivuotias tyttärensä Sanna. Pieni ja vieraanvarainen vastaanottokomitea saattaa koko yön matkustaneen ja väsyneen seurueen kasteen halki kohti pappilaa, joka seisoo punaisena ja uhkuu savupiipuista väreilynä kohoavaa kaakeliuunien lämpöä. Nuutuneet tulokkaat ravitaan puurolla ja valmiiksi voidelluilla voileivillä, ja yhteisillä ponnistuksilla perheen muuttokuormakin saadaan kannettua tupaan. Vastaanotto on sydämellinen, tästä on hyvä alkaa uusi elämä.

Uudessa papissa on jotain erityistä, hän on puoleensavetävä, aurinkoinen ja ystävällinen, aina hyvä sana huulilla. Kun pastorskakin osoittautuu poikkeuksellisen pystyväksi ja terveellä maalaisjärjellä varustetuksi naiseksi, ottaa seurakunta pappilan uudet asukkaat nopeasti omikseen. Ihmiset tulevat jumalanpalveluksiin kuulemaan soinnukkaalla pasuunallaan messuavaa pappia ja veisaamaan sydämensä kyllyydestä, ja kun Kummel saarnaa varmalla ja lämpimällä äänellään puhdasta ja kaunistelematonta Jumalan sanaa, voittaa hän esimerkillään ihmisten ystävyyden ja arvostuksen. 

Elämä saariston laidalla saa muotonsa vuodenkierron mukaan. Kesällä Luodoille saapuu purjehtijoita mantereelta, talvimaailmassa taas pitäjän sisäinen seuraelämä on vilkasta; talvella muuten vallitsevan kuvaamattoman hiljaisuuden keskellä paksu ja kirkas jää suorastaan kutsuu potkukelkkailijaa lähtemään vieraisille. Keväästä syksyyn elämän täyttää toisenlainen toimeliaisuus, ja kun syksy saapuu, ponnistelevat silakkaveneet tasaisesti läpi sateen ja aallokon. Saaristossa olosuhteet ovat usein armottomat, ja sää on elämän ja kuoleman kysymys. Meri on ystävä ja vihollinen, se antaa elannon, mutta joskus myös ottaa sen, mikä sille kuuluu.

  Kun meri jäätyy, on pidettävä korvat auki ja oltava silmä kovana. Miten jää makaa, missä virtapaikat ovat. Mistä tuuli käy. Mustat läikät sulaa, vihreät sileää jäätä, maidonsininen kuin sokean silmää peittävä kalvo, sitä on muistettava varoa. Itsestään selviä asioita. Jäänaskalit täytyy aina pitää mukana ja puukko vyöllä. Kuuntele, millä tavalla jää natisee. Älä pelkää, sillä silloin et selviä minnekään. Älä ole uhmakas, sillä silloin sinun käy huonosti. Meri on kylmä, paina se mieleesi, ja syvä.

Luin Jään jo syksyllä, mutta siitä kirjoittaminen on ollut erityisen vaikeaa. Teos oli pakahduttava, se kosketti monella tapaa ja lukukokemus tuntui lopulta niin intiimiltä ja jopa hengelliseltä, että sen jakaminen on tuntunut miltei mahdottomalta tehtävältä. Yritän nyt kuitenkin.

Olen itse kotoisin etelärannikolta, ja ehdottomasti enemmän meri- kuin järvi-identiteetin omaavana nautin heti kirjan ensimmäiseltä sivulta lähtien sen vahvasta saaristotunnelmasta - meri on läsnä jokaisessa sanassa ja ajatuksessa. Luodoilla on kesytöntä, suolaista ja tuulen tuivertamaa, ja kaikkialla maisemaa värjäävät meren ukkosensinisen, hopean ja saarnenharmaan sävyt. Talvella saaristossa on hiljaista, muulloin kuuluu aina meren ääni; mainingit kuiskailevat ja supisevat, tyventä kannattelevat syvyyksien huokaukset, ja kun tuuli nousee, vahvistuu meren kohina - myrskyjen pauhuista puhumattakaan. 

Saaristolaiset ovat sitkeitä ja periksiantamattomia, selviytyjiä jollaisiksi ympäröivä meri ja menneiden sukupolvien perintö on heidät muovannut. Vaikka kunnassa ja seurakunnassa vallitsee kahtiajako - jotkut itäluotolaiset eivät vetäisi hukkumaisillaan olevaa länsiluotolaista avannosta - ja vaikka Luodoilla on omat vihanpitonsa, kaunan, kateuden ja katkeruuden aiheensa, löytyy kuitenkin jokaisen luotolaisen sydämensopukoista aimo annos vieraanvaraisuutta ja mutkatonta hyväntahtoisuutta. Mantereelta saapuvat Petter ja Mona omaksuvat kiitettävästi saaristolaisen elämäntavan ja luonteenlaadun, ja erityisesti se tapa jolla kipakka pastorska pitää perheensä ja huushollinsa narut käsissään, on ihailtava ja esimerkillinen.

Lundberg kirjoittaa tarinaansa lämmöllä ja lempeydellä. Hän vie lukijansa perusasioiden äärelle ja luotsaa varmalla otteellaan läpi saariston arjen ja armottomuuden, kantaa läpi ilon ja onnen hetkien, ja toisaalta yli suurien surujen karikoiden. Rakastin kirjassa kaikkea. Sitä miten kuulaan kauniisti Lundberg kirjoittaa. Sitä millaisella rakkaudella ja ymmärryksellä hän kohtelee henkilöhahmojaan, jopa ja erityisesti pikkuista Sannaa, nyt sinä Sanna saat seuraa ja oikean ystävän! Sitä miten Luotojen kesäelämän kuvaus toi mieleeni ihanan Astrid Lindgrenin teokset, ja miten talvielämä puolestaan muistutti karuudessaan rakastamastani Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maijasta. Sitä miten romaanin verkkainen ajankulu tarttui sisimpään, pakotti osaksi itseään ja sai rauhoittumaan. Sitä miten koin saavani kirjasta vastauksia kysymyksiin joita en tiennyt sisälläni olevankaan.

Kirjan kannet suljettuani oloni tuntui haikealla tavalla onnelliselta, monet itkut kirjan äärellä itkettyäni sielu puhtaalta ja hellityltä, merituulien karaisemalta. Tätä kirjaa tulen vaalimaan sydämessäni hamaan tulevaisuuteen. Jos minulta kysytään, vuoden 2012 Finlandia-palkinto meni juuri sinne minne sen pitikin. 

Jää on kirjablogeissa laajalti rakastettu. Tällä kertaa en linkitä mihinkään, vaan annan lisää janoavan lukijan googlettaa itsensä kymmeniin kirjasta kirjoitettuihin blogiarvioihin. Tämän viime vuoden hienoimman kotimaisen romaanin myötä toivotan jokaiselle lukijalleni onnellista alkanutta vuotta!