Pekka Manninen: Peili

Pekka Manninen: Peili (WSOY, 2010. 141 sivua.)

Kiltti, kuuliainen ja vahvasti uskonnollinen Mirjam on naimisissa miehen kanssa. Mies on nimetön, alkoholistisika, joka alistaa, pilkkaa vaimonsa uskontoa ja virtsaa humalassa Mirjamin uskovien sukulaistätien kahvikuppeihin näiden nähden. Mirjam tulee raskaaksi mutta mies pakottaa tämän aborttiin. Kun mies sitten jättää naisen, hän jättää tälle kirjeen: Tämä kaikki oli suuri virhe, sinä olit erehdys, avioliittomme oli erehdys, ja lapsi, se oli erehdyksistä kaikkein suurin. Sinä olet yksin syyllinen ja kannat myös yksin kaiken vastuun. Hyvästi.

Mirjam tuntee epäonnistuneensa elämässään kun lapsi on menetetty, ja avioliittokin mennyt pieleen. Hän päättää erakoitua, aloittaa askeettisen elämän ja selibaatin, ja muuttaa autiolle saarelle majakkaan asumaan. Hän löytää pakopaikakseen Trullögrundetin saaren Kokkolan edustalla. Saaressa vallitsevat ankarat olosuhteet, se on alaston ja karikkoinen paikka, mutta Mirjam perustaa vaatimattoman kotinsa majakkaan ja päättää pärjätä. Seuranaan naisella on vain pieni lauma lampaita, jotka laiduntavat saaren kitukasvuisilla kallioilla. On helteinen loppukesä, ja Kokkolan kaupunki valmistautuu Venetsialaisjuhliin.

Pitkään jatkunut tyven oli rauhoittanut luodon rannat. Trullögrundetilla vallitsi kellot pysäyttävä hiljaisuus. Eteläisen Perämeren vaimea maininki sekoittui nauru- ja selkälokkien hajanaisiin kirkaisuihin ja lampaiden vienoihin määkäisyihin. Joskus Mirjam näki saaren tuntumassa räyskän ja merikihun. Toisinaan merikotka kaarteli majesteettisesti kallioluotojen yllä. Mirjam halusi olla kotka, uskollinen kumppanilleen koko elämänsä ajan. Hän tahtoi katsella kaikkea korkealta. Kukaan ei yltäisi häneen. Hän ei voinut merikotkan tavoin nousta taivaan kanteen, mutta Trullögrundetin majakka kurkotti korkealle meren aaltojen ja maan piirien yläpuolelle. Tähytessään tornin pienestä ikkunaluukusta horisonttiin, hän tunsi olevansa turvassa kuin lintu pöntössään.

Idyllinen elämä muuttuu kuitenkin pian painajaiseksi, kun yksi Mirjamin lampaista katoaa, ja saaren rantaan huuhtoutuu vainaja...


Nappasin toukokuun lopussa tämän kirjan ennakkoluulottomasti kirjaston viikon pikalainatiskistä, Mannisesta en ollut koskaan aiemmin kuullutkaan. Olen aina rakastanut saaristoa ja majakoita, ja kiinnostuin, kun takakannen kuvaus lupasi suomalaista saaristoa ja naisen erakoitumista majakkaan elämän vastoinkäymisten jälkeen. Ja olihan siinä toki näitäkin elementtejä... Tämä oli nimittäin kummallisin lukemani kirja aikoihin! En oikein osaa sijoittaa Peiliä mihinkään genreen. Läpi kirjan tarinassa vallitsi piinaava, painostavan kauhutarinamainen tunnelma. Tämä ei kuitenkaan ollut jännityskirja, eikä selkeästi myöskään kauhutarina. En myöskään tiedä oliko kirjoittajan tarkoituksena tavoitella maagisen realismin sävyjä, niin omituisen fantasianomaista kerronta välillä oli. Jos niin oli, ehkäpä siinä paikoitellen jopa onnistuttiinkin. Teksti sisälsi yllättävän paljon myös kirjoitusvirheitä, ja yhden isommankin lipsahduksen, kun päähenkilön nimi vaihtui lennossa yhden lauseen ajaksi ja kertoja kutsui Mirjamia erheellisesti Irmeliksi.

Saaristoa kuvattiin varsinkin kirjan alkupuolella kauniisti. Pahaenteisestä tunnelmasta huolimatta kesäinen, vaikkakin karu saaristo kuulosti eläväiseltä ja jopa lumoavalta. Näin silmissäni lampaita laiduntamassa aurinkoisilla kallioilla ja vanhan majakan hohtavan valkoisena kimmeltävä meri taustanaan. Muistan kuinka lapsena rakastin kuunnella radiosta säätiedotuksia merenkulkijoille, ne olivat kuin kaunista ja mystistä salakieltä jota vain oikeat parrakkaat merikarhut voivat ymmärtää. Näitä samoja tiedotuksia Mirjamkin kuunteli radiosta yrittäessään sopeutua saariston arkeen ja elämään luonnon armoilla. Säätiedotus merenkulkijoille lupasi Perämerelle ja Merenkurkkuun heikkoa etelä-lounaan puoleista tuulta ja hyvää näkyvyyttä.

Kertomus oli kokonaisuutena jotenkin irvokas ja makaaberi, mutta kaikesta huolimatta älyttömyydessään ja ennalta-arvaamattomuudessaan niin hauska että huomasin viihtyväni sen parissa, jopa nauravani ääneen. Ja ihmeellistä kyllä, henkilöhahmojen epäuskottavuus teki heistä totaalisen uskottavia. Pidinkin tästä kirjasta kovasti aina siihen asti kunnes loppuvaiheilla siinä tapahtui täysin ennalta varoittamatta kaksi asiaa, joita en voinut mitenkään antaa kirjailijalle anteeksi: eläimensurma ja eläimeensekaantuminen. Nämä olivat mielestäni tarinan kannalta täysin tarpeettomia käänteitä, ja niiden ansiosta aluksi mielestäni niin raikkaan erilainen, sekava, mutta hauska tarina sai hyvin negatiivisen, suorastaan ällöttävän lopun. Herkille lukijoille en tätä suosittele, itsekin olisin varmaan jättänyt kirjan väliin jos olisin tiennyt mitä tulee tapahtumaan. Kirja jätti sekavat tunnelmat ja ikävän jälkimaun. Ikävää, sillä jos loppu olisi kirjoitettu vähänkin eri tavalla, olisin pitänyt tästä kummallisesta kirjasta kovasti.

Kirjan ovat lukeneet myös Jori, Hanna ja Karoliina, joiden hienot arviot kannattaa ehdottomasti myös lukea!