Olli Jalonen: Poikakirja

Olli Jalonen: Poikakirja (Otava, 2010. 256 sivua.)

1960-luku, Hämeessä asuva ydinperhe, tavallinen suomalainen kansakoulu ja sen poikaluokka. Siinä puitteet Olli Jalosen Poikakirjalle, jonka kertojana toimii Olli, tavallinen koulupoika joka tykkää rakennella omatekoisia pommeja kavereidensa kanssa, ammuskella isoilla ritsoilla tiiliskivimurikoita, lukea lehdistä kuuraketeista ja neuvostoliittolaisista avaruuslaivoista, tutkia ojavesien virtausnopeuksia puukeppien avulla. Eletään aikaa jolloin Ollin kotiin tulee ensimmäinen väritelevisio (jonka kaikki värit ovat eri sävyä vaaleanpunaista), radiosta kuunnellaan Nuorten Säveltä ja levysoittimesta Animalsia, sisarusten kanssa pelataan fortunaa ja monopolia ja lauantai on saunapäivä, viikon odotettu kohokohta. Ollin perheeseen kuuluvat isä ja äiti, isosiskot Anna-Liisa ja Eini ja Outi jotka ovat kaksosia, sekä autistinen pikkusisko "Pieni", joka on erilainen mutta kaikille perheenjäsenille rakas ja tärkeä.

Kotona elämä on tavallisuudessaan turvallista, vanhemmat kasvattavat ja hoivaavat lapsikatrastaan lempeällä jämäkkyydellä ja maalaisjärjellä, ja Ollistakin on kasvamassa hieno nuori mies joka ymmärtää että elämässä menestymisen eteen on tehtävä paljon työtä ja että omien puolia on pidettävä. Kotona on kaikki hyvin, mutta koulussa kaikki on toisin. Uusi miesopettaja opettaa luokkaansa sotaväen kaltaisen kurin vallitessa; mies pitää pojille sulkeisia, vaatii luokassa ehdotonta hiljaisuutta ja millimetrin tarkkaa järjestystä, sekä osallistuu itse ylimpänä linkkinä heikoimpien oppilaiden kiusaamiseen. Luokan lihava poika, Elefantti, on erityisesti silmätikku, sekä opettajan että muiden oppilaiden silmissä. Välitunnilla Elefanttia riepotellaan pitkin hiekkaista pihaa, tunnilla kurjuus jatkuu opettajan nöyryytyksellä.

Heti tunnin alussa opettaja käskee Elefantin ulos luokasta käytävään häpeämään. Meidän muiden täytyy istua ryhdissä pulpeteissa, on komennettu ehdoton hiljaisuus ja on niin hiljaista että oma hengitys kuuluu.

Mies on selkärankainen eikä lapamato, opettaja sanoo ja katsoo rivi riviltä meistä jokaista. Yritän istua paikoillani täysin liikkumatta ja olla miehen näköinen.

Opettaja alkaa selittää että kaiken perimmäinen merkitys on Suomen maa ja Suomen kansa. Vahvalla kansalla on vahva mieli ja voima. Itkupillejä ja kantelupukkeja Suomi ei tarvitse. Miehen on oltava joka tilanteessa voimakas koska mies ei ole akka eikä kakara eikä ikinä valita ääneen eikä marise ja vaadi.

Eihän? opettaja kysyy. Ei, me vastaamme kaikki yhteen ääneen.

Poikakirja kertoo tavallisen kansakoulupojan elämästä, se piirtää eläväisen kuvan 60-luvun Suomesta ja auttaa lukijaa oivaltamaan jotain oleellista sen ajan Suomesta ja suomalaisuudesta. Se kertoo kuitenkin myös pakahduttavan tarinan siitä mitä sota tekee ihmiselle. Se kertoo niistä nuorista, hädintuskin täysi-ikäisistä miehistä, jotka joutuivat lähtemään kodeistaan puolustamaan isänmaataan. Jotka näkivät ihmisten, ystävien ja vihollisten, kuolevan heidän silmiensä edessä, kärsivät jatkuvaa nälkää, kylmyyttä, likaa ja tauteja, painoivat liipaisinta ampuakseen toisen ihmisen. Jotka menettivät raajojaan, saivat sirpaleita kehoonsa ja sieluunsa. Sota loppui, mutta elämän oli jatkuttava. Kaikki koettu ja nähty jätti kuitenkin syvät haavat ja arvet noihin nuoriin miehiin, synnytti kipua, tuskaa ja puhumatonta surua. Miehet muuttuivat, tuli kylmyyttä, katkeruutta, tukahdettua vihaa, jotka seuraava sukupolvi sai kokea nahoissaan. Ja sen Jalonen osaltaan myös upean koskettavasti tässä kirjassaan kertoo.

Joka viikko opettaja kertoo jotain sodasta. Silloin se tulee istumaan etupulpetin reunalle ja kertoo mitä on itse nähnyt ja tehnyt. Kerran se riisuu pikkutakkinsa ja solmion ja paidan ja näyttää selästään ja niskastaan punaisia kuoppia. Sen sisällä on sirpaleita jotka lähtevät öisin kiertämään kun lihasjännitys raukeaa nukahtaessa pois.

Näin minä opin maailmasta että yöllä ihminen on pehmeäksi herpaantunut, päivä pitää ihmisen kasassa.

Tämä kirja oli henkeä salpaava, pakahduttavan vahva lukukokemus. Ehdottomasti yksi tämän vuoden parhaita kotimaisia, ja olenkin todella iloinen: kiitos Ilsen innostavan tekstin, löysin tämän hienon kirjan ja tämän upean suomalaisen mieskirjailijan, josta tuli jo tämän yhden kirjan perusteella ehdoton suosikkini. (Olen ollut tänä vuonna tavattoman onnekas ja löytänyt peräti kolme uutta upeaa suomalaista mieskirjailijaa: Joel Haahtelan, Olli Jalosen ja tuoreimpana Turkka Hautalan, jonka Paluu -romaanista myöhemmin lisää...)

Poikakirja oli niin taitavasti kirjoitettu, että sitä lukiessaan ihan oikeasti tuntui kuin olisi päässyt pienen Ollin pään sisälle, Ollin nahkoihin. Maailmaa tarkkaili pienen pojan silmin, ja kun kirja päättyi, oli olo hetken aivan pökertynyt. Tämä oli niin hieno ja vaikuttava teos etten osaa edes sanoa tästä enempää, kirja sai minut nöyrän hiljaiseksi, miltei sanattomaksi. Voi lukekaa tämä, ihmiset! Tämä kirja ansaitsisi rutkasti niitä kuuluisia blogisavuja! :)  Ja lisää Jalosta minulle, kiitos!

Tästä ovat kirjoittaneet siis myös Ilse, sekä ainakin Jori, Hanna, Zephyr ja Jum-Jum.