keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Kai Linnilä: Kotirintaman kasvot


Kai Linnilä: Kotirintaman kasvot (Amanita, 2013. 143 sivua.)

Kai Linnilän tuore kuvateos kertoo Suomen kansan vaiheista talvisodan, välirauhan ja jatkosodan aikana ennen kaikkea kotirintaman näkökulmasta. Se sisältää parisensataa valokuvaa, jotka ovat peräisin Valtion tiedotuslaitoksen ja vuoden 1942 lopulta lähtien Finlandia-kuvan nimellä toimineen kuvatoimiston valokuva-arkistoista. Kuvien lomassa Linnilä käy lyhyesti läpi sotien etenemisen ja vaiheet, sekä kertoo mielenkiintoisia faktoja ja yksityiskohtia sota-ajan arjesta. Teos sisältää myös harvinaisia virallisia valokuvia saksalaisista sotilaista, joita lehdistö ei aikanaan mielellään julkaissut Saksan kanssa vallitsevasta aseveljeydestä huolimatta. Kuva Adolf Hitlerin seppeleestä P.E. Svinhufvudin haudallakin jäi aikanaan julkaisemattomana Finlandia-Kuvan arkistoon.

Sota-ajan Suomessa kaikesta oli pulaa: mies- ja hevosvoimasta, ruuasta, polttonesteestä ja sähköstä, vaatteista ja kengistä, jopa vedestä. Pula ja puute ruokkivat kekseliäisyyttä. Polttoaineen puuttuessa autoihin ja traktoreihin alettiin asentaa puukaasulla toimivia häkäpönttöjä, kenkiä alettiin valmistaa puusta ja paperikankaista, ja kankaankudonnassa käytettiin valtava määrä villa- ja lumppukeräyksin saatua materiaalia, sekä jopa kampaamojen lattioilta kerättyjä hiuksia. Energiaa säästettiin hauduttamalla ruokaa erityisessä heinälaatikossa (takavuosien tv-putiikin "hittituote" aromipesä on siis jo ainakin sodanaikainen keksintö!). Marjat olivat suuressa arvossa ja sienten käyttö ruuanlaitossa laajeni Itä-Suomesta ja rannikon pieniltä ruotsinkielisiltä alueilta koko maahan, voikukkasadot kerättiin tarkkaan talteen ja voikukan juuresta valmistettiin käypää korviketta tai kahvinvastiketta. Ruokatarvikkeita säännösteltiin ja kuluttajat saivat käyttöönsä ostokortteja, joita vastaan elintarvikkeita sai ostaa. Jatkuvasti vaihtelevat säännöstelykäytännöt olivat kuin vaikeasti hallittavaa korttipeliä. Karua ja tiukasti kurinalaista arkea pyörittivät naiset, lapset ja vanhukset.

  Naiset joutuivat hoitamaan oman työnsä lisäksi miesten työt sotatoimialueella ja kotirintamalla. Naisia työskenteli sotatarviketeollisuudessa 70 000-95 000. Naiset tekivät muun muassa käsikranaatteja, tykin ammuksia ja kiväärien tukkeja. Naisten työllä valmistui lentokoneen osia, viestikaapeleita, radioita, lapioita ja polkupyöriä. Varsinaisen sotateollisuuden lisäksi he työskentelivät elintarvike-, säilyke-, jalkine- ja kutomatehtaissa, jotka palvelivat armeijan kysyntää. Naiset korvasivat miehiä myös sellu- ja paperitehtaissa sekä sahoilla. Sairaanhoidossa, huollossa ja hallinnossa palveli 60 000 naista, lisäksi 40% naisista kuului Lotta Svärd -järjestöön. Siellä puuhaa riitti kyllin.
  Sodan kokemukset muuttivat sukupuolten välistä työnjakoa. Suhtautuminen naisiin muuttui, kun huomattiin, että nainen pystyy usein samaan kuin mieskin.


Linnilä kuvaa poikkeuksellisen kylmiä sotatalvia, jolloin ankarat pakkaset jäädyttivät pommitusten jälkeisten tulipalojen sammutukseen tarvittavan vedenkin. Myös keväät olivat poikkeuksellisen kylmiä ja kuivia, sotavuosina kotirintamalla kärsittiin viljapulasta ja aliravitsemuksesta. Nälänhädän uhka oli todellinen, eikä Suomi olisi selviytynyt ilman Saksan vilja- ja lannoiteapua. Pulan ja puutteen lisäksi Linnilä kuvaa pommitusten ja ilmahälytysten aikaa, pienten lasten lähettämistä turvaan Ruotsiin ja muihin Pohjoismaihin, sekä kahta katkeraa evakkomatkaa Karjalasta muualle Suomeen.

  Karjalaisen kansankulttuurin ansiosta raskas evakkomatka sujui lupsakammin kuin se ehkä olisi sujunut muilta suomalaisilta. Karjalaisukko saattoi todeta kesken retken, että "kaik män eikä piisantkaa" tai "mitä noist pienist pintakippeist ko ei uo suurii syänvaivoi".
  Evakkomatka oli fyysisesti raskas, ja edessä oli henkisesti vaikea sopeutuminen uusiin oloihin.


Sodista paljon lukeneelle kirja kertaa monia tuttuja asioita, mutta vaikka itsekin kuvittelen lukeneeni paljon, sain paljon uutta, mielenkiintoista tietoa. En muun muassa tiennyt, että pyykinpesussa on käytetty suolaa tai katajanoksia silloin, kun edes lipeää ei ole ollut saatavilla, tai että kotirintamalla kaurapuuro on ollut harvinaista ja ylellistä herkkua, sillä kaurasuurimot oli varattu rintamalle armeijan ruokkimiseen. Yllätys oli myös se, miten paljon inkeriläisiä Suomeen on sodan aikana lopulta sijoitettu. Hätkähdyttävintä oli ymmärtää, miten ruoka on ollut kirjaimellisesti kortilla: jossain vaiheessa kananmunia ovat saaneet vain alle 16-vuotiaat (kaksi kananmunaa kuukaudessa!), aikuisen päivittäinen maitoannos on ollut 2 desilitraa, parinsadan gramman leipäannoksella oli pärjättävä, ja makeisia sai 100 grammaa kuukaudessa aina siihen asti, kunnes sokerihanat sulkeutuivat ja makeisten valmistus loppui kokonaan miltei kahdeksi vuodeksi. Mielenkiintoisten faktojen lisäksi Linnilä antaa kasvot kaikille niille perheille, jotka sodan jälkeen yrittivät jälleenrakentaa omaa kesken jäänyttä elämäänsä ja siinä ohessa myös sodan murjomaa isänmaata.

  Sotien aikana suuri joukko lapsia varttui isättöminä. Isän poissaolo ja pelko hänen kohtalostaan varjostivat arkea ja juhlapyhiä. Lapsuutta leimasivat kaiken tarpeellisen puute sekä raskaat kotityöt.
  Rauhan tultua perheeseen astui vieras ihminen, joka muutamaa lomaa lukuun ottamatta oli ollut kotoa pois viitisen vuotta. Isä oli olemukseltaan usein ahdistunut ja etäinen.
  Joka kotiin ei isää tullut. Talvi- ja jatkosodassa jäi sotaorvoksi yli viisikymmentätuhatta lasta.

Linnilän teos on selkeästi ja ytimekkäästi kirjoitettu, ja siihen on koottu upea kokoelma korkealaatuisia mustavalkoisia valokuvia, joista lähes jokainen puhuttelee katsojaa ja kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Harvemmin tietoteos onnistuu liikuttamaan, mutta myönnettävä on, että monet valokuvat - esimerkiksi kuvat pommitetusta Helsingistä, nuoresta sotainvalidista, joka opettelee tyngällään uudestaan kirjoittamaan menetettyään molemmat kätensä, sotalapsiksi Ruotsiin lähtevistä pienistä Kiisken veljeksistä, joilla on suru puserossa, huojentuneen näköisistä naisista, jotka lukevat kadulla uutisarkkia voimaan astuneesta aselevosta syyskuussa 1944, nuoresta sotaleskestä, joka istuttaa kaatuneen miehensä haudalle verenpisaraa, ja karjalaisevakoista, jotka ruokkivat tienpientareella lapsiaan ja kanojaan kodin jäätyä taakse jo toiseen kertaan - liikuttivat vahvasti ja saivat palan nousemaan kurkkuun. Kuvien ihmisten kasvoista on luettavissa niin paljon: tuskaa, pelkoa ja surua, mutta myös toivoa paremmasta huomisesta ja iloa pienistä asioista.


Kotirintaman kasvoista on kirjoittanut myös Jonna Kirjakaapin avain -blogissaan. Tätä upeaa kirjaa suosittelen mitä suurimmalla lämmöllä laadukkaiden tietoteosten ja vanhojen valokuvien ystäville, sekä jokaiselle, jota kiinnostaa maamme historia. Minulle tästä kirjasta tuli yksi hyllyni aarteista, jonka pariin tulen varmasti vielä lukuisia kertoja palaamaan.

8 kommenttia:

  1. Upea teos! Hienoa, että esittelet tämän. Haluan ehdottomasti tämän käsiini. Koskettavia kuvia tosiaan, ajasta, jonka äitini ja isäni ovat eläneet lapsina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, tämä on tosi upea kirja, joka kannattaa hankkia ihan omaan hyllyyn. Kuvat ovat laadukkaita ja todella puhuttelevia, ja Linnilä kirjoittaa hyvin ja kertoo mielenkiintoista asiaa sota-ajan arjesta. Lue tämä, ehdottomasti!

      Poista
  2. Oi Sara, nyt annoit kuuman vinkin -- ilman postaustasi en olisi varmaan osannut kaivata tätä pitkään aikaan. Kirja on saatava, mitä pikemmin, sen paremmin koska vanhempani ovat olleet sota-aikaan lapsia ja on hyvä sijoittaa heidän kokemuksiaan & kirjoituksiaan yleisempään kontekstiin. Ruoka on tosiaan ollut kortilla, silloin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Assyriologi, mahtavaa! :) Tämä on tosiaan aivan upea kirja, joka ansaitsee paljon lukijoita. Toivottavasti saat kirjan luettavaksesi pian! Ja sama juttu, minunkin vanhempani ovat olleet sota-aikaan lapsia ja oli tosi mielenkiintoista lukea kirjaa jo ihan siltä kannalta.

      Poista
  3. Pakko tähän kohtaan kommentoida ja kertoa, että tänään juuri pääsin lehteilemään palaa Suomen historiaa. Työkaveri toi näytille hallussaan olevan muistikirjan jonka on omistanut hänen sukulaisensa joka toimi aikanaan lottana. Siinä oli mahtavia piirroksia, runoja, värssyjä, mietelmiä hänen hoitamiltaan sotamiehiltä. Kuvat ym oli päivätty lähinnä vuonna -42. Olen vieläkin ihan täpinöissäni ja tästä entisestään innostuneena haluan kyllä lukea kyseisistä ajoista enemmän. Hävettävän vähän lopultakaan tiedän Suomen historiasta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonna, voi mitä aarretta olet päässyt tutkimaan! Ymmärrän täysin että olet ollut täpinöissäsi! Ja tämä Linnilän teos olisi sinullekin aivan must-luettava, tämä on upeine kuvineen kuin ovi, josta pääsee kurkistamaan sodanaikaiseen arkeen. Lue tämä!

      Poista
  4. Vaikuttaa erittäin kiinnostavalta kirjalta! Valokuvat varmasti antavat lisäsyvyyttä kirjaan ja tuovat tapahtumat tai tunnelmat lähemmäs lukijaa. Pidän silmäni auki kirjastossa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Villis, sitä tämä todellakin on! Teksti oli hyvin kirjoitettu ja kiinnostavaa luettavaa, mutta kuvat kruunaavat kaiken. Upea kirja!

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...