Hannu Mäkelä: Ääni joka etsi Laulua

Hannu Mäkelä: Ääni joka etsi Laulua (Paasilinna, 2013. 141 sivua.)

Ääni on poika, joka asuu aivan yksin sumuisen vuoren syvässä rotkossa. Pienessä rakkaassa kotiluolassaan hän lepäilee ja nukkuu sammalvuoteellaan päivästä toiseen, sillä rotkon pohjalla ei ole mitään muutakaan tekemistä. Äänen ainoana seurana on suuri hiljaisuus - vain rotkon pohjalla juoksevan puron pulputus ja Äänen oma hiljainen hyräily pitävät hänelle seuraa. Hyräillessään pojalle tulee vähän parempi mieli. Lapsuudestaan Äänellä ei ole mitään muistoja, eikä hän tiedä mitään vanhemmistaan.

  Joka tapauksessa Ääni tiesi, että oli olemassa, että se eli. Ja elävän tehtävänä on elää. Sitä Äänikin edelleen halusi. Vettä Ääni joi, kun tuli jano, se jo melkein riitti pitämään Ääntä hengissä luonnon antimien keralla. Kun puro virtasi ja solahteli, Äänestä tuntui kuin äiti olisi siinä puhellut, lohduttanut häntä. Isäkseen Ääni taas kuvitteli auringon, koska kaipasi sen kalpeaa, kaukaista ja jotenkin kutsuvaa loistetta.
  Talvisin tuntui kuin kaikki valo olisi kadonnut, ja sen myötä myös Äänen vanhemmat: puro vaikeni ja valo katosi. Mutta toisin oli kesäisin. Silloin auringon valoa riitti kaikkialle niin, että rotkon yllekin levittäytyi kuin vaalea, joskus puhtaansininen katto. Äänen koti muuttui teltaksi, jossa oli kevyt olla hengittää. Ylös valoon katsoessaan Ääni tunsi silloin outoa kaipausta, joka ajan myötä vain kasvoi. 

Vähitellen Ääni alkaa väsyä jatkuvaan yksinäisyyteen, ja ennen niin rakas kotiluola alkaa tuntua pieneltä ja ahtaalta. Hänen sydämeensä leviää outo musta tuska ja yltyvä levottomuus valtaa mielen. Lopulta kaipuu valoon kasvaa niin suureksi, että hän alkaa pelostaan huolimatta kiivetä rotkon reunaa kohti toisenlaista maailmaa. Ensimmäisellä kerralla kaikki uusi ja pelottava saa pojan pään huimaamaan ja pelästyneenä hän palaa kiireen vilkkaa kotiluolaansa. Mutta seuraavilla kerroilla hän päättää voittaa pelkonsa, ja lopulta hän löytääkin itsensä vuorelta katselemasta vehreää laaksoa, jonka yllä lepää harmaan patjan lailla paksu sumu.

  Kaipaus oli saanut kohteen, se oli muuttunut todeksi. Ja totena se säilyi. Kun Ääni oli ja ihmetteli ja katseli, maisema vaihtui vain silloin, kun pilvet kulkivat sen yli. Niiden varjot näyttivät suurilta mustilta lampailta. Kaikkea tätä ihmeellistä ja uutta Ääni saattoi nyt katsoa. Ja mikä parasta: katsoa kaikessa rauhassa.

Ääni tapaa pian rempseän Korpin. Linnun selässä hän pääsee laaksoon muiden ihmisten ja eläinten joukkoon  - onhan Korppi tottunut kuljettamaan myös muun muassa menninkäisiä ja tonttuja. Laaksossa Ääni majoittautuu Karjun majataloon, ja siellä hän ymmärtää jännittävän matkansa syvimmän tarkoituksen: hänen on määrä löytää kadonnut Laulu. Edessä on suuri seikkailu.

  Kun pelon voi jakaa, se vähenee. Tai ainakin puolittuu. Jos siihen itse uskoo.


Ihailen suuresti kirjailija Hannu Mäkelää, vaikka miehen mittavaan tuotantoon tutustumiseni on vielä aivan alkutekijöissään. Olen viime aikoina rakastunut Mäkelän runoihin, ja kun Luettua elämää -blogin Elina kirjoitti ihastuttavan ja kirjalle kunniaa tekevän arvion tästä viime keväänä ilmestyneestä lastenromaanista kertoen kirjan olevan pieni aarre, tiesin että minunkin täytyy tämä lukea. Onneksi luin, sillä kirja lumosi minut täysin!

Ääni joka etsi Laulua on melankolinen ja haikeankaunis saturomaani, joka sopii sekä lapsille että aikuisille. Lapselle kirja tarjoaa taianomaisen ja hieman jännittävänkin tarinan, jossa eläimet puhuvat, pienet pojat voivat lentää korppien ja kurkien selässä, ja hyvä voittaa pahan, aikuinen puolestaan lumoutuu kauniista, hieman runollisesta kielestä ja siitä lämpimästä tunteesta, jonka Mäkelän viisas, lempeä ja filosofinen kerronta jättää jälkeensä. Myös Marika Maijalan sielukas mustavalkoinen kuvitus ihastuttaa ja puhuttelee, se tukee tarinaa hienosti ja upeissa kuvissa on hauskoja yksityiskohtia ja paljon tutkittavaa.

Mäkelä kuvaa kauniisti syvää yksinäisyyttä ja pelkoa, ja toisaalta sitä mielihyvää, joka valtaa sisimmän, kun uskaltaa tehdä jotakin sellaista mikä tuntuu melkein mahdottomalta. Romaani sisältää myös huumoria, joka tuntuu tarpeelliselta vastapainolta etenkin tarinan haikean surumieliselle alkupuoliskolle. Kun Korppi yrittää tehdä vaikutuksen maalaispoikaan puhumalla citykorppislangia, tai juo mallasmehua Villisian Viidakko -majatalon baaritiskillä, aikuistakin lukijaa hymyilyttää. Ja ainakin minun nauruhermojani kutkuttaa, kun majatalonpitäjä Karju - joka on täysi sika - hotkaisee ahneuksissaan asiakkaalle paistetun kyljyksen. Ääni joka etsi Laulua on jotenkin samaan tapaan rakastettava, riemastuttava ja sydämeenkäypä lastenromaani, kuin venäläisen Eduard Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira, joka on minulle yksi rakkaimmista lastenkirjoista kautta aikojen. Mielleyhtymä tuntuu loogiselta: Uspenski on nimittäin aikanaan laatinut Hannu Mäkelän Herra Huun seikkailuista venäjänkielisen mukaelman, Mäkelä puolestaan on kääntänyt suomeksi muun muassa venäläisiä runoja. Ääni joka etsi Laulua on kertomus, jossa tuntuu jotenkin vahvasti slaavilainen pohjavire aivan kauniiden, vanhojen venäläissatujen henkeen.

Tämän ihastuttavan lastenkirjan haluan ehdottomasti ostaa omaan hyllyyni, ja toisen kappaleen odottamaan sitä aikaa, kun rakas kummityttöni on niin iso että jaksaa kuunnella ja keskittyä näin pitkään tarinaan. Kuten Elina omassa tekstissään sanoi, tämä kirja on todellakin pieni aarre! Hänen lisäkseen kirjasta ovat kirjoittaneet myös Jenni, Elma Ilona ja Valkoinen kirahvi.

***

Valtava määrä kommentteja edellisiin postauksiin odottelee vastauksiaan - kiitos niistä kaikista! Pyrin vastaamaan niihin kaikkiin tämän viikonlopun aikana! :)