Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (WSOY, 2015. 543 sivua. Alkuteos All the Light We Cannot See, 2014. Suomentanut Hanna Tarkka.)

Marie-Laure on nuori ranskalaistyttö, joka on menettänyt lapsena paitsi äitinsä, myös näkönsä. Hän asuu Pariisissa isänsä kanssa, joka on luonnontieteellisen museon lukkoseppä. Isän sinnikkään rohkaisun ja kannustuksen myötä tyttö on oppinut tulemaan toimeen sokeutensa kanssa: hän opettelee ympäristöään tunnustelemalla isänsä rakentamaa lähikatujen tarkkaa pienoismallia, ja rohkenee sen avulla liikkua museossa ja lähimaastossa. Tytöllä on valtava tiedonjano, ja museon tohtori opettaa hänelle kotiloiden tunnistamista ja merievoluutiota. Marie-Laure nauttii myös kirjallisuudesta, ja hänen käsissään pistekirjoituksella kirjoitetut romaanit aivan kirjaimellisesti kuluvat. Eletään 1930-luvun loppua, ja uusi maailmansota tekee tuloaan. Kun sota syttyy, Marie-Laure ja hänen isänsä pakenevat Pariisista Bretagnen rannikolle, Saint-Malon merenrantakaupunkiin.

  Jollakin tavoin kevät tuntuu niin rauhalliselta: lämpimältä, suloiselta, yöt ovat tyyniä ja tuoksuvia. Ja silti ilmassa on kireyttä kuin koko kaupunki lepäisi ilmapallon pinnalla ja joku olisi alkanut täyttää sitä lähelle pamahtamispistettä.

Viidensadan kilometrin päässä Pariisista koilliseen sijaitsee saksalainen hiilikaivosalue, Zollverein. Siellä seuraamme Werneriä, valkotukkaista poikaa, joka asuu orpokodissa pikkusiskonsa Jutan kanssa. Lapset ovat menettäneet isänsä kaivosonnettomuudessa, ja Werneriä kauhistuttaa sama pelottava tulevaisuudenkuva: kun alueen pojat täyttävät viisitoista, heidän on aloitettava raskas työ samaisessa hiilikaivoksessa. Werner on pienikokoinen, mutta tavattoman sinnikäs ja älykäs poika, ja sekä ilmiömäisen matemaattisen ja teknisen lahjakkuutensa että arjalaisen ulkomuotonsa ansiosta hänet valitaan SS-yksikön kadettikoulutukseen. Insinöörin ammatista haaveileva Werner on onnellinen; ankealta näyttänyt tulevaisuus vaihtuukin toivoon ja valoon. Koulutus osoittautuu kuitenkin lopulta melko toisenlaiseksi, kuin mitä Werner on osannut odottaa.

  "Karistatte itsestänne heikkouden, pelkuruuden, epäröinnin. Te olette kuin vesiputous, yhteislaukaus - syöksytte kaikki samaan suuntaan samaa tahtia kohti samaa tarkoitusperää. Luovutte mukavuuksista, elätte velvollisuutenne suorittaen. Saatte ravintonne isänmaasta ja hengitysilman kansakunnasta."

Sota, radioaallot ja muuan mittaamattoman arvokas timantti määrittelevät osaltaan Marie-Lauren ja Wernerin kohtalot, ja lopulta heidän polkunsa risteävät koskettavalla tavalla.


Doerrin vastikään Pulitzer-palkittu Kaikki se valo jota emme näe on romaani, joka hipoo minun mielessäni täydellisyyttä. Siinä on kaikki palaset kohdallaan: tarina on syvästi koskettava, kerronta on taidokasta, henkilöhahmot uskottavia, ajan- ja miljöönkuvaus valokuvamaisen tarkkaa ja sellaisena hyvin elävää, ja kiitos ensiluokkaisen laadukkaan käännöksen myös kieli on tavattoman kaunista ja huolellista. Lukukokemus oli suorastaan järisyttävä. Kaikki se valo jota emme näe tekee kipeää sekä kauneudessaan että kauheudessaan, se koskettaa, järkyttää ja huojuttaa lukijaa sijoiltaan. Kirja yksinkertaisesti lumosi minut ensimmäisiltä sivuiltaan lähtien.

Aivan erityisesti vaikutuin kahdesta asiasta. Ensinnäkin Doerr kuvaa sokeutumista ja sokeutta hyvin eläytyvästi ja uskottavasti. Marie-Lauren näkökulmasta kerrotut osiot on kirjoitettu niin, että lukijakin tarkastelee maailmaa ensisijaisesti muiden aistiensa kautta: hän kuulee meren kohinan ja ihmisten liikkeet, tuntee sormenpäissään kostean hiekan tai kotiloiden muodot, ja maistaa suussaan persikan makean hedelmälihan. Kirjailija ei kuvaile esimerkiksi tytön läheisten ulkonäköä tai merenrantatalon sisustusta, sillä Marie-Laurehan ei voi niitä nähdä. Toiseksi myös ihmisyyden ja inhimillisyyden kuvaajana Doerr on loistava. Hän käsittelee romaanissaan nuoren käsitystä oikeasta ja väärästä, omien rajojensa ylittämistä, rohkeutta, välittämistä ja rakkautta, sekä ihmisen kasvamista ja kehittymistä moraaliseksi ja empaattiseksi olennoksi kammottavien poikkeusolojen vallitessa. Tämän kaiken hän tekee huikean tarkkanäköisesti ja suurella lämmöllä.

 "Tiedätkö, mitä minä aina kuuntelin? Meidän radiosta? Ennen kuin sinä tuhosit sen?" 
  "Shhh, Jutta. Älä." 
  "Lähetyksiä Pariisista. Siellä puhuttiin kaikesta ihan toisin kuin Deutschlandsenderissä. Siellä sanottiin, että me olemme pahoja. Että me syyllistymme hirmutekoihin. Tiedätkö sinä, mitä tarkoitetaan hirmuteoilla?"
  "Älä viitsi, Jutta." 
  "Onko oikein", Jutta kysyy, "että tekee jotakin vain koska kaikki muutkin tekevät?"

Romaanin elokuvaoikeudet on myyty Foxille, ja mietinkin lukiessani, että kirjasta saisi todella vaikuttavan elokuvan. Teos ei ole kuitenkaan elokuvamaisella tavalla helppo tai yksioikoinen, eikä teksti tunnu käsikirjoitusmaiselta, vaan Kaikki se valo jota emme näe on laadukas romaani täynnä erilaisia yksityiskohtia, tasoja ja nyansseja. Se ei tarjoa helppoja vastauksia, vaan ravistelee ja pakottaa ajattelemaan ja katsomaan - sellaistakin mitä ei haluaisi. Doerrin kerronta saa yhtymään erään tarinassa esiintyvän humalaisen saksalaisen tekniikanopettajan sanoihin ja ajatukseen siitä, mikä lopulta on jaloin hetki elämässä: "Se on se hetki, jolloin yksi asia on muuttumaisillaan toiseksi. Päivä yöksi, toukka perhoseksi. Vasa peuraksi. Koe tulokseksi. Poika mieheksi." Teos on juuri kuin toukasta kehittyvä perhonen tai nupusta puhkeava kaunis ruusu - se on Suuri Romaani muutenkin kuin sivumääränsä puolesta. Jälleen kerran on syytä todeta, että tällaisten kirjojen vuoksi minä luen.

Myös Lumiomenan Katja luki tämän kirjan, ja julkaisemmekin tekstimme samaan aikaan. :) Myös Taika, Ulla ja Leena Lumi ovat kirjoittaneet Doerrin romaanista.

P.S. Doerr sai aikaan myös täysin sietämättömän matkakuumeen. Haluan Ranskaan, Pariisiin ja Bretagneen nyt heti!