tiistai 28. kesäkuuta 2011

Eppu Nuotio: Paine


Eppu Nuotio: Paine (Otava, 2010. 268 sivua.)

Iris raahustaa olohuoneeseen, hän on nukkunut sohvalla jo kuukausia, nukkunut huonosti, niska jäykkänä, painajaisia nähden. Olohuoneen ovella Iris tajuaa mikä huoneistossa tuoksuu: muovi. Pakkausmuovi. Iriksen tavarat on viety asunnosta pois. Olohuone on täynnä vielä pakkauksessa olevia huonekaluja. Uusia, vasta kaupasta tulleita. Pasin hankkimia. Pasi on kärrännyt minun tavarani täältä pois, Iris ajattelee, se aikoo savustaa minut ulos omasta kodistani.

Tässä Pii Marin -sarjan viidennessä osassa kuljetetaan rinnakkain kahta erillistä tarinaa. Piin pikkuveli Joel on muuttanut siskonsa entiseen asuntoon. Hän tutustuu pian kahteen naapuriinsa, mukavan ja reilun oloiseen Pasiin, joka pitää huolta naapuruston mummoista ja on aina valmis auttamaan kaveriaan, sekä viehättävään Irikseen, joka pelkää entistä avomiestään. Joel kaveroituu Pasin kanssa, ja ihastuu Irikseen, jota hän myös haluaa auttaa tämän sekavassa ja omituisessa elämäntilanteessa. Ennen pitkää Joelille selviää että Iriksen avomies onkin juuri mukava Pasi, ja Joel löytää itsensä keskeltä pariskunnan kummallista ja sekavaa suhdetta. Perheväkivalta on ilmeistä, vaikkei Pasi olekaan koskaan lyönyt Iristä. Mutta mistä nainen voi saada apua, kun näyttöä väkivallasta ei ole?

Toisaalla Pii on muuttanut yhteen kumppaninsa Juha Heinon kanssa, ja pariskunta opettelee asumaan ja elämään arkea yhdessä. Piin elämää varjostaa edelleen hänen tansanialaisen isänsä Zersenay Kipropin epäselvä kohtalo, johon Pii ja Juha yrittävät yhdessä saada selkoa. Käy selväksi että joku ei halua totuuden tulevan päivänvaloon, ja Pii saa huomata olevansa isäänsä liittyvien tutkimustensa vuoksi hengenvaarassa.


Tämä sarjan viideskin kirja oli kertakaikkisen koukuttava, se oli pakko lukea miltei yhdeltä istumalta. Pasin ja Iriksen tarina oli piinaavan jännittävää luettavaa, ja kirjan nimi, Paine, onkin varsin osuva. Toisaalta myös Piihin kohdistuva uhka nostatti niskakarvat pystyyn ja sai ahmimaan kirjaa sivu toisensa jälkeen. Kirja oli miellyttävän ennalta-arvaamaton kummankin tarinan osalta, ja päätös oli huikea, vaikka lopussa olisikin voinut tapahtua ihan mitä tahansa.

Kuten aiemmissakin Pii Marin -jännäreissä, kirjan aihe oli tavattoman kiinnostava ja aina ajankohtainen. Perheväkivalta on surullisen yleistä ja tässä kirjassa erityisesti auttajien suhtautuminen uhriin herätti lukiessa valtavia avuttomuuden ja vihankin tunteita, ja paljon ajatuksia. Kuinkakohan moni nainen on löytänyt itsensä vastaavasta tilanteesta kuin missä Iris oli, ja saanut huomata ettei avun saaminen yhteiskunnan taholta olekaan aina itsestään selvää.

Yhä vain lämpimämmin suosittelen tätä sarjaa kaikille kotimaisista jännäreistä kiinnostuneille. Eppu Nuotio on onnistunut luomaan mainion kuusiosaisen jännityssarjan joka koukuttaa ahmimaan kirjan toisensa jälkeen.

4 kommenttia:

  1. Siis minä en voisi tätä lukea. Kun luin Oatesin Haudankaivajan tytärtä olin ihan vereslihalla. Luin sen kirjan yhtäpötköä eli myös päivällä, mihin yleensä ei mahdollisuutta. En ikinä katsoisi kirjasta tehtyä filmiä.

    Sara, minä olin 'siellä'. Ja minä tiedän, mitä tarkoittaa, ettei saa apua. Joku hyvin väkivaltainen tyyppi voi olla niin helvetin hyvä esittämään ja olla kaikkien kaveri ja hyvä suustaan. 'Hiljaisessa kylässä', 'Jantessa'. vallitsevat viidakon lait.

    Nyt sitä ei voisi minulle enää tapahtua, mutta kun on nuori ja kokematon, niin silloin kaikki on mahdollista.

    VastaaPoista
  2. Leena, jos tämä kirja sai niskakarvani pystyyn, niin teki myös kommenttisi...

    Oates on ollut lukulistallani pitkään. En vain ole vieläkään saanut aikaiseksi lukea yhtään hänen kirjoistaan, mutta kommenttisi jälkeen Oates nousi lukulistallani taas monta pykälää. Ja kävin heti lukemassa Hiljainen kylä -arviosi, ja olin niin kananlihalla ja vaikuttunut että haluan lukea senkin kirjan, pian!

    Väkivallan uhreihin minulla on ollut mm. työni kautta omaa kosketuspintaa. Ja myös parin tuttavan kautta ovat tulleet tutuksi juuri nämä "hyvät tyypit", kaikkien kaverit ja hauskat huumorimiehet jotka kotona kulissien takana hakkaavat vaimojaan, tai vähintään harjoittavat kammottavaa henkistä väkivaltaa, joka voi olla jopa paljon satuttavampaa ja traumatisoivampaa kuin se fyysinen.

    Ja vaikka työssänikin on monesti noussut mieleen kysymys, miksei väkivallan uhri vain lähde ensimmäisen iskun jälkeen, on elämä opettanut ettei se aina ole niin mustavalkoisen helppoa ja yksinkertaista, vaan että näissä elämäntilanteissa mieli on täynnä värejä, yksityiskohtia, tunteita.

    VastaaPoista
  3. Nuotio kyllä osasi hyvin kuvata tässä kirjassa sitä, miten yksi ja sama ihminen voi ulospäin olla kaikkien pitämä kaveri ja kodin seinien sisällä sairas psykopaatti :/

    Minulta löytyykin kaikki nuo kuusi Pii Marinia hyllystä ja vaikkei minusta enää viides ja kuudes osa yltäneet aikaisempien tasolle, olivat ne silti laadukasta jännäriviihdettä! Ja vielä kotimaistakin!

    VastaaPoista
  4. Susa, olen samaa mieltä. Pasi oli hyytävä, ällöttävä hahmo, mutta erinomaisesti kuvattu.

    Minusta tämä viides osa oli vielä mainio (ei tosin ehkä ihan neljännen osan veroinen), mutta kuudes ja viimeinen osa oli suorastaan pettymys. Kirjoitan siitä parin päivän sisällä... :)

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...