Hanna Tuuri: Ranta

Hanna Tuuri: Ranta (Otava, 2015. 285 sivua.)

  Nora ajatteli, että elämä vuoli ihmisestä paloja. Usein sievinä urina, toiveita virittävinä. Mutta sitten, ennalta arvaamatta taltta luiskahti kipeästi, alkoi vääntää ja kiertää, kaivoi ja lohkoi. Jokainen oppi: oli rakennettava linnoitus, turvatalo, sen sisälle itse luotu maailma, teljetyin ovin ja kalteri-ikkunoin suojattu. Siinä linnoituksessaan uskoi olevansa turvassa, kunnes pimeänä iltana ovelle ilmestyi koditon kulkuri, huoneita rakentamaton, muureista välittämätön. Hyväsydämisyyttään kulkurin päästi sisään. Se istui sohvalle, söi annetun leivän, lepäsi pää tyynyillä, katseli ympärilleen myrskysilmissään hunaja ja turkoosi valo. 
  Seuraavana aamuna kulkuri oli poissa, mutta turvatalon rauha oli murtunut, huoneissa lepatti levoton tuuli.

Serkukset Jim ja Seamus ja naapurintyttö Nora ovat olleet lapsuudessaan toisilleen kovin läheiset. Heillä jokaisella on ollut jo lapsena omat kipeät kohtansa: Nora on kasvanut isättömänä äpäränä, Jimin isä on tullut hulluksi, ja Seamusia taas on kiusattu koko lapsuutensa siitä että hän on puoliksi kiertolaisten sukua. Aikuisiksi kasvettuaan he ovat lähteneet kukin omiin suuntiinsa, ja erityisesti Nora on ottanut miehiin etäisyyttä erään rannalla vuosia sitten tapahtuneen asian jälkeen. Keski-ikä kolkuttelee ovella, on puolisoita, lapsia ja kullakin omanlaistaan arkea, mutta silti yhä vuosien kuluttua mielen pohjalla elävät vanhat tunteet: Nora on aina tuntenut vahvaa vetoa Jimiin, Seamus puolestaan Noraan.

Eräänä yönä Nora kohtaa Jimin Dublinin kaduilla pitkän pubi-illan päätteeksi. He käyvät istumassa hetken yöpubissa ja lähtevät parin oluen jälkeen taas omiin suuntiinsa, mutta seuraavana päivänä Nora saa tiedon: Jim on löydetty pieneltä hämärältä sivukujalta henkihieveriin hakattuna. Teho-osaston sairaalavuoteen äärellä Noran ja Seamusin on kohdattava toisensa pitkästä aikaa. Kolmikolle on koittanut aika tehdä tiliä itsensä ja menneisyytensä kanssa.


Tuurin Ranta oli yksi kevätkaudelta eniten odottamistani romaaneista, sillä olen rakastanut hänen elämänmakuisia kirjojaan, joissa hän kertoo omasta elämästään Irlannissa. Kun bloggaajakollegat Elegia ja Maija sitten kirjoittivat omia mietteitään uunituoreesta Rannasta, säikähdin vähän: kumpikin kertoi lukukokemuksen jättämästä hämmennyksestä ja pettymyksestä. En enää tiennyt mitä odottaa, kun aloittelin luku-urakkaani.

Alkuvaiheessa ihastuin Rantaan kovastikin. Tuurin kieli on vähintään yhtä kaunista kuin ennenkin ja etenkin alussa kerronta soljuu kauniisti. Kirjailijan marraskuisesta Irlannista maalaama kuva on merellisellä tavalla jylhä, ja siinä on sellaista koleanharmaata kauneutta, että teksti imaisee lukijan heti mukaansa Dublinin arjen aamuruuhkaisille kaduille, ja Dublininlahden rannoille, jotka myöhäissyksy on peittänyt sakeaan sumuun. Pian lukemiseni alkoi kuitenkin hidastua, sillä vaikka kirjassa ei varsinaisesti tapahdu paljoa, on teksti niin runsasta ja täyteläistä, ettei sitä kykene ahmimaan.

Ranta on nimittäin varsin kunnianhimoinen romaani. Tuuri on muuttanut kirjoitustyyliään aiemmasta selvästi kuvailevammaksi ja etenkin rönsyilevämmäksi, ja hän vaihtelee runsaasti kertojanäkökulmia, aikatasoja ja aikamuotoja (tämä jopa samojen kappaleiden sisällä). Sivuhenkilöitä on valtavasti, mielestäni sellaisiakin, joiden mainitsematta jättäminen ei olisi jättänyt tarinasta pois mitään oleellista. Myös teemoja on paljon: Tuuri kuvaa ihmissuhteiden lisäksi Irlannin taloudellista tilannetta, kiertolaisten elämää ja vähän katolisuuttakin, ja kaikkea tätä hän maustaa irlantilaistarustoilla ja -myyteillä. Kaikki tämä on kiehtovaa ja mielenkiintoista, mutta runsaus myös uuvuttaa. Jossain vaiheessa tulee hieman ylensyönyt olo ja kaipuu jonkin vähäeleisemmän äärelle. On totta, että joskus vähemmän on enemmän.

Runsauden lisäksi olen samaa mieltä Elegian ja Maijan kanssa siitä, että Rannan henkilöhahmoihin oli lukiessaan vaikeaa kiintyä. He ovat kukin tahollaan ahdistuneita, niin hukassa itsessään ja elämässään, että heidän lähelleen on vaikeaa päästä. Etenkin Jim tuntui kaikessa ylimielisyydessään ja tunteettomuudessaan niin ilkeältä ja vastenmieliseltä tyypiltä, että häntä kohtaan tunsin lukiessani lähinnä vain inhoa. Kirjan henkilöistä vain Norasta alkoi loppua kohden löytyä sellaisia piirteitä, että hänestä saattoi oppia pitämään. Hahmot nostattivat mielessä lähinnä sääliä, huolta ja ärtymystä.

Tuurin Irlanti-kuvaus on kuitenkin herkullista, kuten aina. Hän piirtää harmaudessaan kauniin kuvan syystalvisesta Irlannista, jossa ilma on kuin maan talous, yhtä arvaamaton. Tuuli juoksuttaa roskaa ja keltaisia lehtiä, talvenpaljaissa puissa on haikeutta. Kukkulat peittyvät syysutuun, rannan ilma on vetistä suolaa - kasvoille takertuvaa ja silmiä kirvelevää. Kaukana hämärässä huokaa meri.

Eikä Ranta huono kirja ole, ei ollenkaan. Tuurin kieli on taidokasta ja kaunista, ja teksti sisältää niin kirkkaita ja hiottuja ajatuksia, että kirjasta tekisi mieli kirjoittaa ylös sitaatteja huoneentauluiksi. Eikä tarinakaan ole pelkkää ankeutta ja ahdistusta, vaan eräs sivujuonne tarjoaa mainion huumorinpilkahduksen, jonka ilmentymänä toimii muuan Mongan-niminen vuohi. Valoa ja lämpöäkin on, ihmisten kädenojennuksia toisilleen, hyvää tahtoa ja anteeksiantamusta.

On kulunut viikko siitä, kun hämmentyneenä suljin Rannan kannet. Romaania on pitänyt sulatella ja pureskella pidempään kuin montaa muuta, sekä hyvässä että pahassa. Nyt kuitenkin huomaan, että päällimmäiseksi tunteeksi alkaa nousta harmaasta pilkistävä valo - samanlainen, kuin harvinainen pilvien välistä kurkistava auringonsäde marraskuisena päivänä. Se jättää lupauksen toivosta ja uusien alkujen mahdollisuudesta. Irlannille, romaanin päähenkilöille, ja minulle. Kaiken runsauden jälkeen jäljelle jää vain oleellinen: ihmisyyden ja luottamuksen kuva.