Agatha Christie: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus

Agatha Christie: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus (WSOY, 2015. 200 sivua. Alkuteos Hercule Poirot and the Greenshore Folly, 2014. Suomentaneet Antti Autio ja Pekka Marjamäki.)

Hercule Poirot työskentelee Lontoon-toimistossaan sihteerinsä neiti Lemonin kanssa, kun hän saa yllättävän puhelun tuttavaltaan, salapoliisiromaaneja kirjoittavalta rouva Ariadne Oliverilta. Kirjailija kutsuu Poirot'n Greenshore Housen maaseutukartanoon, jossa hän on itsekin vieraana. Poirot suostuu kutsuun, ja jo tunnin kuluttua hän istuu junassa matkalla kohti lounaista Englantia. Kartanon alueella on tarkoitus pitää suuret kyläjuhlat, ja rouva Oliveria on pyydetty järjestämään yksi ohjelmanumeroista, leikkimielinen murhamysteeri.

  "Kuinka tuollainen mysteeri oikein järjestetään?" 
  "Jonkun täytyy ensinnäkin olla uhri. Lisäksi tarvitaan johtolankoja ja epäiltyjä. Mukana ovat kaikki perinteiset hahmot - viettelijätär, kiristäjä, nuoret rakastavaiset, epäilyttävän tuntuinen hovimestari ja niin edelleen. Osanottajat maksavat pienen osallistumismaksun, minkä jälkeen he saavat ensimmäisen johtolangan. Sitten heidän pitää löytää uhri ja murha-ase, selvittää murhaajan henkilöllisyys ja päätellä teon motiivi. Luvassa on myös palkintoja."
  "Kuulostaa kiehtovalta", Poirot sanoi.

Rouva Oliverille on kuitenkin tullut selittämätön, outo tunne siitä, ettei kartanossa ole kaikki kohdallaan, ja hänen epämääräiset epäilyksensä osoittautuvat oikeiksi, kun kyläjuhlapäivänä lavastetun ruumiin paikalta löytyykin oikea, murhattu ihminen. Murhaleikki muuttuu karmaisevalla tavalla todeksi, ja mestarisalapoliisi Poirot saa ratkaistavakseen ovelan, hyvin suunnitellun rikoksen.


Vuonna 1954 Agatha Christie halusi avustaa itselleen rakasta Churston Ferrersin kirkkoa lahjoittamalla rahaa, jotta kirkon ikkunaan voitaisiin hankkia värikäs lasimaalaus. Rahaa kerätäkseen Christie kirjoitti tämän lyhyehkön Poirot-mysteerin, joka kuitenkin jäi aikanaan julkaisematta ongelmallisen mittansa vuoksi: Tarina oli liian lyhyt romaaniksi, mutta liian pitkä lehdissä julkaistavaksi. Lopulta Christie kirjoitti kirkon hyväksi aivan toisen novellin, jossa päähenkilönä olikin Poirot'n sijaan neiti Marple. Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus poiki uuden romaanin nimeltä Kuolleen miehen huvimaja, joka julkaistiin vuonna 1956 ja josta tuli yksi Christien suosituimmista rikosromaaneista. Kyseisestä romaanista on myös tehty David Suchet'n tähdittämä televisioelokuva. Alkuperäinen, Christien pöytälaatikkoon jäänyt mysteeri pääsi lukijoiden käsiin vasta viime vuonna, kuusikymmentä vuotta kirjoittamisensa jälkeen.

Olen itse intohimoinen Agatha Christie -fani. Ensimmäinen koskaan lukemani dekkari oli aikoinaan Christien Eikä yksikään pelastunut (jonka tosin luin nimellä Kymmenen pientä neekeripoikaa), ja etenkin parikymppisenä suorastaan ahmin Christien dekkareita. Nuorena hänen hahmoistaan ehdoton ykkössuosikkini oli neiti Marple, mutta vanhemmiten (ja etenkin David Suchet'n tähdittämien mainioiden tv-elokuvien myötä) suursuosikikseni on Marplen ohitse kiilannut Hercule Poirot, tuo viiksekäs belgialaissyntyinen herrasmiesetsivä, joka pienillä harmailla aivosoluillaan ratkaisee mitä mahdottomimmatkin rikokset. ♥

Siitä, kun olen viimeksi lukenut Christie-dekkareita, on hämmästyksekseni kulunut jo muutama vuosi - kesällä 2012 luin uudelleen juuri tuon Kymmenen pientä neekeripoikaa, sekä ihastuttavan Poirot-dekkarin Neiti Lemon erehtyy. Tämä nyt lukemani Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus on siis pienoisromaani, ja sellaisena kuin pieni, herkullinen suupala, joka jätti hillittömän nälän lukea pitkästä aikaa lisää Christie-dekkareita.

Tässä napakassa pienoisromaanissa on kaikki kohdallaan: Hercule Poirot on juuri niin hurmaava kuin aina, tunnelma englantilaisessa maaseutukartanossa on kyläjuhlien alla iloinen mutta täynnä jännitteitä, miljöön vanhanaikainen brittiläisyys hurmaa ja Dame Agatha kieputtaa lukijan jälleen kerran pikkusormensa ympärille. Juonen koukerot yllättävät, tarina on kekseliäs ja uskottava, ja kerronta etenee hallitusti ja varmasti kuin höyryjuna. Ei Huvimajan arvoitus tietenkään parasta Christietä ole jo aivan suppean mittansakaan vuoksi, mutta pienestä tarinasta etenkin uuden sukupolven tuoreet Christie-lukijat voivat saada hyvän käsityksen kirjailijan tyylistä.

Teos sisältää myös kauniin kannen (lähes yhdeksänkymmentävuotiaana) kuvittaneen taiteilija Tom Adamsin kirjoittaman johdannon, kirjailijan tyttärenpojan, Mathew Prichardin, kirjoittaman esipuheen, sekä Christie-asiantuntija John Curranin jälkisanat, jotka kaikki olivat myös mielenkiintoista luettavaa. Lisäsin nyt kilometrien mittaiselle lukulistalleni myös muutaman kiinnostavan Christiestä kertovan tietoteoksen, sillä etenkin Adamsin siteeraamat otteet kirjailijan omaelämäkerrasta saivat minut tuntemaan hykerryttävää sielunsisaruutta edesmenneen Agathan kanssa.

  Pidän auringonpaisteesta, omenista, lähes kaikenlaisesta musiikista, junista, numeroarvoituksista ja kaikesta mikä liittyy numeroihin, meren rannasta, kylpemisestä ja uimisesta, hiljaisuudesta, nukkumisesta, uneksimisesta, syömisestä, kahvin aromista, kieloista, useimmista koirista ja teattereissakäynneistä. 
  Voisin tehdä paremmat luettelot, paljon komeammalta kalskahtavat, paljon arvokkaammat, mutta ne eivät olisi aidosti omiani, ja luullakseni minun on parasta tyytyä olemaan oma itseni.

Huvimajan arvoitusta ovat ratkoneet myös mm. Kaisa Reetta, Elina, Nina ja Jonna.

Olen lukenut Dekkariviikon aikana pari muutakin aivan kertakaikkisen hurmaavaa dekkaria, mutta en ole ehtinyt niistä vielä kirjoittaa. Dekkarijuttuja on siis tulossa lähiaikoina vielä lisää! Näin, kun on ollut aikaa vain yhteen, en kuitenkaan olisi voinut edes kuvitella kirjoittavani kenestäkään muusta, kuin Dame Agathasta, jota minun on vuosikymmenten mittaisesta dekkarirakkaudestani kiittäminen. ♥