Antti Hyry: Maatuuli

Antti Hyry: Maatuuli (Otava, 1980. 190 sivua.)

  Pirtissä oli valoisaa ja aurinko paistoi pöydälle ja lattialle mansikkamaan puoleisesta ikkunasta. Seinäkello tikitti, jääkaappi surisi ja lakkasi. Toiset nukkuivat. Edessäpäin seinän takana olivat ruohokentät ja sauna, puut, kivet, pensaat, ranta ja meri. Hän mietti, että muutaman päivän perästä juhannus olisi takanapäin. Ihmisellä on aina näin aamulla aikaisin hyvä ja virkeä olo. Ulkona on kirkas ja lämmin kesäaamu. Ihminen odottaa, että tulee juhannusaattopäivä ja juhannusaattoyö ja juhannus, kaksi lämmintä valoisaa pyhää ja juhannusseurat joella ja sitten arkipäivä, yhtä lämmin ja valoisa, mutta ihan erituntuinen. Ja koko ajan aina aamulla mieli on virkeä ja suuntautunut lähitulevaisuuteen. On hyvä, kun on näin, hän mietti, mutta mitään en ymmärrä. Nämäkin mitättömät hetket menevät ohi, eikä niitä enää ole, eikä niitä saa takaisin, niitä muistelee, ja aina on käsillä tuo tietymättömyys.

Maatuuli on romaani, josta on vaikeaa antaa varsinaista juonikuvausta, sillä siinä ei tapahdu varsinaisesti yhtään mitään. Se kertoo keski-ikäisestä Pietarista, joka asuu vaimonsa Elinan ja heidän kuuden lapsensa kanssa eteläisessä Suomessa. Kesän lähestyessä miehen mieli muuttuu levottomaksi, sillä kesiksi perhe muuttaa pohjoiseen, Pietarin vanhoille kotiseuduille Perämeren rannalle. Romaanissa seurataan vuodenkiertoa keväästä juhannukseen, perheen siirtymistä pohjoiseen sekä heidän arkisia puuhiaan. Varsinaista dialogia on melko vähän, kerronta on enemmänkin Pietarin mielen liikehdintää ja hänen verkkaista pohdintaansa, kaikenlaisen puuhastelun ja askaroinnin kuvausta, ympäristön havainnointia ja sen synnyttämää tietoisuutta itsestään ja omasta olemassaolostaan.

Tämä oli neljäs lukemani Antti Hyryn romaani, ennen tätä olen lukenut Uunin, Aitan ja Isän ja pojan. Hyryn kertojanääni on aivan ainutlaatuinen, niin omaperäinen ja tunnistettava. Hänen tekstejään lukiessaan tietää hyvällä tavalla jo etukäteen mitä saa: Hyryn kerronta on niin vähäeleistä ja rauhallista, sellaista pientä, tiivistä ja tuttua. Arkisten puuhien verkkaisen ja paikoin hyvinkin pikkutarkan kuvauksen lomasta löytyy kipeää tekevän kauniita ajatuksia ja lauseita.

 Mieleen mahtuu vain muutama asia, hän mietti, vaikka ilta hohtava, ja yö, jolloin nukkuu. Mieleen muistuivat lumiset pellot, harmaa ilma, akanat latojen alla, ja peltopyyt, yksinäisyys ja puute, hänellä oli niitä ikävä, lumen tuiskua, josta kukaan ei välitä, ja jota ei juuri itsekään huomaa.

Romaanissa valmistellaan lava-auton kyydissä pohjoiseen lähtevää kuormaa, seurataan pitkää ajomatkaa, jonka aikana pysähdellään välillä tankkaamaan tai juodaan termospullosta hyvää mustaa kahvia, perustetaan ja istutetaan mansikkamaata, lasketaan ja nostetaan verkkoja ja perataan kaloja, lämmitetään leivinuunia ja paistetaan rieskoja, hiivaleipää ja orrelle nostettavaa ruisleipää, lämmitetään savusaunaa ja saunotaan. Lopulta perhe osallistuu juhannusseuroihin ja romaani päättyy kiitollisen hartaaseen tunnelmaan. Viipyilevä kerronta ja arkisen tekemisen rauhallinen kuvaus on meditatiivisella tavalla rauhoittavaa. Maatuuli on lempeä pieni romaani, joka tuoksuu suopursuille, merituulelle, savusaunalle ja tuoreelle koivuvihdalle, ja joka jättää lukijalle hyvän ja mietteliään olon. Se on kuin äidin tekemä annos paistettua ahventa, kuorittuja perunoita, tuoretta ruisleipää aidolla voilla ja lasillinen kylmää maitoa: niin tuttua ja turvallista, ja niin valtavan hyvää.

Hyry kuvaa kauniisti päähenkilönsä tuntemaa kaipausta. Pietari kaipaa mennyttä aikaa ja elämää joka on jo takanapäin, ja jota ei saa enää takaisin. Hän muistelee nuoruusvuosiensa kesiä, jolloin maantiet olivat mutkaisia sorateitä, teillä kulkivat hevoset ja pyhäpäivinä makailtiin nurmikolla kuuntelemassa kosken kohinaa. Kaipuuta menneeseen synnyttävät myös huoli ja painava vastuu: Pietari pohtii rooliaan suuren perheen isänä ja ajatuksissa vilahtelevat häpeä, avuttomuus ja toivottomuus. Hän tuntee itsensä saamattomaksi, vaikka puuhastelee koko ajan jotain. Välillä mielessä häivähtää armo ja ymmärrys kaiken jatkuvasta keskeneräisyydestä; kyllä se riittää, että tekee asian kerrallaan ja välillä lepää. Riittää, että on sellainen kuin on. Myös kaipuu kotiseudulle pohjoiseen on voimakas ja jatkuvasti ajatuksissa läsnä.

  Hän mietti. Kun siellä on auringon lämmittämä talo, on jonakin keväänä, etelässä, mieleen tullut oikein hätä, onko ihmisen elettävä täällä juhannuskin ja vielä kuoltava. Pohjoista kohti, jossa riekot lentävät, valkeat, ja kullerot itsestään täyttävät kentät eikä ikinä tule pimeä, valvoi tai nukkui. Ja ilmassa sääsket ja pääskyset, ja savun muinainen haju.

Yksi Maatuulen vahvimpia puolia onkin pohjoisen luonnon kuvaus. Pietarin mukaan maisema etelässä on kuin äitipuoli, liian imelä, mutta pohjoisen luonto yksinkertaisesti lumoaa: Alkukesäisessä maisemassa kukkivat hennonvihreälehtiset tuomet, kullerot ja rentukat, niityltä kuuluu kuovin ääni ja maatuuli tuo tasaisen pehmeiltä aapasoilta mukanaan suopursun tuoksun. Talon pihanpuoleisesta ikkunasta näkyy meren ulapalle, taivas on kylmänsininen ja maininkien kohina kuuluu kaukaa. Alkukesä on joka vuosi yhtä suuri ihme: valoisat päivät tuntuvat siltä kuin joisi hyvää maitoa.

Hyryn teksteissä on lähes taianomaista mutta samalla niin arkista viisautta. Hän pohtii elämässä usein vallitsevaa tilapäisyyden tuntua, ja sitä keitä me oikeastaan kaikki olemme. Myös ikääntymiseen liittyvät ajatukset ovat liikuttavan lohdullisia. ♥

  Missä ovat nyt ne pienet pojat ja tytöt ja missä ovat ne aamut. Kun katsoo vanhaa ihmistä, Pietari mietti, luulisi että se on vanha, mutta ei. Se on kaikenikäinen. Silläkin on sisällään nuoruus, lapsuus niin kuin silläkin yhdellä vaimolla siellä Kajaanissa, kun siltä kysyttiin, minkäikäinen oli, oliko jo viisikymmentä. Se sanoi, että ei sillä väliä, minkä ikäinen on vaan sillä, miltä tuntuu. Että tuntuu kuin olisi kaksikymmentävuotias, kun vain ei katso peiliin.

Rakkauteni Hyryn teksteihin vain syventyi tämän romaanin myötä. Aivan erityisen hienoa oli myös kuunnella keväällä Ylen Radioateljeen hienoa ohjelmaa, jossa toinen suursuosikkini Hannu-Pekka Björkman tulkitsi Antti Hyryn kuulaita ajatuksia yhdessä Jukka Perkon sävellysten kanssa. Toivon, että kyseinen ohjelma uusittaisiin joskus. ♥ Joka tapauksessa matkani Hyryn tekstien parissa jatkuu pian.