F. Scott Fitzgerald: Kultahattu


F. Scott Fitzgerald: Kultahattu (Otava, 2004, 1. painos 1959. 220 sivua. Alkuteos The Great Gatsby, 1925. Suomentanut Marja Niiniluoto.)

Romaanin minäkertoja, Nick Carraway, on nuori Keskilännestä New Yorkiin muuttanut kirjailijanalku. Kirjoittaminen ei ota sujuakseen ja mies työskentelee inspiraatiota odotellessaan pörssimeklarina New Yorkin Wall Streetillä. Hän on vuokrannut pienen vaatimattoman mökinrähjän Long Islandin West Eggiltä, alueelta, jossa nousukkailla on toinen toistaan hulppeampia asumuksia. Lahden toisella puolella, tyylikkäämmän East Eggin puolella asuu hänen serkkunsa Daisy Buchanan urheilijamiehensä ja pienen tyttärensä kanssa. Carrawayn naapurissa komeilee suunnattoman suurikokoinen loistohuvila, jossa asuu salaperäinen nuori miljonääri, Jay Gatsby. Gatsby järjestää prameassa talossaan ylellisiä ja loisteliaita juhlia, joissa samppanja virtaa, ja joissa jokainen haluaa näyttäytyä - jokainen, paitsi Gatsby itse.

  Ainakin kerran viikossa saapui joukko ravintolaväkeä tuoden useita kymmeniä metrejä purjekangasta ja niin paljon värillisiä lyhtyjä, että ne muuttivat Gatsbyn koko suunnattoman puiston joulukuuseksi. Pitkillä tarjoilupöydillä oli kiiltäviä kylmiä ruokia, kokonaisia maustettuja kinkkuja ruudukkaiden salaattivuorien rinnalla, leivonnaisia ja tumman kullan värisiksi kypsennettyjä kalkkunoita. Eteishalliin oli rakennettu baari, jossa oli oikea messingillä päällystetty korkea pöytä ja joka oli täynnä giniä ja niin vanhoja liköörejä, että useimmat Gatsbyn naisvieraat olivat liian nuoria erottamaan ne toisistaan.

Carraway tutustuu vähitellen erakkomaiseen naapuriinsa, joka osoittautuu harvinaisen miellyttäväksi ja anteliaaksi mieheksi. Käy myös ilmi, että Gatsby on rakastanut - ja rakastaa yhä edelleen - Daisy Buchanania. Nuorilla on ollut lyhyt romanssi ensimmäisen maailmansodan aikaan, mutta Daisy ei ole halunnut odottaa köyhää Gatsbyä vaan on mennyt naimisiin varakkaan Tom Buchananin kanssa. Kuluneiden vuosien aikana Gatsby on rikastunut (hieman kyseenalaisin keinoin), ja haaveilee nyt saavansa Daisyn vihdoin itselleen. Hän pyytää apua uudelta ystävältään, ja Nick Carraway järjestääkin näille kahdelle tapaamisen. Tästä näennäisen viattomasta iltapäiväteestä lähtee käyntiin dramaattinen tapahtumasarja, joka päättyy kolmen ihmisen turhaan kuolemaan.

  Gatsby ei ollut hetkeksikään irrottanut katsettaan Daisysta ja luulen hänen arvioineen uudelleen koko talonsa sen mukaan, mitä tämän suloiset silmät siitä sanoivat. Joskus hän myös katseli sumuisin katsein omaisuuttaan, niin kuin tämän naisen todellinen ja ällistyttävä läsnäolo olisi tehnyt kaiken epätodelliseksi.


Luin Kultahatun vuosi sitten teoksen oltua lukulistallani vuosikausia. Svengaava ja maailmaa mullistanut 1920-luku kiehtoo minua, ja lähdinkin lukemaan tätä klassikkoromaania nimenomaan kiinnostavana ajankuvauksena. Odotin jazzin ja foxtrotin säestämää rakkaustarinaa, jonka jokaisella sivulla '20-luvun New York vahvasti elää ja hengittää, mutta sainkin lopulta jotain ihan muuta: alakuloisen kuvauksen yhden miehen toteutumattomasta amerikkalaisesta unelmasta. Romaanissa kuvataan lähinnä ihmisten välisiä suhteita, yhteiskunnan moraalista alennustilaa ja sen aikakauden arvomaailmaa, ja koska ympäristön kuvaus jää melko lailla taka-alalle, en aivan tavoittanutkaan sitä '20-luvun henkeä jota niin kovasti kaipasin. Saatoin aluksi hieman pettyä, mutta sittemmin olen saanut huomata sen taian, joka tekee tästä romaanista rakastetun klassikon: Jay Gatsbyn tarina on niin vahva ja koskettava, ettei se unohdu. Kultahatun arvo onkin mielessäni tasaisesti noussut, kun lukukokemuksesta on kulunut aikaa.

Fitzgeraldin luomat hahmot ovat kiinnostavia: yksikään hahmo ei jättänyt ainakaan minua kylmäksi, vaan jokainen herätti tunteita puolesta tai vastaan. Suosikkihahmoikseni nousivat (tietenkin!) yksinäinen unelmoija, rakkautta kaipaava Gatsby, sekä kaikkea sivusta tarkkaileva Carraway, joka tuntui lopulta olevan tarinan ainoa jonkinlaista tunnetta ja lämpöä osoittamaan kykenevä henkilö. Ehdoton inhokkini kirjan hahmoista oli pöyhkeä, uskoton ja ylimielinen Tom Buchanan, eikä hänen loputtoman pinnallinen vaimonsa Daisykään minussa lopulta kovinkaan lämpimiä tunteita herättänyt. Kirjan luettuani Gatsbyn tarina jätti haikean ja vähän alakuloisen olon - Jay Gatsby on hahmo, jolle haluaisi pelkästään hyvää.

Kultahattu kuvaa taidokkaasti kieltolain ja yhteiskunnallisen muutoksen kourissa elävän sodanjälkeisen jazz-sukupolven kiihkeää elämää. Se alleviivaa luokkaeroja: rikkaiden nuorten levottoman ajelehtimisen ja yltäkylläisen elämän pinnallisuutta korostavat kuvaukset köyhien raadannantäyteisestä arjesta New Yorkin ja Long Islandin väliin jäävässä Tuhkalaaksossa. Kultahattu on jollain tapaa oman aikansa Levottomat, se näyttää muutaman löyhämoraalisen henkilöhahmonsa kautta millaista on, kun mikään ei tunnu miltään

Luettuani kirjan halusin tietenkin nähdä myös elokuvan. Lainasin kirjastosta vuosi sitten Robert Redfordin ja Mia Farrow'n tähdittämän Kultahatun vuodelta 1974. Elokuvan kautta pääsin jo paremmin tunnelmaan, samppanja virtasi ja ihmiset tanssivat altaalla charlestonia - sain jo vähän sitä, mitä romaanista olin jäänyt kaipaamaan. Ja Robert Redford oli, oih, ihana! Tätä muistoa vaalien kävin nyt alkuviikosta elokuvateatterissa katsomassa elokuvan uusimman version, australialaisen Baz Luhrmannin ohjaaman The Great Gatsby - Kultahatun

Luhrmannille tyypilliseen tapaan elokuva on tavattoman värikäs, äänekäs ja visuaalinen. '20-luku tulvii katsojan silmille miltei ylitsevuotavan runsaana, ja vaikka elokuvan musiikkivalinnat saivat minut hieman kakistelemaan (ei jazzia, vaan 2010-luvun R'n'B:tä - apua!), nautin elokuvasta lopulta kovasti. Suurimman vaikutuksen teki yllättäen Leonardo DiCaprio (josta en ole koskaan erityisemmin pitänyt), jonka Gatsby oli juuri sopivasti kaikkea: hurmaava, järjettömän karismaattinen (keski-ikää lähentelevää DiCapriota todellakin pukevat pienet silmärypyt ja muut ikääntymisen merkit, voi huokaus :), ja kuitenkin herkkä, hauras, epävarma ja rakkaudesta sekaisin. Tiedän elokuvan jakaneen mielipiteitä, mutta omasta puolestani voin vain suositella käyntiä elokuvateatterissa, Luhrmannin Kultahattu kun on varmasti parhaimmillaan ja vaikuttavimmillaan juuri isolla screenillä. Nyt mieleni tekisi aloittaa kierros alusta ja lukea Fitzgeraldin klassikko uudelleen...

Tästä klassikosta on blogissaan kirjoittanut myös Le Masque Rouge -blogin Emilie, jonka jutun lopusta löytyy lukuisia linkkejä muihin blogiarvioihin. 

Kommentit

  1. Hyvä bloggaus, ja hieno kirja, Robert Redfordin ja Mia Farrowin version Kultahatusta itsekin olen nähnyt :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokke, kiitos. :) Aloin miettiä mitä vastaisin jos joku kysyisi, kumpi Gatsby minusta on parempi. Sanoisin että DiCaprio tekee todella hienon ja vakuuttavan roolisuorituksen, mutta Redford _on_ Gatsby. :) Suosittelen sinullekin tätä uutta versiota, elokuvia on hauskaa vähän vertailla keskenään.

      Poista
  2. Minä olin tähän kesään asti ihan Kultahattu-innokkaasti. En ole lukenut kirjaa, enkä katsonut elokuvaa, mutta nyt menin aivan summassa katsomaan tämän uuden version - ja pidin kovasti! Capriosta pidän muutenkin, mutta oli leffassa muutakin. Esim. juuri tuo r&b oli oivallinen musiikkivalinta ja teki historiaa ymmärrettävämmäksi. Meidän silmissä kun swing ja jazz ei kertakaikkiaan kuulosta niin paheelliselta kuin tuohon aikaan. Gangsta rap sopii siihen paremmin :)
    Elokuvan jälkeen innostuin kirjastakin ja haluan lukea sen, ainakin vähän myöhemmin, kun elokuva on häipynyt mielestä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Amma, en ollut lukenut leffasta yhtään varsinaista arvostelua enkä tiennyt noista musiikkivalinnoista etukäteen, vaikka arvasinkin että Luhrmannin versio on reilulla kädellä modernisoitu - sillä tuo r&b vähän kalskahti korvaan. :) Mutta tuo on kyllä ihan totta mitä sanot, nykymusiikki tuo elokuvaan ihan erilaista dekadenssiä kuin aito, nykyihmisen korvaan "vanhalta" kuulostava aito '20-luvun jazz. :)

      Titanicin ja Revolutionary Roadin olen katsonut useampaankin kertaan ja niissä olen kyllä Leonardosta (joka on muuten kanssani miltei päivälleen samanikäinen, hih! - minun tapauksessani silmärypyt vain eivät tunnu lisäävän viehätysvoimaa kuten Leolla :D ) pitänyt. Mutta Gatsbyn myötä katson miestä jatkossa ihan eri silmällä. :)

      Mielenkiintoista lukea mitä pidät kirjasta sitten kun sen ennemmin tai myöhemmin luet! :)

      Poista
  3. Luin myös Kultahatun parisen vuotta sitten, ja heti luettuani sen en ihan ymmärtänyt kirjan saamaa mainetta. Mutta kun lukemisesta kului hetki, niin tarinan vahvuus tuli kunnolla esiin.
    Kävimme mieheni kanssa katsomassa tuon Luhrmannin elokuvan, ja tykkäsimme! Kun pääsimme kotiin asti, kaivoin kirjan välittömästi lukupinoon - tosin en ole vielä siihen asti edennyt.
    Tuo Robert Redfordin ja Mia Farrow'n versio Kultahatusta on vielä näkemättä, ehtisinköhän paikata aukon sivistyksessäni. Gatsby oli tosiaan niin sympaattinen hahmo, että hänelle olisi toivonut pelkkää hyvää.
    Heli

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heli, voi että, kommenttisi voisi olla ihan minun suustani, komppaan sinua kaikessa! :) Minustakin romaani tuntui heti lukukokemuksen jälkeen vähän yliarvostetulta, mutta ilmeisesti se vain vaatii oman aikansa.

      Katso ihmeessä Redfordin ja Farrow'n Kultahattu. Se on ihan erilainen kuin tämä Luhrmannin versio, ja saattaa tuon jälkeen tuntua jopa vähän pliisulta, mutta on ehdottomasti näkemisen arvoinen elokuva. :)

      Poista
    2. Taisimme kokea tämän ihan samalla tavalla :-) Unohdin nimittäin aiemmasta kommentistani, että Tom Buchanan oli kyllä todellinen inhokki myös minulle. Hän ja Daisy todella ansaitsivat toisensa!
      Heli

      Poista
    3. Ihan samaa mieltä olen. :) Taidettiin tosiaan lukea ja kokea tämä kirja ihan samalla tavalla! :D

      Poista
  4. Täydellisesti samaistuin siihen mitä sanoit: kirjan arvo kasvaa kun aikaa kuluu - Kultahattua joutuu sulattelemaan aikansa, ennen kuin sitä osaa arvostaa tarpeeksi!

    VastaaPoista
  5. Se, etten ole lukenut kirjaa, on viime aikoina alkanut tuntua aukolta sivistyksessä :) Kirjoittamasi perusteella tämän voisi kyllä hyvin lukea! Ja vasta sitten katsoa elokuvan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anna, suosittelen kyllä lämmöllä noita kaikkia, sekä kirjaa että molempia elokuvia! :)

      Poista
  6. Hienoa lukea näitä kommentteja, koska myös minulle on käynyt niin, että olen alkanut pitää kirjasta enemmän ja enemmän mitä kauemmin lukemisesta on kulunut. Ajattelin jo, että minussa on jotakin "vialla" kun kirja ei sitä lukiessani herättänyt suuria tunteita ja ajattelin etyä kyllähän tän nyt lukee...

    Kumpaakaan elokuvista en ole nähnyt, varsinkin tuon uudemman version haluan nähdä... because of Luhrman ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonna, sinäkin! :) Tosi monelle on tainnut käydä niin, että kirja ei ole lukiessa tuntunut kovinkaan kummoiselta, mutta sen arvon ja merkityksen on ymmärtänyt vasta jälkikäteen. Mielenkiintoista, ja tosiaan mukavaa kuulla ettei itse ole todellakaan ainoa.

      Oi että, jos olet Luhrmann-fani, Gatsby tulee olemaan sinulle melkoista herkkua! <3

      Poista
  7. Olen lukenut kirjan viimeksi tänä keväänä ja katsonut kummankin elokuvan. Tää uudempi oli hienoinen pettymys, mutta löysin siitä sitä Gatsbyn ja Daisyn hurmaa, joka lukemassani pokkarissa jäi puuttumaan. Mutta ihana tarina...traagisesta rakkaudesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, minustakin tässä uudessa versiossa Gatsbyn ja Daisyn romanssia kuvattiin kauniisti ja hyvin, paremmin kuin tosiaan kirjassa tai edes vuoden 1974 elokuvassa.

      Poista
  8. Hyvä postaus! Pidin :)

    Minä luin Kultahatun vähä aika sitten, ja seuraavana olisikin tarkoitus katsoa elokuva. Luultavasti molemmat versiot, sillä sen verran kirjastakin pidin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katri, kiitos! :)

      Suosittelen melkein niin päin että katso vanha elokuva ensin, niin se tuntuu varmasti vahvemmalta elämykseltä. Luhrmannin versio on niin runsas ja täynnä kaikkea, että sen jälkeen tuo melkein 40 vuotta vanha versio voi tuntua vähän pliisulta... :D

      Poista
  9. Minäkin näin Luhrmannin version muutama viikko sitten ja tekisi jo mieli lukea kirja uudestaan, vaikka luin sen viimeksi vasta vuosi sitten. Olin lukenut kirjan kerran aiemminkin, mutta silloin se ei jotenkin napannut. Yhdyn siis kommenttiisi siitä että Kultahattu taitaa vaatia ajan kanssa sulattelua! Hassua sikäli, että kirja ei sinällään ole ollenkaan "vaikea", ts. kieli ja juoni eivät ole mitenkään erityisen koukeroisia, mutta jotenkin tarina kai sitten silti onnistuu olemaan hitaasti aukeavalla tavalla monitasoinen.

    Elokuvassa minuakin vähän tyrmistyttivät r&b-pläjäykset, vaikka tajuan kyllä idean. Jostain lehtijutusta luin, miten Luhrmann nimenomaan halusi välttää "seepianväristä nostalgiaa" ja tehdä kuplivasta 20-luvusta juuri niin räikeän kuin miltä se aikalaisille tuntui (luhrmannilaisittain liioiteltuna toki). Visuaalisesti leffa oli kyllä aikamoista ilotulitusta! Välillä mietin, että ehkä vähemmälläkin olisi pärjätty, mutta toisaalta kaikkea sitä runsautta oli mukavaa ahmia. Koreasta pinnasta huolimatta elokuva ei minusta tuntunut niin pinnalliselta kuin olin pelännyt, tai ehkä syventelin sitä omassa mielessäni, kun kirja oli vielä kohtalaisen tuoreessa muistissa.

    Gatsbyn hahmo on minusta erityisen kiehtova, ja minustakin DiCaprio oli leffassa hyvä. Elokuvaa katsellessa oli - samoin kuin kirjaa lukiessa -vaikeaa tietää, oliko Gatsby naiivin rakastunut hupsu, sairaalloisen pakkomielteinen hullu, karismaattinen lurjus vai jotain muuta tai jossain suhteessa näitä kaikkia.

    Olisi mielenkiintoista nähdä myös 70-luvun leffaversio ja vertailla sitäkin näihin kahteen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luru, tosi samanlaisia tunnelmia ja fiiliksiä sekä kirjan että Luhrmannin elokuvan suhteen! Ja ihan totta, kirjahan on varsin helppolukuinen, joten ei sen pitäisi siitäkään kiikastaa. Oletko muuten lukenut Fitzgeraldin toisen menestysklassikon Yö on hellä? Minä en vielä, mutta kiinnostaisi kyllä jossain vaiheessa.

      Elokuva oli kyllä todella runsas. Muttei siltikään liian, vaikka varmaan aika rajoilla jo mentiin. :) Olin myös yllättynyt ettei olo ollut kaiken sen ryöpytyksen jälkeen ja elokuvan loputtua yhtään ähkyinen, vaan päällimmäisenä tunteena oli vain tyytyväinen olo. Ehkä se, että tarina oli ennestään tuttu, tosiaan syvensi elokuvakokemusta entisestään.

      Ja minä olen jotenkin koko ajan pitänyt Gatsbya yhdistelmänä naiivia ja rakastunutta hupsua ja karismaattista lurjusta. Olisihan hänestä kyllä löydettävissä ripaus pakkomiellettä, olet ihan oikeassa!

      Suosittelen kyllä Redfordin Gatsbyä, Luhrmannin elokuvaan verrattuna se onkin sitten jotain ihan muuta! :)

      Poista
    2. En ole lukenut Yö on hellää, mutta odottelee jo hyllyssä. Viime vuonna luin Fitzgeraldin esikoisromaanin Maan päällä kuin taivaissa, mutta siitä en ihan kamalasti innostunut.

      Poista
    3. Jäänkin odottelemaan arviotasi Yö on hellästä. :) Tuo esikoisromaani ei muuten minuakaan kauheasti kiinnosta, olen joskus pyöritellyt sitä käsissäni kirjastossa - ja nyt mielipiteesi kuultuani se alkoi kiinnostaa vieläkin vähemmän. Ehkä luen sen joskus, jos ei satu olemaan mitään muuta luettavaa (mutta semmoiset tilanteet taitavat olla aika harvassa :D ). Katsellaan...

      Poista
  10. Luin viikonlopun lukumaratonilla Kultahatun, tämä oli myös kolmas lukukertani kirjan kanssa. Ensimmäisen kerran luin lukiossa. En ole nähnyt uusinta elokuvaa, sillä vain Redford ja Farrow ovat minulle ne oikeat. Tämä vain on vaikuttava kirja, jonka arvo ei himmene.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit