maanantai 16. joulukuuta 2013

Paula Havaste: Kaksi rakkautta


Paula Havaste: Kaksi rakkautta (Gummerus, 2010. 355 sivua.)

  Rakastamista hän oli kaivannut niin kovasti, sitä onnea, joka täytti mielen. Onni ja epätoivo, sitä rakkaus toi.

Anna on leskeksi jääneen suntion toiseksi nuorin lapsi, aikuisuutensa kynnyksellä ja sydän täynnä ilonsekaista odotusta. Eletään 30-lukua ja sen onnellisia kesiä vanhassa pappilassa. Eräs kesä tuo tullessaan Voiton, Annan isoveljen valkolakkisen osakuntatoverin yliopistolta, ja kun nuori nainen katselee salaa aution järven rannassa alastomana uivaa lihaksikasta miestä, syttyy rakkaus. Nuoret menevät naimisiin, muuttavat aluksi pieneen kamarin ja keittiön vuokrahuoneeseen ja sittemmin talkootyönä tehtyyn omaan mökkiin, ja saavat kaksi lasta. Arki yllättää Annan olemalla niin pientä ja vaatimatonta ja tunkeutumalla avioliittoonkin: alkuaikojen kiihko väljähtyy ja oma mies alkaa tuntua väsyneeltä ja vieraalta. Annan omat, vähää vaille valmiit yliopisto-opinnot eivät etene, päivät täyttyvät aamusta iltaan perheenäidin loppumattomista askareista. Sitten syttyy sota, ja perään toinen.

Kun Voitto on rintamalla, elää Anna pitkiä sotavuosia yksin lasten kanssa. Hän kaipaa rakkautta eikä ystäviäkään oikein ole, olo kotikylällä tuntuu ulkopuoliselta. Mielen täyttää ajatus, että kokonaisen kansan iloiset nuoruusvuodet ovat kadonneet sotaan, ja tilalle on tullut pelkkiä velvollisuuksia, ahdistusta ja työtä. Kunnes Annan elämään astelee Voiton serkku Tuji, joka tuo mukanaan kaikkea sitä, mitä Anna on niin kipeästi kaivannut: iloa, rakkautta ja intohimoa.

  Anna ajatteli, että arkea valui kaikkialta. Se täytti hänen elämänsä ja peitti alleen kaiken. Arki oli sameaa, se laimensi ihmeelliset ja kirkkaat muistikuvat, muistot erityisistä hetkistä Tujin kanssa. Huikeat ja hämmentävät hetket väljähtyivät, kun arki huuhtoi armotta niiden yli. Arjen pinta nousi, se kipusi iholla yhä ylemmäs. Oli vain uskottava, luotettava, ettei se kuitenkaan upottaisi alleen. Jossakin kohtaa tulisi raja, jolloin arki alkaisi kannatella ja jalat irtoaisivat pohjasta. Kun antaisi sen tapahtua yrittämättä ja ponnistelematta, arki nostaisi pinnalleen ja kelluttaisi. Silloin tarvittaisiin enää pieniä korjaavia liikkeitä, niin kaikki olisi taas aivan hyvin ja hän osaisi taas uida arjen aavalla vaivoitta. Aivan tarpeeksi hyvin.


Luin tämän Havasteen sota-aikaan sijoittuvan trilogian ensimmäisen osan nyt jo toiseen kertaan. Luin kirjan ensimmäisen kerran kesällä puolisentoista vuotta sitten, ja siitä lukukerrasta jäänyt positiivinen lukumuisto sai tarttumaan kirjaan uudelleen nyt, kun halusin lukea sotakirjateemani puitteissa kotirintaman elämää kuvaavan romaanin. Ajankuvauksena, ja nimenomaan sota-ajan arjen kuvauksena Kaksi rakkautta onkin mielestäni parhaimmillaan. Se kuvaa onnistuneesti sitä, miten vaatimatonta elämä on sota-aikana ollut, miten pienetkin asiat ovat tehneet arjesta vaikeampaa, ja miten pienten lasten äidit ovat hoitaneet kotirintamalla kaiken yksin usein harmaana uupumuksesta.

  Kunpa sodan olisi vain voinut kieltää mielestään. Mutta vaikka kuinka yritti sulkea silmänsä harmailta, moneen kertaan käännetyiltä takeilta, uupuneesti huonoissa kengissä askeltavilta jaloilta ja ikkunoiden pimennysverhoilta, sota oli kaikessa läsnä. Siinä, miten kaupasta ostetuissa jauhoissa vilisteli kuoriaisia, ja siinäkin, miten naistenlehteen oli painettu suloinen värikäs kukkakimppu, jonka saattoi leikata irti ja liimata perunaliimalla pimennysverhon somisteeksi. Mitä se paperinen perunaliisterillä liimattu kukkakimppu auttoi, kun ikkunan takana oli linnuntietä vain sata kilometriä vihollisen pommikoneisiin, jotka odottivat lähtökäskyä leveillä kiitoradoillaan?

Havasteen kerronta on varsin korutonta ja suoraviivaista - jopa siihen pisteeseen, että etenkin kirjan alkupuoliskolla tapahtumien kuvaus tuntuu miltei luettelomaiselta. Kerronnassa on myös paikoin jopa häiritsevän kepeä ja jotenkin pinnalliseksi jäävä ote, joka saa romaanin tuntumaan ehkä viihteellisemmältä kuin mitä se onkaan. Kiinnitin myös huomiotani samaan huolimattomuuteen kuin kirjasta pari viikkoa sitten kirjoittanut Jaana: välillä Voitto vaihtuu Veikoksi ja lukija on ihmeissään. Toisaalta nautin kirjaa lukiessani kovasti vahvasta elämänmakuisuudesta ja siitä tunnelmasta, jonka Havaste onnistuu luomaan - sota tuntuu tosiaankin olevan läsnä kaikessa, ja arki tuntuu juuri niin puuduttavalta ja harmaalta, kuin sen tällaisessa romaanissa pitääkin. Suurimman ilonaiheen tarjosi loppupuolen ovela ja hyvin kirjoitettu juonenkäänne, joka pääsi ensimmäisellä lukukerralla yllättämään minut täysin.

Henkilöhahmoista pidin eniten statistin rooliin jäävästä aviomiehestä, Voitosta. Hän oli minusta jopa kiinnostavampi hahmo kuin päähenkilö Anna, jonka ympärille koko tarina rakentuu. Voitosta olisin mielelläni lukenut enemmänkin, ja iloitsin Havasteen tarinaan ripottelemista pienistä, vähän salaperäisiksi jäävistä viittauksista Voiton persoonaan ja sotakokemuksiin, jotka saivat kuvittelemaan Voiton tarinaa kirjaa pidemmälle. Anna onnistui melkoisessa naiiviudessaan paikoin jopa ärsyttämään minua, mutta toisaalta se taitaa olla osoitus siitä, että hahmo on onnistunut. Kaksi rakkautta onkin ennen kaikkea nuoren naisen kasvutarina, se kertoo rakkaudesta, seksuaalisuudesta, itsensä etsimisestä ja vähän löytämisestäkin.

Vaikkei Kaksi rakkautta noussutkaan sinne suurimpien kirjarakkauksieni joukkoon, suosittelen sitä lämmöllä (luinhan itsekin kirjan nyt jo toistamiseen!) ja aion jatkaa Havasteen tuotannon parissa. Ilselän Minna luki viikonloppuna koko trilogian ja kertoo että sarjan seuraava kirja, Yhden toivon tie, on kolmikosta vahvin. Kuulostaa lupaavalta! Tätä Kaksi rakkautta -romaania on luettu muuallakin, jo aiemmin linkkaamani Jaanan tekstin lopusta löytyy linkkejä muillekin. (Huom! Jaanan jutussa kerrotaan eräs iso juonipaljastus, joten kurkatkaa varovasti jos kirja on vielä lukematta ettekä halua spoilaantua!)

8 kommenttia:

  1. Hyvä, että varoitit mahdollisesta spoilausvaarasta :)

    Oletko jo lukenut Kähköstä? Erityisesti sarjan kolmessa viimeisessä osassa sota kotirintaman kautta nähtynä on voimakkaasti läsnä ja paljon laadukkaammin kuin Havasteen kirjassa.

    Ehkä tuon "Yhden toivon tien" voisi Havasteelta lukea (luotan Minnaan, että se on parempi kuin Kaksi rakkautta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaana, olen lukenut Kähköseltä kaksi kirjaa ennen blogia (Mustat morsiamet ja Lakanasiivet), ja tykkään ihan hirveästi. Olen suunnitellut pitäväni Ihminen sodassa -haasteen tiimoilta Kähkös-viikon, ja lukevani kaikki sarjan kirjat yhtä kyytiä, myös nuo jo luetut uudestaan. Myös Laila Hietamiehen Lappeenranta -sarja on hieno ja koskettava, senkin haluan lukea joskus uudestaan.

      Yhden toivon tien minäkin aion lukea, ja varmaan myös sen kolmannen osan. Kymmenen onnen Annakin löytyisi omasta hyllystä, sitä on moni kehunut.

      Poista
  2. En ole lukenut Havasteen romaania, mutta kuvauksesi on niin eloisa, että sitä lukiessa saatoin nähdä kirjan tapahtumia ikään kuin kuvina

    VastaaPoista
  3. En uskaltanut lukea postaustasi, sillä ostin kaksi ensimmäistä kirjaa (pokkarit) ja ajattelin lukea ne ehkä joululomalla :) Myyjä sanoi, että Havaste on hänen lempikirjailijansa.

    VastaaPoista
  4. Mai, uskon kyllä että tulet pitämään näistä Havasteen kirjoista, jään odottamaan mielipidettäsi! :) Luin nyt tämän Kaksi rakkautta toiseen kertaan. Pidin tästä ensimmäisellä kerralla hirmuisen paljon, tämä toinen lukukerta tuntui paljon laimeammalta mutta sehän on selvä, kun juonenkäänteet ovat jo etukäteen tiedossa. Tämä juttuni on nyt siis jonkinnäköinen kahden lukukokemuksen summa - jos olisin kirjoittanut kirjasta blogiin jo silloin 1,5 vuotta sitten, olisi juttu ollut varmasti paljon enemmän kirjaa hehkuttava. :) Kelpo lukuromaani tämä kyllä on.

    VastaaPoista
  5. Kirjoitat taas niin selkeästi! En ole lukenut yhtäkään Havasteen kirjaa ja luulen, etten aivan äkkiä luekaan. Viihdevaroitus nousee jo kirjan kannesta niin vahvana, että ohitan heti, vaikka aikanani olen hietamieheni lukenut ja nauttinutkin niistä kovin. Jäin pohtimaan tuota arjen kokemusta, joka oli hienosti kuvattu. Mietin, että minulla, hemmotellulla 70-luvun kakaralla on juuri tuollainen olo, kun jynssään jokapäiväistä puurokattilaa ja odotan, että arki alkaisi kantaa, mutta tulikohan mummuillani edes mieleen valittaa "arjesta". Kovin 2000-lukulaiselta ajattelulta kuulostaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, kiitos! :) Saattaa kyllä olla, ettei Havaste ole välttämättä ihan sinun kirjailijasi. Jos joskus haluat antaa hänelle mahdollisuuden, kannattaisi ehkä kokeilla Minnan suosittelemaa Yhden toivon tietä. Ja esimerkiksi Hietamieheen verrattuna Havasteen tyyli on minusta selvästi viihteellisempi, vaikka Hietamiestä pidetäänkin viihdekirjailijana (tosin itse en ole sitä mieltä).

      Hyvää pohdintaa ajankuvasta ja suhtautumisesta arkeen silloin ja nyt. En osannut kyseenalaistaa tuota kirjaa lukiessani, mutta nyt kun tuon ajatuksen puit sanoiksi niin olen kyllä ihan samaa mieltä.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...