maanantai 27. tammikuuta 2014

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea


Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea (Otava, 2013. 268 sivua.)

  Jos haluaa nähdä tähdet, on suljettava silmät. Tämä kaupunki on valon kaupunki, se kadottaa tähdet, yölläkin niitä on vaikea nähdä. Kirjoitan sinulle ja on myöhä. En saa unta ja nykyään valvon pitkään, joskus kajastaa jo aamu kun nukahdan.
  Hankin tämän kirjasen eilen ja ajattelin, että kirjoitan mitä tapahtuu, tai ainakin yritän. Mitä sitten jos epäonnistun, jokainen sana on pieni voitto. Ostin kirjan pienestä putiikista ja se maksoi kymmenen sentiimiä. Kannet ovat mustat, vahvaa ja hyvää kartonkia, sellaista johon voi luottaa. Kun kirjoitan, on vähemmän yksinäinen olo. Sinäkin olet lähempänä ja tuntuu kuin rupattelisimme hiljaa.

Huhtikuu, 1889. Nuori ylioppilas on matkustanut Helsingistä Saksan kautta Pariisiin. Kotimaassa on tapahtunut jotakin, joka on pakottanut nuorukaisen lähtemään, ja nyt hän asuu yksin pienessä pariisilaismadamelta vuokraamassaan ullakkohuoneessa, johon on kätketty kaikki maailman rauha. Päivät soljuvat eteenpäin, mies kuljeskelee puistoissa ja katselee ihmisiä kahviloissa, unohtuu haaveisiinsa ja kirjoittaa päiväkirjaa osoittaen kirjoituksensa menetetylle rakkaalleen. Kaksi viikkoa saapumisensa jälkeen hän saa työtä lennätintoimistosta, ja etenee ajan myötä uutistoimistoon. Elämä ja työ kuljettavat hänet aluksi maailmansotaa edeltävään Saksaan ja myöhemmin Kauko-Itään. Lopulta päädytään vuoteen 2012, jossa miehen jälkeläinen lukee päiväkirjat ja tulkitsee tekstejä, jotka kertovat jotain sieltä täältä, hetkestä irti repäistyä, päivien välistä kertyvää nukkaa.

  Kirjoitan jotta olisit olemassa, edes vähän. Jokainen sana on ajatus sinulle, pisara vettä maahan. Joskus tuntuu kuin kulkisi autiomaan halki, yöllä, tähtien alla. Näkisi teltan raosta kuvaelman, ääneti liikkuvat hahmot, ihmiset jotka ovat pitkään olleet poissa. Tai kuin selailisi kirjaa ja yrittäisi löytää kohdan, jonka muistaa; huteran lauseen joka on muuttunut jo toiseksi.


Joel Haahtela on eittämättä suurin suosikkini kotimaisista kirjailijoista, ja odotinkin viime syksynä malttamattomana tätä miehen uusinta romaania. Odotukset palkittiin: Tähtikirkas, lumivalkea oli niin pakahduttavan kaunis ja lumoava kirja, etten ole osannut kirjoittaa siitä riviäkään, vaikka lukukokemuksesta on jo aikaa. Rakastin kirjaa jo sen ensimmäisiä sivuja lukiessani, ja nyt kun ensimmäisestä lukukerrasta on kulunut jokunen kuukausi, on kirjan arvo vain mielessäni noussut ja rakkaus sitä kohtaan syventynyt. Tähtikirkas, lumivalkea onkin kasvanut mielessäni miltei yhtä tärkeäksi kuin suursuosikkini Tule risteykseen seitsemältä.

Romaanissa on paljon tunnistettavan haahtelamaisia piirteitä: hitaita ja kauniita hetkiä, uneliasta ja viipyilevää tunnelmaa, jotain kadotettua, seepian sävyistä surua ja melankoliaa, sydäntä kouraisevaa yksinäisyyttä ja kaipausta, syksyisiä tuulenpuuskia, jotka tempaisevat jotain mukaansa, muistoja, jotka ovat ohuita ja hohtavia, perhosia ja lumihiutaleitakin. Tuttua ja rakasta on myös Haahtelan kieli, joka tuntuu hioutuvan romaani romaanilta yhä kauniimmaksi ja kirkkaammaksi. Romaani on pullollaan niin pakahduttavan ihania lauseita, että haluaisin vain voida kääriytyä niihin kuin pehmeään peitteeseen. Tässä romaanissaan kirjailija käyttää kieltä myös aiempaa rohkeammin, kirjan loppupuolella kielen muuttuva muoto kuvaa taidokkaasti minäkertojan mielessä tapahtuvia asioita. Tähtikirkas, lumivalkea (kuten muutkin Haahtelan romaanit) kestää useita lukukertoja paitsi vahvan tarinansa, myös huikean kauniin kerrontansa ansiosta. Se on kuin kaunis maalaus, jota ei vain väsy katselemaan.

Haahtelalla on uskomaton estetiikan taju ja erehtymätön kyky nähdä ja luoda yksityiskohtia. Hän maalaa esimerkiksi 1800-luvun lopun Pariisin niin eläväksi lukijan eteen, että on helppoa nähdä mielessään keväisten puistojen hento vihreä, joka on kuin akvarelleilla laveerattua, öisten katujen himmeät lyhtynauhat, talojen sisäpihoilla roikkuvat pyykkinarut, Seinen varrelle levittäytyneet kirjakauppiaat kojuineen, tai kahvilassa asioivan pariisilaisjätkän parrasta varisevat tupakanpurut. Lennätinsalissa kiihkeästi käryävien paperossien sakea savu kirvelee silmiä ja maljakossa tuoksuva lehmuksen oksa tuo mieleen kesän. Vaikka ihailin myös Saksaan ja Kauko-Itään sijoittuvia osuuksia, erityisesti menneen Pariisin kuvaus lumosi minut.

  Ranskassa taivaskin on erivärinen kuin kotona. Sininen ei ole samaa sinistä, vaan vaaleampaa ja heleämpää, melkein kuin lasia. Jos viskaisi kiven taivaaseen, se ropisisi sirpaleina alas. Välillä minun täytyy nipistää itseäni, jotta tietäisin olevani olemassa.

Tähtikirkas, lumivalkea on tyylikäs ja hienostunut romaani, joka jättää sydämeen hieman surumielisen olon, vähän sellaisen pumpulimaisen ja itsestä irronneen, jollaista kirjan minäkertojakin potee. Se kumartaa taiteelle, musiikille ja kirjallisuudelle, ja kuvaa toisaalta koskettavasti haurasta ja horjuvaa mieltä, lähes käsin kosketeltavaa tuskaa ja kaipausta, sekä loputonta yksinäisyyttä ja erillisyyden ja irrallisuuden tunnetta. Tämä kirja on nimensä veroinen; kirkas ja kaunis kuin taivaalla loistava tähti, tai ne pienet timantit pakkaslumella, jotka kuutamo taikoo esiin.

Tästä Haahtelan yhdeksännestä romaanista on kirjoitettu jo vaikka missä. Linkitän tällä kertaa vain Poplaariin, jossa Pekka hienosti tiivistää kaiken sen, mitä minä en osaa lyhyesti sanoa. :) Itse jään odottelemaan kevättä ja Haahtelalta tulossa olevaa Matkustaja -nimistä kirjoitussarjaa. Oih!

8 kommenttia:

  1. Voi hurja, miten kauniin kuuloinen kirja! Kai minun on Haahtelan tuotantoon tartuttava mahdollisimman pian.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, todellakin! Näissä on sellaista melankolista kauneutta, jonka uskon sinuun uppoavan ihan yhtä lailla kuin minuunkin! <3

      Poista
  2. Olen lukenut Haahtelalta vain katoamispisteen. Päätin tänään, että minun on korkea aika korjata aukko kitjallisessa sivistyksessä ja tutustua hänen teoksiinsa kunnolla.

    Kiitos kauniista arviostasi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, sen perusteella, mitä tällä hetkellä kirjamaustasi tiedän, uskon että Haahtela olisi ihan sinun kirjailijasi. <3

      Poista
  3. Voi ihanuus, tämä kuulostaa täydelliseltä! Yhden kerran jo bongasin tämän kirjan kirjaston uutuushyllystä, mutta olin vain pikaisesti palauttamassa kirjaa, eikä minulla ollut lainauskorttia mukana, joten sinne se jäi, voi kyynel, vieläkin ikävöin sitä sinisen kaihoisaa katsetta, jonka kirja minuun loi, etkä todella ota minua mukaan... =D Toivon, että kohtaan tuon onnen uudestaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Irene, kyllä tämä miltei täydellinen kirja onkin, taattua Haahtelaa... <3 Oletkohan jo ehtinyt lukea tämän? Pitää tulla kurkkaamaan! Ellet, voin vannoa että ihastut! <3

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...