Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet

Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet (Tammi, 2013. 237 sivua.)

  Suru on kuin aalto, Emma ajatteli jäädessään katsomaan merta. Alussa se oli vaahtopäinen myrskyaalto, joka tuiversi ja repi. Nyt suru oli enää pieni liplatus sisimmässä, kipeä, mutta kestettävissä. Emma pystyi puhumaan menetyksestään ilman että purskahti itkuun.

On vuosi 2004, kuusivuotias Emma on Thaimaan Khao Lakissa viettämässä joulua vanhempiensa, nelivuotiaan pikkuveljensä ja toisten isovanhempiensa kanssa. Tapaninpäivän aamu valkenee aurinkoisena, ja edellispäivänä mahatautia sairastellut Emmakin tuntee olonsa pirteämmäksi. Perhe lähtee hotellin aamupalalle ja suunnittelee viettävänsä koko päivän rannalla kimmeltävästä merestä ja auringosta nauttien - edessä on ihana päivä! Aamun idyllinen onni ei kuitenkaan kestä kauaa, sillä parin tunnin kuluttua pienen tytön koko elämä romahtaa, kun tuhoisa tsunami iskee Thaimaan rannikolle, ja Emma menettää kerralla koko perheensä.

Kahdeksan vuotta myöhemmin teini-ikään ehtinyt Emma palaa Khao Lakiin isoäitinsä, tätinsä ja tämän miesystävän kanssa. Thaimaassa Emma tutustuu ikäiseensä Venlaan, joka suhtautuu omiin vanhempiinsa teini-ikäisen tytön nihkeällä ärtymyksellä. Hän tapaa myös ruotsalaisen Lukaksen - kohtalotoverin, joka hänen laillaan on menettänyt tsunamissa osan perheestään. Emmalla on matkalle monta tavoitetta: hän aikoo kohdata rohkeasti hyökyaallon lailla mieleen palaavat kipeät muistot, hän haluaa jättää perheelleen hyvästit, ja löytää sen thaimaalaisen miehen, joka pelasti tsunamiaamuna hänen henkensä.

  - Suru on vähän kuin tuo lyhty, Lukas pohti katsellessaan taivaalla kieppuvaa valoa. - Ensiksi se roihuaa ja polttaa, sitten liekki vähitellen pienenee. Surukin pienenee, ja tilalle tulee kaipaus. Ja toivo.


Khao Lakin sydämet on ollut viime aikoina esillä sekä Topelius-, että Savonia-kirjallisuuspalkintoehdokkuuksiensa vuoksi. Ilman ehdokkuuksia kirja olisi saattanut mennä minulta kokonaan ohi, enhän keski-ikää lähestyvänä täti-ihmisenä varsinaisesti kuulu tämän nuortenkirjan kohderyhmään. :) Kirjallisuuspalkintoehdokkuudet ja niiden myötä löytämäni lukuisat kehuvat blogiarviot saivat minut kuitenkin kiinnostumaan teoksesta, ja lukupäätöksen sinetöi lopulta kirjan hirmuisen kiinnostava aihe. Yhdeksän vuotta sitten satojen tuhansien ihmishenkien menetyksen aiheuttanutta tsunamia ja kaikkea siihen liittyvää uutisointia pystyy tuskin kukaan unohtamaan. Minua kiinnosti saada selville, miten Tiainen on onnistunut noin suuresta ja raskaasta aiheesta kirjoittamaan.

Kirjan luettuani en yhtään ihmettele, että se on noteerattu palkintoraadeissakin, sillä niin hienosti Tiainen on vaativasta urakastaan suoriutunut. Khao Lakin sydämet kertoo koskettavan tarinan suuresta menetyksestä ja vuosien mittaisesta surutyöstä, ja lukiessa joutui muutaman kerran nieleskelemään palaa kurkustaan. Kirjan kerronta oli nuortenkirjamaiseen tapaan melko suoraviivaisen sujuvaa, mutta kieli oli silti kaikessa yksinkertaisuudessaan kaunista. Tiainen vuorottelee taitavasti nykyhetken ja tsunamista kertovien takaumien välillä, ja kirjaa oli melkein pakko ahmia saadakseen tietää, miten tapahtumat etenivät tuona katastrofaalisena päivänä.

  Minäkin vilkaisin rannalle ja näin, että meri oli jossain kaukana. Horisontissa näkyi valtava vesiseinä, moninkertaisesti tavallista aaltoa isompi. Iso aalto piti lähestyessään jylinää, samanlainen ääni syntyy, kun juna menee tunneliin, mutta tämä ääni oli paljon kovempi. Ihmiset eivät aavistaneet vaaraa ennen kuin joku hotellin turvamiehistä alkoi huutaa kehottaen pakenemaan. Minäkin jätin tarjottimen ja otin jalat alleni. Ehdin juosta ehkä viisikymmentä metriä, kun vesi tavoitti minut. Sitä oli ensiksi nilkkoihin, sitten polviin ja kainaloihin, lopulta vesi imaisi minut mukaansa. Minusta tuntui kuin olisin pyörinyt pesukoneen rummussa.

Olin itse lukijana niin ennalta arvattava, että henkilöhahmoista erityisesti kovia kokeneet Emma ja Lukas olivat mieleeni. Ihailin sitä, miten Tiainen on onnistunut tekemään hahmoistaan uskottavan tuntuisia - Emmasta ja Lukaksesta huokui jotain sellaista voimaa ja viisautta, jota vain hyvin nuorena mahdottoman eteen joutuneista voi huokua. Tarina oli lopulta varsin lämmin ja lohdullinen, ja kirjan luettuaan sen kannet sulki valoisin mielin ja vähän liikuttuneena. Ainoa lukiessa hieman häiritsevä seikka oli tietynlainen alleviivaavuus ja opettavaisuus etenkin kahden tytön, Emman ja Venlan, välisessä suhteessa, mutta se oli toisaalta varsin ominainen piirre nuortenkirjalle - eläydyinkin tarinaan niin että jouduin välillä muistuttelemaan itseäni siitä, että kirja on tosiaankin suunnattu aika paljon minua nuoremmille lukijoille. :) Ihastuin myös onnistuneeseen ja elävään miljöön kuvaukseen, ja lukiessani kuvittelin itseni Thaimaahan, hiljaisena aaltoilevan tumman meren rannalle öiseen aikaan, kun mustalla taivaalla tuikkivat tähdet. Rankasta aiheestaan huolimatta kirja toimi myös oivallisena matkakuumeen nostattajana.

Khao Lakin sydämiä on luettu kirjablogeissa suorastaan ilahduttavan paljon. Käy kurkkaamassa, mitä esimerkiksi Kirsi, Krista, Jenni, Mari A., Rouva Huu tai Tintti ovat kirjasta pitäneet.

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Thaimaa