Riikka Pulkkinen: Vieras

 

Riikka Pulkkinen: Vieras (Otava, 2012. 299 sivua.)

  Ihminen haluaa ennen muuta uskoa. Elämässään, päiviensä pitkästyttävyydessä. Hän haluaa uskoa huomiseen, itseensä, kirkkaitten aamujen toiveikkuuteen, siihen, että elämällä on tarjottavanaan jotain suurenmoista, vaikka arki-iltojen latteus panisi uskon koetukselle.

Eletään pääsiäisen jälkeistä viikkoa, kun seurakuntapastorina työskentelevä Maria päättää paeta, kadota, lähteä karkuun. Sunnuntaisen jumalanpalveluksen jälkeen hän suuntaa kotinsa sijasta satamaan, ostaa lipun Tukholman-laivaan ja jatkaa sieltä matkaansa New Yorkiin, äitinsä jalanjäljille. Maria pelkää, ei itsekään tiedä mitä, hän on lakannut uskomasta. Hänen avioliittonsa on ajautunut siihen pisteeseen, jossa kävellään toistensa ohi kuin vieraat, varotaan koskettamasta toisiaan, hymyillään kuin naapurille. Ja sitten on vielä Yasmina, pieni tyttö, jolle on tapahtunut jotain kamalaa.

New Yorkissa Maria tutustuu nuoreen naiseen, Mélanieen. Naiseen, joka ei usko mihinkään, jonka maailma on yhden päivän kokoinen, ja jonka silmissä palavat tummat kukat. Mélanie saa Marian palaamaan tanssisaleille, joissa hän on ison osan nuoruuttaan viettänyt. Juurillaan - mantereella, josta hänen äitinsä on lähtöisin, sekä tanssin maailmassa - hän sukeltaa oman itsensä syvyyteen, palaa mielessään lapsuuteensa, pieneen pitäjään Oulun kupeeseen, valon kevääseen, jolloin vaikea syömishäiriö antoi muodon hänen päivilleen, sekä tuoreisiin, pääsiäistä edeltäviin tapahtumiin pienen maahanmuuttajatytön elämässä.

  Ihmisen on hyvä säilyä hiukan vieraana itselleen, kantaa muukalaisuutta mukanaan. Kukaan ei koskaan voi täysin ymmärtää, mistä elämässä on kyse, ja siksi muukalaisuus on ihmisen perimmäinen olotila. Jos minä saisin päättää, kaikkien ihmisten tulisi kokea, miltä tuntuu olla osa vähemmistöä.

Tartuin tähän Pulkkisen uusimpaan teokseen odottavin, joskin jännityksensekaisin miettein. Naisen edellinen romaani, Totta, jätti minut ristiriitaisiin tunnelmiin; toisaalta rakastin sen kaunista kieltä, toisaalta taas koin tarinan etäiseksi ja hahmot vaikeiksi samaistua. Tämän Vieraan kohdalla tilanne olikin sitten ihan toinen, tarina vei mennessään heti ensimmäiseltä sivulta, Mariaan samaistuminen oli välillä vähän liiankin helppoa ja kirjaa oli pakko lukea öitä myöten. Ihastuinkin Vieraaseen melko lailla ehdoitta. Lukematta Pulkkisen esikoisromaania, Rajaa, rohkenen väittää tämän olevan kirkkaasti hänen paras romaaninsa.

Kirjassa oli teemoja, joiden koin tulevan vahvasti iholleni; muukalaisuuden tunnetta, (puoli)orpouden kokemusta, kaukokaipuuta, omien (hieman vieraiksi jääneiden) juurien etsimistä, tanssia ja jopa teologisia kysymyksiä (olen ollut aktiivinen seurakuntanuori joskus sata vuotta sitten :). Myös muista teemoista, rasismista, kirkon ja yhteiskunnan vastuusta sekä syömishäiriöistä Pulkkinen kirjoittaa hyvin ja kiinnostavasti. Vieras on älykäs romaani, joka haastaa lukijan. Se on ehjä ja tasapainoinen kokonaisuus, joka sisältää hyvää filosofista ja yhteiskunnallista pohdintaa, herättää paljon ajatuksia ja jättää hyvän ja pitkän jälkimaun.

  Luin joskus kirjan, jossa vanha nainen sanoi, että jotkut kantavat mukanaan syntymänsä traumaa, sitä kun putoaa maailmaan silloin kun vähiten odottaa. Vanha nainen oli nähnyt paljon, tunsi itsensä ja kaipuunsa, oli matkustanut horisonttiin ja takaisin. Hän sanoi, että ehkä juuri tämän ensimmäisen kivun ja äkkiarvaamatta koittaneen saapumisen takia jotkut haluavat niin kovasti matkustaa; jotkut meistä haluavat saapua yhä uudelleen, kerta toisensa jälkeen, lähtemisensä jälkeen, jäävät kiinni tähän liikkeeseen.

Entäs New York sitten? Oih! Pulkkinen kuvaa elävästi, rehevästi ja rehellisesti tuota lumoavaa kaupunkia, joka ei koskaan nuku. Kaupunkia, joka lupaa jokaisessa kadunkulmassaan kaiken, ja jonka ominaishajuja ovat makea sokerihöyry, palanut kumi ja poltettu sokeri, virtsa ja pesuloista kaikkialle uhkuva puhtaan pyykin tuoksu. Kaupunki tulvehtii tuoksuina ja väreinä, arkeensa uppoutuneet kiireiset kaupunkilaiset näyttävät siltä että kuolema ei koske heitä juuri tänään. Rotat luihuilevat metroasemilla, pahvilaatikoissa asuu ihmisiä, jotka ovat muuttuneet makuuhaavoiksi, ja öisen Harlemin kujilla asuvat pelko, veitset ja naiset, jotka ovat lahjoittaneet elkeensä rap-videoiden biatcheille. Kiihkeärytminen New York sykkii jokaisella sivulla, ja sai ainakin minulle aikaan vastustamattoman halun palata tuohon miljoonien haaveiden kaupunkiin.

Pulkkinen piirtää kaunistelematta myös syömishäiriöisen nuoren mielenmaisemaa. Nuoren Marian elämässä toimintaa ohjaavat nuoruuden sakramentit: kuri, kieltäymys, kilvoittelu ja kärsimys. Kun on neljätoistavuotias perfektionisti, ja hiukan rakastunut sekä Jeesukseen että kuolemaan, lukijan ei ole vaikeaa arvata mihin aluksi viattomalta vaikuttanut painontarkkailu johtaa. Sairastuvan mielen lisäksi Vieras kuvaa taitavasti myös vierauden tunnetta uudessa ympäristössä ja kulttuurissa - sekä myös ihmisessä itsessään. Suomalaisen yhteiskunnan maahanmuuttajavastaisuus saa karvat nousemaan pystyyn, ja pienen Yasminan kohtalo jää kaihertamaan pahoinvoinnin möykkynä jonnekin sisimpään.

Rakastin Vieraan kieltä. Se on kaunista, leikittelevää ja rohkeaa - kuin tanssia. Pulkkinen käyttääkin kieltä taitavasti ja notkeasti kuin tanssija omaa instrumenttiaan, vartaloaan. Romaanin kerronta etenee sujuvasti kerroksittain, ja siinä on selkeä rytmi. Rytmi on tarinassa muutenkin tärkeä elementti, arjen äänien rytmi - lähestyvän metron kolina, pyykkirumpujen rytmikkäät kierrokset ja iskuporan kiihkeä hakkaus - luovat kiehtovan ja eläväisen taustan Marian liikkeille ja ajatuksille.

Joskus jossain kysyttiin, minkä sitaatin voisit ottaa tatuoituna ihoosi. Taisin löytää oman suosikkini tästä Pulkkisen teoksesta: onnellisia ovat ne, jotka kantavat mukanaan monta maailmaa. Huikean kaunis ja moniselitteinen ajatelma, jota jään vaalimaan tämän lukukokemuksen jälkeen. Minusta taisi tulla vähän Pulkkis-fani. 

(En tälläkään kertaa linkitä ketään. Vieras on luettu jo suunnilleen kaikissa muissa kirjablogeissa, joten arvioita on internetin ihmeellinen maailma väärällään.)

  Olen onnellisempi kuin aikoihin. Ihminen voi astua tuntemattomalle maalle. Maa ottaa hänet vastaan. Hän on vieras niin kuin on vieras itselleenkin, niin kuin kantaa itsessään sitä vaiteliasta outoa, jolle ei ole nimeä.