Michael Frayn: Vakoojat

Michael Frayn: Vakoojat (Tammi, 2003. 292 sivua. Alkuteos Spies, 2002. Suomentanut Erkki Jukarainen.)

  Niin moni asia elämässä tuntuu koetukselta. Jos olet poika ja toivot tulevasi mieheksi, joudut terästäytymään kymmenen kertaa päivässä, ponnistamaan kaikki voimasi ja osoittamaan rohkeutta, jota sinulla ei todellisuudessa ole. Ajattelet kauhulla kymmenen kertaa päivässä, että paljastat heikkoutesi ja pelkuruutesi, ylipäätään heikon luonteesi ja kelvottomuutesi miesten kirjoihin. Se muistuttaa sotaponnistusta ja sen myötä seuraavaa alituista sinnittelyä ja syyllisyyttä siitä, ettei sittenkään tee riittävästi. Sotaponnistus varjostaa elämäämme niin kauan kuin sota kestää, ja sekä sota että lapsuuden pitkän tutkijalautakunnan istunto kestävät ikuisesti.

On kesä ja eläkeikäinen Stephen Wheatley haistaa likusteripensaan tutun tuoksun. Tuoksu on hieman vulgaari, siinä on jotain raakaa ja karkeaa, se viekoittelee ja herättää levottomuutta - sekä muiston kaukaa viidenkymmenen vuoden takaa. Lapsuusmuisto on niin pakottava, että Stephen matkustaa Lontooseen lapsuutensa maisemiin. Esikaupunkialueella junaradan tuntumassa sijaitseva lähiö, jota kauan sitten Sumpuksi kutsuttiin, on samanaikaisesti tuttu ja aivan toiseksi muuttunut. Stephen kuljeskelee vanhalla kotikadullaan ja antaa muistojen tulla.

Eletään toista maailmansotaa. Sumpussa poikkeustila näkyy kesäillassa alas laskettavina pimennysverhoina, tyhjänä tonttina, josta pommi on tuhonnut naapurin rouvan talon, sekä muutamien lasten poissaolevina isinä. Stephen on nuori koulupoika, joka kuluttaa kaiken vapaa-aikansa parhaan ystävänsä Keith Haywardin kanssa. Keith on yläluokkaisen perheen ainoa lapsi, hän käy hienoa valmistavaa koulua ja jopa hänen kotitalonsa huokuu itseriittoista täydellisyyttä ja vaivatonta ylemmyyttä, jonka Sumpun muut talot joutuvat tunnustamaan ja siihen mukautumaan. Statusero Stephenin ja Keithin perheiden välillä näkyy kaikessa, ja Stephenin silmissä hänen oma perheensä ja elämänsä näyttäytyvät toivottoman tavanomaisina ja tylsinä. Myös ystävyyssuhteessa vallitsee eräänlainen luokkajako: Keith on kaksikon johtaja ja ideoija, kun Stephen peesaa ja tekee sen, mitä häneltä odotetaan.

Pojat leikkivät paljon ja heidän mielikuvituksensa on rajaton. He suunnittelevat rakentavansa mannertenvälisen rautatien ja maanalaisen käytävän talojensa välille (heti kun Keithin isä antaa rakennusprojekteihin luvan), ja tekevänsä tutkimusretkiä Afrikan viidakoihin. Pensaikon suojassa he piileskelevät Kanadan kuninkaallista ratsupoliisia - ja alkavat vakoilla ihmisiä, kun Keith kertoo Stephenille salaisuuden: Sumpussa mikään ei ole sitä miltä näyttää. Lähiössä asuu murhaajia, outoja ja häijyjä juuttaallisia, ja saksalaisia vakoojia - ja mikä pahinta, Keithin äiti on yksi heistä.

  Tarina alkaa tästä. Haywardeilta. Päivästä jolloin Keith, paras ystäväni, lausui ne neljä yksinkertaista sanaa, jotka käänsivät maailmamme nurin.

Pojat tuntevat painavan velvollisuutensa isänmaan edun nimissä, ja alkavat tarkkailla rouva Haywardia, petturiäitiä, joka ilmiselvästi taistelee hyvän ja pahan, valon ja pimeyden välillä. He perustavat SALASEN LOKIKIRJAN, johon alkavat kirjata kaikkea kadulla tapahtuvaa. Mutta se, joka alkaa viattomana ja jännittävänä leikkinä, saa pian vakavampia sävyjä, ja pian Stephen saa huomata, etteivät asiat ja tapahtumat ole enää heidän hallinnassaan.


Brittiläiseltä Michael Fraynilta on Keltaisessa kirjastossa suomennettu kaksi teosta: tämän Vakoojien lisäksi löytyy romaani nimeltä Päistikkaa (josta lisää vaikkapa Ilselässä). Kumpikin on ollut lukulistallani pitkään, ja päädyin aloittamaan Vakoojista, sillä toiseen maailmansotaan sijoittuvat ja lapsen näkökulmasta kerrotut tarinat ovat lähes aina mieleeni. Eikä kirja pettänyt odotuksiani, vaan päinvastoin: Vakoojat oli erinomaisesti kirjoitettu lapsuusmuisto ja todellinen lukunautinto.

  On niin vaikeaa muistaa, missä järjestyksessä asiat tapahtuivat - mutta ellei sitä muista, on mahdotonta järkeillä, mikä johti mihinkin ja miten asiat liittyivät toisiinsa. Vaikka tutkin muistiani tarkoin, en muista mitään juonellista kertomusta. Vaan kokoelman eläviä yksityiskohtia. Tiettyjä ääneen lausuttuja sanoja, tiettyjä ohimennen nähtyjä esineitä. Tiettyjä eleitä ja ilmeitä. Tiettyjä mielentiloja, tiettyjä säätiloja, tiettyjä vuorokaudenaikoja ja valon vaihteluja. Tiettyjä erillisiä hetkiä, jotka näyttävät merkitsevän paljon, mutta todellisuudessa ne merkitsevät hyvin vähän ennen kuin niiden väliset salaiset yhteydet paljastuvat.

Yksityiskohdista ja hetkistä rakentuu ehjä ja kiehtova tarina, jonka tunnelma painuu mieleen vahvana. Romaanin päähenkilö Stephen on syntynyt 1933, samana vuonna kuin kirjailija itse. Vakoojissa miljöön ja sota-ajan arjen kuvaus on niin aitoa ja eläväistä, että lukiessa ajattelin pääseväni kurkistamaan osin kirjailijan omiin lapsuusmuistoihin. Kerronta on täydellisen uskottavaa, mikä johtunee siitä, että kirjailija tietää täsmälleen mistä kirjoittaa. Vakoojat on myös sympaattisen päähenkilönsä Stephenin kauniisti kerrottu kasvutarina. Romaanissa on samanlaista lämpöä, menneen ajan henkeä ja paikoin pakahduttavaa tunnelmaa, kuin Per Pettersonin hienossa romaanissa Hevosvarkaat, tai Stephen Kingin novelliin pohjautuvassa elokuvassa Stand by Me - Viimeinen kesä.

Frayn kuvaa hienosti lapsen ajatusmaailmaa ja tämän kaikkivoipaisuuden ja syyllisyyden tunteita. Kun asiat ja tapahtumat alkavat edetä omalla painollaan, kokee poloinen Stephen, että hänet on jätetty päättämään maailman kohtalosta ilman kenenkään apua. Pojan syyllisyyden taakka on valtava, ja se vaivaa häntä vielä viiden vuosikymmenen päästäkin. Aikuisten maailma näyttäytyy kirjassa juuri niin sekavana ja kummallisena, kuin miltä se lapsen silmissä varmasti näyttääkin. Vakoojat onkin yksi parhaista lukemistani romaaneista, joissa tarina on kerrottu enimmäkseen lapsen näkökulmasta.

Kirjan kerronta on miellyttävää ja sujuvaa, ja tarina itsessään on melkoista mielikuvituksen juhlaa, jossa riemastuttavat oivalluksen hetket seuraavat toistaan. Aikuinen lukija tietää ja ymmärtää koko ajan enemmän kuin nuori Stephen, ja kuitenkin kirjailija kieputtaa myös lukijaa antaen vain pieniä vihjeitä siitä, mistä tarinassa lopulta oikeasti on kysymys. Jännite säilyy hienosti aivan romaanin loppupuolelle saakka. Kirjan luettuani olin onnellinen ja tyytyväinen; taas löytyi yksi hieno ja (minulle) uusi kirjailija, jolta haluaisin vähitellen lukea kaiken.

Vakoojat on blogipiireissä hämmästyttävän vähän luettu kirja, siitä löytyy vain yksi arvio Tarukirja-blogista. Tälle hienolle romaanille soisin nostetta ja blogisavuja, joten suosittelen lämpimästi: lukekaa tämä!