maanantai 13. kesäkuuta 2011

Olli Jalonen: Poikakirja


Olli Jalonen: Poikakirja (Otava, 2010. 256 sivua.)

1960-luku, Hämeessä asuva ydinperhe, tavallinen suomalainen kansakoulu ja sen poikaluokka. Siinä puitteet Olli Jalosen Poikakirjalle, jonka kertojana toimii Olli, tavallinen koulupoika joka tykkää rakennella omatekoisia pommeja kavereidensa kanssa, ammuskella isoilla ritsoilla tiiliskivimurikoita, lukea lehdistä kuuraketeista ja neuvostoliittolaisista avaruuslaivoista, tutkia ojavesien virtausnopeuksia puukeppien avulla. Eletään aikaa jolloin Ollin kotiin tulee ensimmäinen väritelevisio (jonka kaikki värit ovat eri sävyä vaaleanpunaista), radiosta kuunnellaan Nuorten Säveltä ja levysoittimesta Animalsia, sisarusten kanssa pelataan fortunaa ja monopolia ja lauantai on saunapäivä, viikon odotettu kohokohta. Ollin perheeseen kuuluvat isä ja äiti, isosiskot Anna-Liisa ja Eini ja Outi jotka ovat kaksosia, sekä autistinen pikkusisko "Pieni", joka on erilainen mutta kaikille perheenjäsenille rakas ja tärkeä.

Kotona elämä on tavallisuudessaan turvallista, vanhemmat kasvattavat ja hoivaavat lapsikatrastaan lempeällä jämäkkyydellä ja maalaisjärjellä, ja Ollistakin on kasvamassa hieno nuori mies joka ymmärtää että elämässä menestymisen eteen on tehtävä paljon työtä ja että omien puolia on pidettävä. Kotona on kaikki hyvin, mutta koulussa kaikki on toisin. Uusi miesopettaja opettaa luokkaansa sotaväen kaltaisen kurin vallitessa; mies pitää pojille sulkeisia, vaatii luokassa ehdotonta hiljaisuutta ja millimetrin tarkkaa järjestystä, sekä osallistuu itse ylimpänä linkkinä heikoimpien oppilaiden kiusaamiseen. Luokan lihava poika, Elefantti, on erityisesti silmätikku, sekä opettajan että muiden oppilaiden silmissä. Välitunnilla Elefanttia riepotellaan pitkin hiekkaista pihaa, tunnilla kurjuus jatkuu opettajan nöyryytyksellä.

Heti tunnin alussa opettaja käskee Elefantin ulos luokasta käytävään häpeämään. Meidän muiden täytyy istua ryhdissä pulpeteissa, on komennettu ehdoton hiljaisuus ja on niin hiljaista että oma hengitys kuuluu.
Mies on selkärankainen eikä lapamato, opettaja sanoo ja katsoo rivi riviltä meistä jokaista. Yritän istua paikoillani täysin liikkumatta ja olla miehen näköinen.
Opettaja alkaa selittää että kaiken perimmäinen merkitys on Suomen maa ja Suomen kansa. Vahvalla kansalla on vahva mieli ja voima. Itkupillejä ja kantelupukkeja Suomi ei tarvitse. Miehen on oltava joka tilanteessa voimakas koska mies ei ole akka eikä kakara eikä ikinä valita ääneen eikä marise ja vaadi.
Eihän? opettaja kysyy. Ei, me vastaamme kaikki yhteen ääneen.

Poikakirja kertoo tavallisen kansakoulupojan elämästä, se piirtää eläväisen kuvan 60-luvun Suomesta ja auttaa lukijaa oivaltamaan jotain oleellista sen ajan Suomesta ja suomalaisuudesta. Se kertoo kuitenkin myös pakahduttavan tarinan siitä mitä sota tekee ihmiselle. Se kertoo niistä nuorista, hädintuskin täysi-ikäisistä miehistä, jotka joutuivat lähtemään kodeistaan puolustamaan isänmaataan. Jotka näkivät ihmisten, ystävien ja vihollisten, kuolevan heidän silmiensä edessä, kärsivät jatkuvaa nälkää, kylmyyttä, likaa ja tauteja, painoivat liipaisinta ampuakseen toisen ihmisen. Jotka menettivät raajojaan, saivat sirpaleita kehoonsa ja sieluunsa. Sota loppui, mutta elämän oli jatkuttava. Kaikki koettu ja nähty jätti kuitenkin syvät haavat ja arvet noihin nuoriin miehiin, synnytti kipua, tuskaa ja puhumatonta surua. Miehet muuttuivat, tuli kylmyyttä, katkeruutta, tukahdettua vihaa, jotka seuraava sukupolvi sai kokea nahoissaan. Ja sen Jalonen osaltaan myös upean koskettavasti tässä kirjassaan kertoo.

Joka viikko opettaja kertoo jotain sodasta. Silloin se tulee istumaan etupulpetin reunalle ja kertoo mitä on itse nähnyt ja tehnyt. Kerran se riisuu pikkutakkinsa ja solmion ja paidan ja näyttää selästään ja niskastaan punaisia kuoppia. Sen sisällä on sirpaleita jotka lähtevät öisin kiertämään kun lihasjännitys raukeaa nukahtaessa pois.
Näin minä opin maailmasta että yöllä ihminen on pehmeäksi herpaantunut, päivä pitää ihmisen kasassa.


Tämä kirja oli henkeä salpaava, pakahduttavan vahva lukukokemus. Ehdottomasti yksi tämän vuoden parhaita kotimaisia, ja olenkin todella iloinen: kiitos Ilsen innostavan tekstin, löysin tämän hienon kirjan ja tämän upean suomalaisen mieskirjailijan, josta tuli jo tämän yhden kirjan perusteella ehdoton suosikkini. (Olen ollut tänä vuonna tavattoman onnekas ja löytänyt peräti kolme uutta upeaa suomalaista mieskirjailijaa: Joel Haahtelan, Olli Jalosen ja tuoreimpana Turkka Hautalan, jonka Paluu -romaanista myöhemmin lisää...)

Poikakirja oli niin taitavasti kirjoitettu, että sitä lukiessaan ihan oikeasti tuntui kuin olisi päässyt pienen Ollin pään sisälle, Ollin nahkoihin. Maailmaa tarkkaili pienen pojan silmin, ja kun kirja päättyi, oli olo hetken aivan pökertynyt. Tämä oli niin hieno ja vaikuttava teos etten osaa edes sanoa tästä enempää, kirja sai minut nöyrän hiljaiseksi, miltei sanattomaksi. Voi lukekaa tämä, ihmiset! Tämä kirja ansaitsisi rutkasti niitä kuuluisia blogisavuja! :)  Ja lisää Jalosta minulle, kiitos!

Tästä ovat kirjoittaneet siis myös Ilse, sekä ainakin Jori, Hanna, Zephyr ja Jum-Jum.

18 kommenttia:

  1. Olin jo unohtanut tämän koko Poikakirjan! Kun se ilmestyi, ajattelin, että luen sen pian, mutta on näköjään sitten sen uutuuskirjatulvan myötä unohtunut. Kuulostaa kyllä kiehtovalta kirjalta monella tapaa!

    VastaaPoista
  2. Tämä meni TBR-listalleni heti. Olen jotenkin kuvitellut tämän olevan tylsän romantisoitu lapsuuskuvaus, mutta sekä sinun arviosi, että tekstinäytteet puhuivat puolestaan.

    VastaaPoista
  3. Susa, tämä on kiehtova, vahva kirja ja ehdottomasti lukemisen arvoinen! Kun etsin googlettamalla arvioita tästä, olinkin ihan hämmästynyt miten vähän tätä on lopulta kirjablogeissa luettu. Lue ihmeessä Poikakirja, olen aivan varma että vaikutut! :)

    Morre, hienoa! :) Olen tosi iloinen jos Poikakirja saa päivitykseni ansiosta yhdenkin uuden lukijan, niin upea kirja se nimittäin on! Ihanaa että on olemassa kirjablogeja, minäkin kun löysin tämän tosiaan Ilsen blogipäivityksen kautta. Kirjastossa tämä olisi ehkä mennyt ohi silmieni, enkä olisi välttämättä kiinnittänyt tähän huomiota ilman hyviä suosittelijoita...

    VastaaPoista
  4. Voi ei, olin jo ajatellut, etten lue Poikakirjaa. Uutuutena se viehätti valtavasti, mutta sitten ajattelin, etten rankkaa sitä korkealle omassa tbr-listassa, ja melkein unohdin sen. Tämä postauksesi sai minut taas kiinnostumaan kovasti. Huh. Kiitos kai tästä kuuluu sanoa ;-D!

    Sain muuten tänään postia. Kiitos ja namskis <3!

    VastaaPoista
  5. Olli Jalonen on kirjailija, jonka tuotantoa en ole vielä (häpeäkseni) lukenut. Poikakirjaa on niin moni luotettava kirjaihminen kehunut, että tämä pitää kyllä lukea. Kirjoitit kiehtovasti!

    Ja ihanaa, että tulet kirjoittamaan Turkka Hautalan Paluusta. Jään odottamaan sitä. :)

    VastaaPoista
  6. Meillä kolahtaa hyvin yhteen näiden mieskirjailijoiden suhteen. Sain Poikakirjan joululahjaksi ja pidin kovasti, samoin tuo Hautalan Paluu oli vakuuttava. Ja Haahtela... : )
    Katjan tapaan jään odottamaan postaustasi Hautalasta.

    VastaaPoista
  7. Paula, ole hyvä vain! ;) Sekä lukuvinkistä että paketista (hienoa että se tuli lopulta perille, lähetys kun vähän venähti aiotusta...). Olen kyllä sitä mieltä että sinunkin kannattaisi lukea Poikakirja, on se vaan niin upea! :D

    Katja, toistaiseksi Poikakirja on minullekin ainoa lukemani Jalonen, tosin yöpöydällä odottelee 14 solmua Greenwichiin. :) Kiitos sanoistasi, ja olen aivan varma että Poikakirja on ihan sinun kirjasi. Jalosen tekstissä on jotain samanlaista hiljaista voimaa, rauhaa ja kauneutta kuin Turkka Hautalalla, vaikka miehet varsin erilaisista aiheista ja erilaisilla tyyleillä kirjoittavatkin. Kumpikin kirjoittaa niin että minä menen ihan polvilleni, olen myyty. Niin, ja Haahtelakin sitten vielä.

    Jos Poikakirjan lukemisesta saan kiittää Ilseä, Hautalan paluusta kiitän Sinua! <3 Sama juttu kuin Poikakirjan kanssa, olisin tuskin noteerannut Paluuta kirjastossa (olen niin huono lukemaan suomalaisia mieskirjailijoita). Ilman Sinua olisin ohittanut hienon kirjan!

    Ennen Paluuta urakoin blogiin neljä Eppu Nuotiota, Pulkkisen Totan, Mannisen Peilin ja vähän Sophie Kinsellaa, joten Paluuta vuorossa toivottavasti parin viikon sisällä... :)

    VastaaPoista
  8. Hei blogikaimani!


    Tulin tänne kommentoimaan ja sinulla on kivannäköinen blogi! Tuohon profiiliin saa siis laitettua nimen lisäksi blogin nimen kuten sinulla on, sillä lailla ihmiset eivät sotke meitä kuten alussa varmaan tapahtui. En suosittele nimeäsi vaihtamaan, jos se on oikea nimesi. Sarana on kiva olla! Yksi vaihtoehto olisi käyttää myös etunimen perään sukunimen etukirjainta. Mutta ehkä se blogin nimi olisi siinä nimen perässä kaikkein järkevintä. Katsotaan jos saan laitettua sen tässä lähiaikoina. Nyt laitan blogisi blogiluettelooni ja alan lukijaksesi :)

    p.s. pääsen muiden blogeihin (bloggerin) kommentoimaan helposti, mutta omaani pitää kirjautua aina uudestaan, aivan käsittämätöntä!

    VastaaPoista
  9. Joana, niin kolahtaa! :) Tuossa jo ehdinkin Katjalle vastata että miesten teksteissä on tosiaan jotain samaa, vaikka ovatkin tavallaan kovin erilaisia kaikki kolme. Kaikkien kolmen tekstit menevät ihon alle, jäävät mieleen kummittelemaan. Poikakirjan lukemisesta on jo kuukausi, laahaan niin kirjapäivityksissäni jäljessä :), mutta silti siitä kirjoittaessani selässäni menivät kylmät väreet. Upea kirja!

    Paluuta tulossa toivottavasti parin viikon sisällä, jos olisin tässä nyt oikein reipas ja ahkera. :)

    VastaaPoista
  10. Voi karmaisu! Miksi minun piti lukea tämä postauksesi..? Nimittäin mun piti lukea tämä kirja jo aikoja sitten ja nyt olen täällä kaukana suomalaisista kirjoista ja nyt tekisi mieli lukea :/ Hmph. No, seuraavalla kerralla kun saan kirjoja käsiini..

    VastaaPoista
  11. Sara, kivaa kun löysit blogiini. lämpimästi tervetuloa! <3 Ja kiitos kehuista! :)

    Sara ei itse asiassa ole ihan oikea nimeni, tähän bloginimeen liittyy pitkä tarina, voin kertoa sen sinulle joskus... Mitäs jos sinä olisit ihan Sara kuten ennenkin, ja minulla on tuossa tuo blogini nimi aina perässä, niin ehkäpä meitä ei enää sekoiteta? Lisäsin tuon blogin nimen tuohon kuukausi sitten (muistan sen siitä että se tapahtui kun oli perjantai, 13. päivä ja Blogger sekoili), niihin aikoihin huomasin että meitähän on kaksi! :)

    Hei, Blogger teki minulle aiemmin ihan samaa! Minä sain Pienen mökin emännältä sellaisen vinkin että kannattaa vaihtaa kommenttiasetuksista tämä ponnahdusikkuna -vaihtoehto, silloin blogi ei uloskirjaa sinua jatkuvasti. Tein niin ja siitä lähtien olen voinut kommentoida ihan normaalisti omassa blogissani. Kokeile sinäkin, se varmasti auttaa!

    VastaaPoista
  12. Hehee, vastailen saapuneisiin kommentteihin niin hitaasti että tänne ehtii aina tulla uusia kommentteja väliin ja vastaukseni ovat täällä ihan sikinsokin. :D

    Helmi-Maaria, missä sinä olet? Tietenkin jossain ihanassa paikassa maailmalla, oih! <3 Kun kotiudut tai palaat muuten Suomeen, etsi ihmeessä tämä kirja käsiisi, tätä lukukokemusta ei nimittäin kannata ohittaa! :)

    VastaaPoista
  13. Minuakin Jalonen kiinnostaa. Aiemmin varovaisesti, mutta Poikakirja on kuulostanut myös minun teokseltani. Nyt tosin odottelen, saanko sen 14 solmua Mari A:n arvonnasta (voitin, mutten vielä tiedä, ehtikö toinen voittaja valita tuon kirjan ennen minua), ja se kuulostaa pelottavammalta kirjalta, mutta tulee ehkä lukulistalleni ensiksi, jos saan sen hyllyyni.

    VastaaPoista
  14. Karoliina, kyllä minä vahvasti uskon että Poikakirja on myös sinun kirjasi. :) Jalosen teksti ei vain voi olla lumoamatta.

    Minuakin 14 solmua jännitti siinä määrin, että halusin lukea Poikakirjan ensin, tutustua Jaloseen vähän tutumman ja helpomman (?) teeman kautta. Ihastuin niin että tämän jälkeen olen valmis lukemaan vähän vaikeampaakin Jalosta. :) Lisäksi Ilse kirjoitti 14 solmustakin niin upeasti että olen varma että tulen rakastamaan sitä kirjaa...

    VastaaPoista
  15. Minäkin suosittelen lämpimästi Jalosen Poikakirjaa kaikille! Luin sen itse alkuvuodesta (ennen kuin aloitin blogistina ja siksi en ole siitä mitään kirjoittanut). En kyllä sinun laillasi ihan voi sanoa lumoutuneeni, mutta kyllä minä kirjasta pidin kovastikin.

    Kuvasit hienosti sen, mistä kirjassa on kyse. Suhtauduin itse kirjaan alussa epäillen, mutta kun aloin lukea, niin se vei mukanaan. On kyllä yksi parhaimmista lapsuuskuvauksista, joita olen lukenut (ja niitä todellakin oon lukenut, jo ihan ammatillisistakin syistä, koska olen tutkinut lapsuuden muistojen kerrontaa). Ei todellakaan ole mikään romantisoitu lapsuuden kuvaus, vaan hyvin todentuntuinen. Lisäksi siinä on paljon tuttua, vaikka olenkin itse syntynyt niinä vuosina, joihin tuo kirja ajoittuu. Minä jopa pidän Poikakirjaa parempana kuin Franzenin lapsuuskuvausta.

    Poikakirja oli muuten meillä lukupiirikirjana ja jakoi aika lailla mielipiteitä. Toiset pitivät kovastikin ja toisille taas kirja ei auennut.

    Mut ihanaa, että Poikakirjan löysit ja siitä niin mainiosti kirjoitit. Jospa ne blogisavut tästä nyt sitten aktivoituisivat....

    VastaaPoista
  16. Hei!

    Voi miten huippua! Näin ne savut nousevat...!

    Meillä on Suomessa vaikka kuinka paljon upeita mieskertojia, ja heistä Jalonen on minulle jotenkin yksi suurimmista! Ihanaa kun nostit tämän esille ja kiitos linkityksestä!

    VastaaPoista
  17. Anna Elina, olen ihan samaa mieltä, ja minullekin tämä on yksi parhaista lukemistani lapsuuskuvauksista. Samaten lukiessani en voinut välttyä vertaamasta Poikakirjaa Franzénin Tumman veden päällä -teokseen, ja vaikka Franzénkin oli erittäin positiivinen yllätys, Poikakirja vei silti voiton.
    Kiitos sanoistasi! :)

    Ilse, kiitos itsellesi! <3 Ilman blogiasi ja hienoa kirjoitustasi tämä kirja olisi mennyt minulta ohi, olisin menettänyt kertakaikkisen hienon lukukokemuksen! Vaan nytpä löysinkin upean kirjan ja hienon, tuotteliaan kirjailijan, jolta tulen varmasti lukemaan paljon lisää. :)

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...