Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat (Otava, 2013. 522 sivua. Alkuteos Americanah, 2013. Suomentanut Hanna Tarkka.)

  Hän katseli miesten ja naisten kuvia ja tunsi hienoista menetyksen kipua, kuin nuo ihmiset olisivat vääntäneet hänen nyrkkinsä auki ja vieneet häneltä jotakin. He elivät hänen elämäänsä. Nigeriasta tuli paikka, jossa hänen olisi pitänyt olla, ainoa paikka, jonka maahan hän saattoi työntää juurensa ilman että koko ajan teki mieli kaivaa ne ylös ja ravistella mullat pois. Ja sitten oli tietysti Obinze. Hänen ensirakkautensa, ensimmäinen rakastajansa ja ainoa ihminen, jonka seurassa hänen ei ollut koskaan tarvinnut selitellä mitään.

Oppikouluikäiset Ifemelu ja Obinze tapaavat toisensa luokkatoverin bileissä. Obinze on koulun uusi poika, Ifemelu puolestaan se älykäs ja uppiniskainen tyttö, jolla on terävä kieli ja paljon mielipiteitä, ja joka muiden poikien mielestä tietää hankaluuksia. Rakkaus kirjallisuuteen yhdistää, ja pian nuoret rakastavat kirjojen lisäksi myös toisiaan. Kun tulee aika jatkaa yliopistoon, nuoret muuttavat Lagosista Nsukkan yliopistokaupunkiin. Opiskelu ei kuitenkaan suju ongelmitta; maan sotilashallinto ei maksa opettajien palkkoja, ja opiskelijamielenosoitukset ja opettajien jatkuvat lakot ovat arkipäivää. Epävarmuus ja vaihtoehtojen puutteesta syntyvä masentava horros saavat Nigerian karkottamaan maasta parhaat resurssinsa, kun moni nuori lähtee ulkomaille opiskelemaan ja etsimään parempaa elämää. Obinze on haaveillut Yhdysvalloista koko ikänsä, mutta lopulta Ifemelu onkin se, jolle opiskelupaikka, stipendi ja viisumi Yhdysvaltoihin järjestyvät vaivatta. Obinze päätyy lopulta laittomaksi siirtolaiseksi Lontooseen, mutta siitä kaikesta Ifemelu ei tule olemaan tietoinen.

Ifemelun mielikuvissa USA on kylmä ja luminen maa, jossa kaikki on hohtavaa ja kiiltävää. Kun hän saapuu maahan kesän ensimmäisen helleaallon aikaan ja majoittuu ruosteisella vanhalla autolla ajavan tätinsä vaatimattomaan asuntoon, jonka seinillä kiipeilevät torakat, tuntee hän itsensä pettyneeksi ja läkähdyttävän kuuman ilman tyrmistyttämäksi. Suurin järkytys syntyy kuitenkin silloin, kun Ifemelu vähitellen tajuaa olevansa musta; elämää uudessa kotimaassa määrittelevät rodullisen hierarkian tikkaat, joiden alimmalla puolalla seisovat mustat.

Alkuun koti-ikävä on kova, ja Ifemelu pitää tiivistä yhteyttä poikaystäväänsä. Sitten tapahtuu jotain, joka saa nuoren naisen lopettamaan kaiken yhteydenpidon, ja yhteys Obinzeen katkeaa vuosikausiksi. Amerikka tuntuu nujertavan Ifemelun ja hän tuntee hukanneensa itsensä, mutta vähitellen elämä alkaa löytää uudet uomansa; nainen valmistuu yliopistosta, alkaa seurustella ja perustaa rotuaiheisen blogin, joka nousee valtavaan suosioon. Muutaman vuoden päästä kodin muisto alkaa hämärtyä, muistoihin tulee seepiansävyinen pinta. Kunnes kolmetoista vuotta Yhdysvalloissa asuttuaan Ifemelu alkaa kaivata takaisin Nigeriaan - takaisin kotiin. On aika palata ja samalla kohdata myöskin Nigeriaan palannut Obinze kaikkien vuosien ja tapahtuneen jälkeen.


Luin parisen vuotta sitten Adichien hienon novellikokoelman Huominen on liian kaukana, ja vaikken teokseen täysin varauksetta rakastunutkaan, aavistelin jo silloin, että tulen vielä kokemaan kirjailijan parissa jotain ainutlaatuisen hienoa. Nyt se sitten tapahtui, kun luin tämän naisen uusimman romaanin. Minusta tuntuu, että olen nyt lukenut yhden upeimmista käännösromaaneista vuosikausiin, ja kirjasta kirjoittaminen tuntuu miltei mahdottomalta tehtävältä. Samanaikaisesti minulla on kauheasti sanottavaa, ja kuitenkin olen melkein sanaton. Rakastuin romaaniin ihan täysin, ja se oli minulle aivan viittä vaille täydellinen lukukokemus. Sen lukeminenkin otti aikansa, Kotiinpalaajat on nimittäin niin tiivis ja runsas pakkaus, että luin sitä kaikkinensa jopa parin viikon ajan. Luin kirjaa hitaasti, ja niinä aikoina kun tein pitkiä yötyöputkia luin suosiolla muuta, sillä halusin lukea Adichieta rauhassa ja levänneenä, kirjaan täysillä keskittyen ja nautiskellen.

Adichie kuvaa taitavasti niitä sopeutumisvaikeuksia, joihin vieraaseen maahan ja kulttuuriin muuttava herkästi törmää, sekä sitä vierauden ja ulkopuolisuuden tunnetta, joka vastaanottaa paitsi maahanmuuttajan, myös vanhaan kotimaahansa palaajan. Maailma näyttäytyy nyrjähtäneenä siellä ja täällä, ja palatessaan ihminen luiskahtaa outoon ja tuttuun samalla kertaa. Hän kuvaa elävästi ja tunteita herättäen koti-ikävää, yksinäisyyttä ja vastentahtoisten ratkaisujen aiheuttamaa suoranaista itseinhoa, sekä sellaista levottomuutta, joka tuntuu joltakin mikä räpyttelee siipiä hänen sisällään, kuin etsisi aukkoa josta lentää tiehensä. Kirjan tärkeintä sanomaa edustavat kuitenkin mielestäni rotukysymykset, Kotiinpalaajat on hieno ja merkittävä puheenvuoro tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta.

  Sanot, ettei rotu ole ongelma vain koska toivot, ettei olisi. Me kaikki toivomme sitä. Mutta se on vale. Minä tulin tänne maasta, jossa rotu ei ollut ongelma. En pitänyt itseäni mustana, vaan musta minusta tuli vasta, kun tulin Amerikkaan. Kun Amerikassa musta rakastuu valkoiseen, rodulla ei ole väliä, kun ollaan kaksin, koska silloin siinä olette vain sinä ja rakastettusi. Mutta sillä hetkellä, kun astutte ulos ovesta, rodulla on väliä.

Adichie kuvaa kauniisti ja rikkaasti synnyinmaataan Nigeriaa. Talvisin puhaltava Harmattan-tuuli näyttäytyy erilaisena eri puolella maata: Lagosissa se on mitätön utuverho, mutta Nsukkassa raivoisa, oikukas olento, ja tomupyörteet kuorruttavat kaiken hiekanruskealla pölyllä. Basaarit täyttävät ilman tuoksuilla ja talojen keittiöistä kantautuu ruuan käryjä, casuarina-puut humisevat tuulessa ja kaupustelijat vahtivat banaani- ja maapähkinätarjottimiaan. Joinakin öinä lämpö levittäytyy kaikkialle kuin paksu pyyhe, toisina taas puhaltaa pureva, kylmä tuuli. Elämä on täynnä kiireettömiä rutiineja, ja monet ihmiset ovat tyytyväisiä pieneen elämäänsä. Maan epäkohtiakaan ei kuitenkaan peitellä, vaan kirja kertoo suoraan ja kaunistelematta korruptiosta, valtavista tuloeroista ja siitä, miten todelliset lahjat ja kyvyt menettävät merkityksensä, kun raha, vaikutusvalta ja arvonanto saavutetaan lähinnä oikeita ihmisiä nuoleskelemalla. Amerikassa tai Britanniassa elämä ei ole välttämättä yhtään sen parempaa, mutta erilaista se kylläkin on. Nigerian, Yhdysvaltojen ja Britannian erilaisuuden kuvauksen lisäksi nautin romaanissa eniten siitä, että se on myös herkkä, kaunis ja koskettava rakkaustarina.

  Ifemelu kuunteli sanoja kuin sävelmää ja hengitti katkonaisesti, ilmaa haukkoen. Hän ei itkisi, näin pitkän ajan jälkeen oli naurettavaa itkeä, mutta silmät täyttyivät kyynelistä, sydäntä kivisti ja kurkkuun nousi pala. Kyyneleet kirvelsivät. Hänestä ei päässyt ääntäkään. Obinze otti hänen kätensä omiinsa, puristeli niitä pöydällä, ja heidän välilleen laskeutui hiljaisuus, ikivanha hiljaisuus, jonka molemmat tunsivat. Ifemelu oli hiljaisuuden sisällä ja siellä hän oli turvassa.

Kotiinpalaajat on myös vahva ajankuvaus. Tarinan ankkuroi 2000-luvulle sähköpostien ja sosiaalisen median (Facebookin ja blogien) suuri rooli, sekä Barack Obaman valinta Yhdysvaltain presidentiksi ensimmäisenä tummaihoisena miehenä maan historiassa. Kirja laajensi omaa ymmärrystäni myös tämän asian suhteen: matkustin ensimmäistä kertaa elämässäni Yhdysvaltoihin vain kaksi viikkoa sen jälkeen, kun Obama oli valittu presidentiksi ensimmäiselle kaudelleen. Olin itsekin pakahtua uutisesta, mutta kierrellessäni Floridaa (jossa Obama oli saanut valtaosan äänistä) ihmisten ilo oli melkein käsinkosketeltavaa. Tuntui mahtavalta saada olla edes hetken ajan seuraamassa noin merkittävää aikakautta Yhdysvaltain historiassa, mutta nyt Adichien romaanin luettuani ymmärrän asian ihan uudella tasolla.

Lukukokemus antoi minulle valtavan paljon, Kotiinpalaajat on sanalla sanoen huikea romaani. Se on samanaikaisesti älykäs, herkkä ja intohimoinen, sekä sisällöltään painava, se ottaa voimakkaasti kantaa - paikoin jopa vimmaisuuteen saakka, ja se on kaunis tarina, joka saa uskomaan rakkauteen. Ennen kaikkea se on hurjan tärkeä kirja, josta koin saavani uusia eväitä jopa omaan työhöni (joka on nykypäivänä hyvinkin monikulttuurista). Tämän lukukokemuksen jälkeen katselen maailmaa taas vähän uusin silmin.

  Mitä pitäisi tehdä? En oikein tiedä. Ehkä voisit yrittää kuunnella. Kuulla, mitä sanotaan. Ja muistaa, ettei asia koske henkilökohtaisesti sinua. Amerikan mustat eivät sano sinulle, että syy on nimenomaan sinun. He sanovat vain sen, miten on. Jos et ymmärrä, kysy. Jos kysyminen tuntuu kiusalliselta, sano että se tuntuu kiusalliselta, ja kysy kuitenkin. On helppo sanoa, onko kysymys lähtöisin hyvästä tahdosta. Kuuntele sitten lisää. Joskus ihmiset haluavat vain tuntea, että he tulevat kuulluiksi. Otetaan sille mahdollisuudelle, että voidaan olla ystäviä, olla yhteydessä ja ymmärtää toisiamme.

Kotiinpalaajista on kirjoitettu jo vaikka missä, esimerkiksi näissä: Ilselä, Luettua, Mafalala, Kirjava kammari, Kirjasieppo, Kirjakirppu, Mari A:n kirjablogi, Kirjavalas, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Kirja joka maasta.