Bo Carpelan: Kulkeva varjo

Bo Carpelan: Kulkeva varjo. Kertomus pikkukaupungista (Otava, 2010. 222 sivua. Alkuteos Vandrande skugga, 1977. Suomentanut Kyllikki Villa.)

Valoisana kesäyönä vahvasti päihtynyt mies hakee lohtua naisen vuoteesta. Hän hiipii tämän huoneeseen, katselee syvää unta nukkuvaa naista ja hengittää raskaasti. Hän tuntee itsensä niin väsyneeksi, ettei jaksa kuin riisua kenkänsä ja horjahdella naisen viereen lepäämään.

  Ulkoa kuuluu rapinaa, jokin varjo liikahtaa, hän ei saa siitä selvää ja istuu kuin jonkun tarkkailemana. Ilma tuntuu raskaalta. Liikkumattomana se täyttää huoneen, kerääntyy nurkkiin, tihentyy vaatimattomien esineiden ympärillä: pöydän jolla on kuppi ja teevati ja muutamia laseja, tuolin, pesupöydän, sängyn jossa Anna makaa kuin kuollut.

Kun mies aamuyöllä herää, huomaa hän vihdoin kauhukseen, että nainen, köyhä ja huonomaineinen Anna, tosiaankin on kuollut - kuoliaaksi kuristettu. Miehen mieli täyttyy kauhusta, jotenkin hän saa kengät jalkaansa ja pakenee vähitellen heräävään kaupunkiin. Eletään kesäkuuta vuonna 1899. Turun kainalossa uinuva pieni rannikkokaupunki herää idyllisestä horroksestaan, kun nuori vainaja aamulla löydetään. 

  Muutaman tunnin kuluttua Anna Pers kannetaan pois paareilla, rattaat ovat pysähtyneet Raatimiehenrinteen alapäähän, paljasjalkamatteja, eukkoja ja siellä täällä ukon kasvot siristelemässä aurinkoa vasten. Hiljaisesti katseleva kunniakuja vainajalle. Hevonen tömistelee kavioillaan, von Adler silittää sen turpaa, hänen kasvonsa ovat tummat ja sulkeutuneet aurinkohatun alla. Kärpäset surisevat tungettelevina, hevonen heiluttaa häntäänsä. Vaikeuksitta he saavat paarit rattaille, Anna ei paljon paina.

Kaupungin poliisimestari Werner Frid on visaisen tehtävän edessä, sillä hänen vastuullaan on selvittää kuka on ottanut julmalla tavalla hengiltä nuoren naisen, turmeltuneen mutta silti niin viattoman. Tutkimuksissa selviää, että Anna on ilahduttanut monia pikkukaupungin herroja, korkeissakin viroissa olevia, ja jopa poliisimestarin omaa poikaa. Onko murhaaja joku heistä, vai joku köyhä poloinen työläiskorttelin asukki?

Edesmennyt Bo Carpelan on yksi suurimmista kotimaisista kirjailijasuosikeistani. Hänen tekstiensä - yhtä lailla proosan kuin runojenkin - äärellä olen aina pakahduksissani, sillä Carpelanin sanoissa on lähes käsittämätöntä taikaa. Hänen tekstejään peittää himmeä hohde: ne hohtavat viisautta, kauneutta ja sellaista tunnelmaa, jollaisen luomiseen kovinkaan moni muu kirjailija ei kykene. Kun tartuin tähän Carpelanin dekkariin, uskalsin odottaa hieman jotakin samaa; historiaan sijoittuvaa murharomaania, jossa on carpelanmaista hohtoa. Eikä minun tarvinut pettyä. Vajosin Kulkevaa varjoa lukiessani niin onnelliseen olotilaan, jollaista en ole koskaan aiemmin dekkaria (!) lukiessani kokenut. 

Carpelanin luoma tunnelma on jälleen kerran omaa luokkaansa. Pikkukaupungin kesäkuu tulvii valoa, kesä säteilee ja syreenit huojuttavat terttujaan punaisiksi maalattujen lauta-aitojen yläpuolella. Murha tuo kaupunki-idylliin oman painostavan tunnelmansa, ja kun ilmassa alkavat syreenin ja jasmiinin tuoksuun sekoittua kalma ja tuhopolton kitkerä katku, tekee kaupunkilaisten yhä vähemmän mieli liikkua kaupungilla öiseen aikaan. Epäluuloa ja pelkoa lisää myös monen pikaisesti todistama hahmo, kuin kulkeva varjo, jonka henkilöllisyydestä ei kenelläkään ole tietoa. Teos on paitsi laadukas historiallinen romaani, myös taidokkaasti punottu ja loppuun saakka tyylikäs murhamysteeri.

Myös romaanin ajankuvaus on tarkkaa ja elävää. Carpelan näyttää lukijalle kaksi erilaista maailmaa saman kaupungin sisällä: Satamassa kaupungin kerma viettää joutilasta aikaa ylikuormitetuissa salongeissaan, ja piiat palvelevat rikkaita valkoisissa esiliinoissaan. Kesä tuo kaupunkiin kimaltelevan virran kylpylävieraita, jotka saapuvat huvittelemaan ja hoitamaan horjuvaa terveyttään. Hameenhelmat kahisevat, lornjetteja kohotellaan, ja Kaivohuoneen puistosta kantautuvat viulujen herkät soinnut. Aivan vierellä kohoaa Vuori, jossa köyhät työläiset aliravittuine lapsineen elävät. Heidän iltojaan lämmittävät nokiset kakluunit ja valaisevat savuttavat öljylamput, heidän taloissaan on vanhoilla sanomalehdillä paikattuja ikkunoita ja rottia, joiden öisiä puremia saa nukkuessaan pelätä. Vuorella nähdään nälkää, siedetään näivetystauteja, juopottelua, irstailua ja köyhyyttä. Koko maa on käymistilassa. Vuosisadan vaihde lähestyy, senaatti on julkaissut helmikuun manifestin, kansassa hyökyvät vihan ja isänmaallisuuden aallot ja moni odottaa tulevaa katastrofia.

Kulkevan varjon henkilöhahmot on kuvattu erinomaisesti. Ihastuin rauhalliseen ja perin oikeudenmukaiseen poliisimestari Fridiin, tunsin surua surullisen kohtalon kokeneen Annan vuoksi (äiditön tyttö, rappiolla ollut isäkin kuollut, varattomuus ajanut irtolaisuuteen, ja lopulta väkivaltainen kuolema), inhosin nuivaa ja ylemmyydentuntoista konsulia, ja elin mukana taiteilijan ja erään kunniallisen rouvan salaisessa rakkaudessa. Henkilöhahmojen väliset kiehtovat suhteet avautuivat herkullisesti ja vähitellen: kuka rakastaa ketä, kuka vihaa ja miksi, kenellä on salaisuuksia, kenestä löytyy pimeä puoli? Kaikkein parasta on kuitenkin Carpelanin kerronta - se on niin viehättävän viipyilevää, ja kieli miltei runollisen kaunista. Vanhahtavan kauniista kielestä on toki kiittäminen myös Kyllikki Villan laadukasta suomennosta. 

Kulkeva varjo oli minulle tyylikkäässä hidastempoisuudessaan aivan pakahduttavan ihana lukukokemus, jonka en olisi suonut ollenkaan loppuvan. ♥ Kirjan ovat lukeneet myös mm. Kaisa, Maria, Minna Vuo-Cho, Anni, Sanna, Katri ja Satu.