Chad Harbach: Pelin henki

Chad Harbach: Pelin henki (Otava, 2013. 469 sivua. Alkuteos The Art of Fielding, 2011. Suomentanut Tero Valkonen.)

  Schwartzin mielestä juuri tämä oli olennainen paradoksi baseballin, jalkapallon tai minkä tahansa urheilulajin ytimessä. Sitä rakasti, koska sitä piti taiteena: erityisesti soveliaiden ihmisten harjoittamana näennäisen merkityksettömänä touhuna, joka ei antautunut yrityksille selittää sen arvoa mutta joka tuntui silti kertovan jotain todellista tai jopa oleellista ihmisenä olemisesta. Ihmisenä oleminen taas tarkoitti käytännössä sitä, että olemme elossa ja ymmärrämme kauneutta, kykenemme jopa silloin tällöin luomaan sitä, mutta jonain päivänä olemme kuolleita emmekä luo enää mitään.
  Baseball oli taidetta, mutta voidakseen olla siinä erinomainen piti ryhtyä koneeksi.

Todellinen lahjakkuus auttaa etelädakotalaisissa pikkukaupunkilaismaisemissa ja melko köyhässä perheessä kasvaneen Henry Skrimshanderin elämässään eteenpäin, kun hän saa yllättäen baseball-stipendin maineikkaaseen Westishin yliopistoon. Ankara ja kurinalainen uurastus tuottaa tuloksia, ja jo kolmantena opiskeluvuonna Henryn tuleva ammattilaisura alkaa näyttää väistämättömältä tosiasialta. Kykyjenetsijät kärkkyvät kenttien laidoilla, sana kiirii ja Henry alkaa olla paikallinen kuuluisuus: ihmepoika ja hänen lumottu räpylänsä.

Yliopistossa Henry ystävystyy baseball-joukkueen kapteenin, Mike Schwartzin, ja laillaan joukkueessa pelaavan kämppiksensä, Owen Dunnen, kanssa. Tärkeään rooliin nuorten miesten elämässä nousevat myös yliopiston rehtori Affenlight, sekä hänen tyttärensä Pella, joka palaa Keskilänteen aloittaakseen elämänsä uudestaan puhtaalta pöydältä.

  Linja-auton jokainen kundi Schwartzista aina pieneen Loondorfiin oli kasvanut ammattiurheilijan urasta unelmoiden. Unelmasta ei syvällä sisimmässään luopunut vielä silloinkaan kun tajusi ettei siitä koskaan tulisi totta. Ja nyt heidän keskellään oli Henry, joka sai elää unelmaa. Hän yksin oli matkalla sinne mihin heistä jokainen oli salaisissa takapihakuvitelmissaan suunnannut koko poikavuosiensa ajan: ison liigan kentille.


Pelin henki on kirja, jonka lukeminen takaa sitä suuremman nautinnon, mitä vähemmän siitä etukäteen tietää. Siksi en oikeastaan halua kertoa siitä mitään kovinkaan tarkkaa, ja komppaan Minnaa (jonka kanssa lainaan alussa samaa kohtaa, koska se vain on niin hyvä!): jo kirjan etulieve kertoo liikaa. Luen äärettömän harvoin (jos koskaan) kaunokirjallisuutta, joka sijoittuu urheilumaailmaan, ja vierastan usein myös selkeästi miehisiä nykyromaaneja (sotakirjat ovat asia erikseen!) - ja juuri siksi olikin niin suuri yllätys, miten hurjasti ihastuin vahvasti miehiseen maailmaan sijoittuvaan Pelin henkeen, jossa baseball on melkein jotain elämää suurempaa - jotakin sellaista johon on suhtauduttava asian edellyttämällä hartaudella ja kunnioituksella. Vahvasta miehisyydestään huolimatta Harbachin esikoisromaani ei kuitenkaan ole testosteronihuuruinen ja maskuliinisella tavalla kova teos, vaan lempeä, humaani ja jopa herkkä (!) kuvaus elämästä ja ihmisyydestä.

Pelin henki on sanalla sanoen ihana kirja, sellainen jonka lukemisesta tulee onnellinen olo. Satuin lukemaan kirjan sellaisena ajankohtana, jolloin elämässä oli vähän ylimääräistä huolta ja murhetta, mutta kirjaa lukiessani minulle tuli hyvä mieli ja jotenkin lohdutettu olo. Tarinan hahmoilla ei aina mene välttämättä kauhean hyvin, mutta silti elämässä on valoa ja toivoa. Harbachin teos on jotenkin syvästi empaattinen kirja, ja siitä olin lukiessani hyvilläni. Juuri tällaisia kirjoja haluaisin lukea paljon enemmän!

Kirja kertoo mieltä hivelevästä hyväntahtoisuudesta, ystävyydestä, jonka aitous punnitaan matkan varrella, ja sellaisesta rakkaudesta, joka saa sydämen tuntumaan vaarallisen täydeltä, turvonneelta ja aralta. Ja ilahduttavan paljon myös kirjallisuudesta, klassikkoromaaneista ja -runoista - sekä vaikkapa siitä, miten rakastetun kanssa luetaan yhdessä Tšehovia, ja miten siinä hetkessä on kaikki. Oih! Tarina on vahvasti elämänmakuinen; siinä podetaan raha- ja rakkaushuolia, kipuillaan oman epätäydellisyytensä kanssa ja opetellaan sietämään virheitä, sekä taistellaan sellaista pelkoa ja alati voimistuvaa kauhua vastaan, jotka kasvavat mielessä niin suuriksi möröiksi, että ne pystyvät lamauttamaan ihmisen. Yksi kantava teema on myös ihmisen oman identiteetin ja minuuden haparoiva hahmottaminen, joka ei ole vain nuoren ihmisen tehtävä ja etuoikeus vaan elämänmittainen prosessi, kuten Pelin henki koskettavan kauniisti osoittaa.

Näin naispuolisena lukijana oli mahtavaa päästä kurkistamaan niihin yliopistomaailman kulisseihin, joissa nuoret amerikkalaismiehet ottavat ensiaskeleitaan kohti todellista aikuisuutta. Pukuhuoneet ovat suojaa tarjoavia turvapaikkoja joissa miehet ovat haavoittuvimmillaan, ja asuntolan huoneet ovat asujiensa näköisiä. Jonkun huone on siisti ja täynnä kirjoja, ilmassa sekoittuvat inkiväärintuoksuinen puhdistusaine ja häivähdys marihuanaa. Ja sitten ovat ne nuoret miehet, joiden huoneet edustavat klassista yliopistorähjäisyyttä - ne, joiden ei kannata iltapimeällä tyttöä sänkyynsä viedessään sytyttää valoja. Baseballilla on kirjassa toki tärkeä roolinsa, mutta vaikka välitysheitot, tuplapelit, juoksutukset ja lyöntikeskiarvolukemat eivät minulle mitään sanokaan, urheilukuvaukset eivät saaneet minua nauttimaan kirjasta yhtään vähempää.

Harbachin kerronta on jotenkin miehisen rehdillä tavalla lumoavaa, kirjan kieli tuntuu hiotulta (käännöskin on hieno!) ja mies käyttää juuri tämän romaanin aihepiiriin sopivia ja tarkasti harkittuja vertauskuvia: milloin viimeksi olet kuullut naisella olevan ruhjeen väriset hiukset tai että joku olisi mieleltään herkkä kuin ruhjottu polvi? Henkilöhahmotkin ovat niin sympaattisia, että heihin on mahdotonta olla kiintymättä. Vaikka pidin lopulta ihan hurjasti heistä jokaisesta, nousivat suurimmiksi suosikeikseni Mike Schwartz, joka oli paikoin niin piinattu ja hukassa että mieleni olisi tehnyt halata häntä, ja erityisesti hillitysti hurmaava rehtori Affenlight. Kirjasieppo-Mari kertoo ihastuneensa vähän Mikeen, mutta minun polveni sai notkumaan Guert Affenlight. Kukapa olisi arvannut, että rehtorin toimistossa voi kokea niin värisyttäviä hetkiä!

Pelin henki ei ole virheetön tai täydellinen romaani, mutta minun mieleeni se jätti ihastuneen, vahvan jäljen. Tätä kirjaa on ilo suositella! Sen ovat lukeneet myös ainakin Karoliina, Mari A., Maija ja Liisa, käykääpä kurkkaamassa heidänkin mielipiteitään!

(Tämänkertaisen kirjankansikuvan ottaminen vaati poikkeuksellista nopeutta! Vieressä pallokentän lähes olemattomaksi kuluneen rajaviivan tuntumassa vaani nimittäin pallohullu schäferini, jonka uusia palloja lainasin kuvausrekvisiitaksi. :)