Riikka Pulkkinen: Totta
Riikka Pulkkinen: Totta (Otava, 2010. 332 sivua.)
Elsa, eläkkeelle jäänyt lastenpsykologi, sairastaa terminaalivaiheen syöpää. Hän palaa loppuajoiksi kotiinsa sairastamaan, jotta saisi viettää aikaa perheensä kanssa, nukkua omassa sängyssään miehensä vieressä, juoda viiniä puutarhassa ja nauttia vielä kerran elämästä. Elsa on vahva persoona, älykäs ja huumorintajuinen nainen, joka luotsaa perhettään varmalla otteella. Hän toteaa tyttärelleen: Nainen tarvitsee elämässään kahta asiaa: huumoria ja punaiset korkokengät. -- Tohtorintutkinto on hyväksi muttei välttämätön.
Elsan taiteilijamies, Martti, ja heidän lääkärityttärensä, Eleonoora, yrittävät sopeutua Elsan lähestyvään kuolemaan, ajatukseen siitä ettei vaimoa ja äitiä kohta enää ole.
Uni häilyi Martin yläpuolella. Se oli ajasta punottu täkki, tiheä.
Martti nousi, meni ikkunaan.
Joinakin öinä, kun hän oli herännyt tähän uneen, suru oli painanut häntä kuin kansi. Hän oli kannen alla, ei saanut henkeä. En selviä, hän ajatteli. Jos minusta tuntuu nyt tältä, miltä minusta tuntuu sitten kun Elsa todella on mennyt?
Eleonooran aikuiset tyttäret osallistuvat myös mummostaan huolehtimiseen. Erityisesti vanhempi tytär Anna viettää ahdistuksestaan huolimatta aikaa mummonsa kanssa, he pukeutuvat kauniisiin mekkoihin, nauttivat piknikistä puutarhassa, juovat hyvää viiniä ja keskustelevat elämästä. Annalle Elsa kertoo kauan vaietusta salaisuudesta, lastenhoitaja Eevasta, jonka kanssa Martilla oli suhde 60-luvulla, Eleonooran ollessa pieni. Anna on aina mieluummin kuvitellut muiden tarinoita kuin halunnut keskittyä omaansa, ja Annan mielessä Eevan ja Martin rakkaustarina herää eloon, Eeva saa äänen jolla kertoa oman tarinansa. Eevan tarina linkittyy Annan omaan tarinaan, Anna rakentaa Eevasta elävän henkilön, joka elää, rakastaa ja suree vahvasti, yhtä vahvasti kuin Anna itse. Ja kun Eevan ja Martin suhde lopulta vääjäämättä päättyy, Anna tietää miltä Eevasta tuntuu. Hän tietää miltä tuntuu menettää mies ja lapsi, koska hän on itse kokenut saman.
Marraskuu tuo lumen ja joulukuu kynttilät ikkunoille. Minulla on iltoja, joina en ajattele miestä kertaakaan, tyttöäkin vain kerran. Silti minä kannan heitä kaikkialle kuin raahaisin muuttokuormaa kodin tekemisen toivossa.
Aluksi, noin neljänkymmenen ensimmäisen sivun verran, lukeminen tuntui työläältä ja väkinäiseltä. Henkilöhahmoihin oli jostain syystä kamalan vaikeaa päästä sisälle, enkä osannut yhtään samaistua varakkaan, akateemisen menestyjäperheen jäseniin. Sitten näyttämölle astui Eeva, ja aloin kiinnostua. Mielenkiinto pysyi yllä vajaan sadan sivun ajan, mutta sitten aloin taas panna merkille ettei tarina jaksanut pitää otteessaan, huomasin ajattelevani lukiessani ihan muita asioita ostoslistasta aina siihen mitä kirjaa alkaisin lukea seuraavaksi. Tekstin ilmeisestä kauneudesta huolimatta olo tuntui lukemisen jälkeen ähkyisen tukkoiselta.
Lisäksi minullekin tapahtui Sallan blogista tutuksi tullut ja kuuluisa nakkipaperi-ilmiö; kun tarina ei pitänyt otteessaan, onnistuin ärsyyntymään suunnattomasti eräästä tekstinpätkästä... Lääkäritytär Eleonoora on sairaalassa työvuorossaan, ja onnistuneen leikkauksen jälkeen hän soittaa isälleen kysyäkseen äitinsä vointia ja tilannetta. Eleonoora tunsi lattian kohoavan. Hän kiinnitti katseensa saippuapalaan lavuaarin reunalla. Ei, ei, EI näin! Suomalaisessa sairaalassa e i k o s k a a n käytetä epähygieenistä palasaippuaa, eikä etenkään leikkaussalissa! Olen ammattini vuoksi välillä vähän herkkähipiäinen mitä tulee sairaala-aiheisiin epäkohtiin. :) (Kirjan loppupuolella oli muuten toinen sairaanhoitoon liittyvä asiavirhe, mutta siinä kohtaa olin jo niin kirjan lumoissa että ohitin kohdan vain pikkuisen nikotellen.)
No, joka tapauksessa. Kirjan puolivälin paikkeilla lähdin Lontooseen enkä viitsinyt edes ottaa kirjaa mukaan, ajattelin kahlata sen loppuun kun palaisin. Mutta matkan aikana tarina alkoi elää omaa elämäänsä päässäni, palaset loksahtivat kohdilleen, ja kun palasin kotiin, olin yhtäkkiä niin tekstin lumoissa ja kirjan vietävissä että luin sen loppuun miltei yhdeltä istumalta. Totta onnistui lopulta kietomaan minut taikaansa, ja kirjan luettuani olin vaikuttunut, liikuttunut ja nöyrä.
Romaanin kieli todella on kaunista. Se että jokainen sana tuntuu tarkkaan harkitulta ja loppuun asti hiotulta, antoi minusta aluksi vähän teennäisen vaikutelman. Loppua kohden teksti vei kuitenkin mennessään ja kauniita lauseita luki hitaasti nautiskellen ja maistellen.
Kesä on seisahtunut, taivas seisoo aloillaan, ruoho kasvaa ääntä pitämättä, mansikat muuttuvat raskaiksi kasteesta ja valosta ja painuvat päivä päivältä enemmän maata kohti. Tyttö poimii ne joka aamu, ne muksahtelevat emalikuppiin kuin sokeat onnelliset toukat.
Pulkkinen kuvailee asioita viehättävästi ja käyttää paljon kauniita, vähän vanhahtaviakin kielikuvia. Eräs suosikeistani oli tämä: Minä hymyilen. Hän poimii minun hymyni ilmasta, tekee siihen asumuksensa. Tämä asumus-kielikuva toistui romaanissa useasti, mutta niin kauniilla tavalla ettei toistelu häirinnyt, vaan viehätyin siitä joka kerralla yhtä paljon. Teksti oli myös oivaltavaa ja älykästä, teki mieli kirjoittaa parhaita sitaatteja itselle muistoksi.
Ihmisten väliset suhteet ovat kuin tiheitä metsikköjä. Tai ehkä ihmiset itse, hekin ovat metsiä, polkuja polkujen jälkeen avautuu heissä, polkuja jotka säilyvät tuntemattomina toisille, avautuvat vain sattumalta joillekin jotka osuvat kohdalle.
Erityisesti pidin kirjassa siitä ettei ihmisten ratkaisuja tuomittu, vaan niitä ymmärrettiin. Lukijalla oli mahdollisuus tehdä omat valintansa, joko pitää tai olla pitämättä Eevasta, jolle tarinassa oli varattu roiston, eli toisen naisen rooli. Anna näki Eevan ihmisenä, ja asiat asioina ilman että ne olivat aina selkeitä ja mustavalkoisia. Ja erityisesti minua miellytti myös se miten Eevan ja Annan tarinat linkittyivät, miten Anna piirsi Eevan näköisekseen, laittoi tämän tuntemaan sen saman tuskan jonka hän itse oli elänyt. Erikoinen, raikas ja toimiva ratkaisu!
Kirjan luettuani satuin törmäämään naistenlehdessä Pulkkisen haastatteluun. Pulkkinen kertoo kirjansa kirjoittamisprosessista näin: "Raskainta Totta-kirjan yhteydessä oli käydä läpi hylätyksi tulemisen tunteita.
- Ehkä kirja koskettaa juuri siksi, että olen itse kokenut voimakkaasti sen, miltä hylkääminen tuntuu. Minulle on elinehto mennä kohti tuskallisiakin asioita. Se on tapani olla kirjailija, tehdä kokemuksista totta." (MeNaiset 15/2011). Tämä on vahva ja tunteikas kirja, josta juuri tietynlainen tuska huokuu rivien välistä painavana, miltei käsin kosketeltavana, mutta kuitenkin lopulta jäljelle jää valoisa toiveikkuus. Vaikken aluksi ollutkaan vakuuttunut tämän kirjan suhteen, on pakko myöntää että se onnistui tekemään minuun vaikutuksen, ja lopulta pidin siitä kovastikin.
Totta -romaania on muuten verrattu erinäisillä tahoilla Helvi Hämäläisen Säädylliseen murhenäytelmään. Hämäläisen romaani ja sen jatko-osa, Kadotettu puutarha, ovat odotelleet lukemista hyllyssäni viitisentoista vuotta. Jokohan tänä kesänä olisi aika?
Minä tykkäsin tästä tosi paljon, kuten myös Rajasta. Pulkkinen on kyllä yksi suosikkikirjailijani:) minua tässä ei häirinnyt oikein mikään, palasaippuaakaan en huomannut varmaan koska olin niin tarinan lumossa jo silloin. Nimittäin minäkin yleensä huomaan tuollaiset epäkohdat viime kesän työnteon jälkeen;)
VastaaPoistaNakkipaperi-ilmiöstä saippuanpalaan! Hyviä huomioita ja hyvin kirjoitettu arvio.
VastaaPoistaMinä en pannut näitä merkille Totan yhteydessä, mutta Pulkkisen Rajassa minua häiritsi tavattomasti se, miten eskari-ikäinen oli iltapäivisin yksin kotona. Esikouluikäisillä on kyllä oikeus ihan kokopäiväiseen hoitopaikkaan eikä kukaan naapurintyttö voi heitä hoidosta hakea (näin ainakin olen ymmärtänyt ensi syksynä esikoulunsa aloittavan tytön äitinä). :)
Minä en tosiaan havainnut näitä Totassa, koska ihastuin kirjaan aika lailla ehdoitta. Aluksi luin kirjaa vain yhtenä erinomaisesti kirjoitettuna, kauniin viipyilevänä kotimaisena romaanina, mutta sitten Elsan menneisyydestä paljastui yksi asia, joka kiinnitti minut kirjaan niin, että aloin ihan rakastaa kirjaa. Lukeminen on aina subjektiivista.
Kiitos linkityksestä. :)
Tuo vertaaminen Helvi Hämäläiseen on aika mielenkiintoista. En oikein uskoisi, että tästä ihan Säädyllisen murhenäytelmän tapaista klassikkoa olisi muodostumassa, mutten toisaalta usko tämän unohtuvankaan ihan parissa vuodessa. Kiinnostavaa nähdä, miten käy kun jos nyt nostatettu häly Pulkkisen ympärillä laantuu.
VastaaPoistaKiitos arvostelusta, Sara! Minulla on molemmat Pulkkiset vielä lukematta, Raja tosin odottelee jo hyllyssä.
VastaaPoistaNaurahdin nakkipaperi-ilmiölle, niiden esiinputkahtelu on sekä turhauttavaa että jollain tasolla äärimmäisen huvittavaa. En muista enää kenen kirjailijan haastattelu, olisiko ollut Kjell Westö, kun kerrottiin että pitkään oli hiulattu yksityiskohtia. Esim. että Tiffanylamppu on tehty sellaisista ja tällaisista palasista jne. Kirjailijaparat. :)
Toivon, että pääsen tarttumaan edes toiseen Pulkkisista tämän vuoden aikana!
Aurinkoista viikkoa!
Hyvä ja pohdiskeleva arvio! Kirjoitit Pulkkisen kirjoitustyylistä todella osuvasti, ainakin jos se on yhtään samanlaista Tottassa kuin Rajassa.
VastaaPoistaMulla Totta odottaa jo kirjahyllyssä lukemista ja aionkin lukea sen ensi viikolla alkavan kesäloman aikana. En malttaisi odottaa! :)
Minä luin tämän..olikohan se joulun tienoilla, ja pidin jopa ennemmän kuin Pulkkisen ensimmäisestä.
VastaaPoistaOn hauskaa ja mielenkiintoista lukea juuri noista pätkistä, mihin ítse ei ole tajunnut kiinnittää huomiota kirjassa, josta itse on pitänyt todella paljon. Mutta sitten taas tulee mieleen kirjoja, joista ei itse ole pitänyt niin paljoa ja kuinka juuri silloin on huomannut takertuvansa noihin tuollaisiin :)
ps: Se suklaa...odottaa vielä postitusta, anteeksi!!! Tulossa on kun käyn postissa ;) On ollut niin vähän käyntiä postissa, että sillä nyt tuntuu venyvän se lähetys.
Hyvä arvio (uskallan sanoa, vaikka en ole kirjaa lukenut ;))! Tuohon palasaippuajuttuun olisin varmaan kiinnittänyt huomiota, vaikka en hoitoalalla olekaan; harvemmin kenelläkään (kai?) on palasaippuaa enää kotonaankaan, ainakaan altaan reunalla lipsumassa... Tuleekohan tästä nyt sitten legendaarinen saippuapalakeskustelu? :D
VastaaPoistaHaa, hienosti valotit kirjaa kahdesta suunnasta: miksi se ei kolahtanut ja miksi se kolahti! Ja onneksi en ole yksin noita hölmöjä detaljeja bongaillessani... :)
VastaaPoistaSanna, minulla taas on Raja vielä lukematta. Ehdottomasti kyllä haluan sen tämän kokemuksen jälkeen lukea, palasaippuastakin huolimatta! ;)
VastaaPoistaKatja, kiitos! :) Raja minulla odottaa tosiaan vielä lukemistaan. Tuo kuulostaa hurjalta että eskari-ikäinen viettää aikaa yksin kotona. Eikös Raja sijoitu ihan nykypäivään? 30-40 vuotta sitten tuollaista varmasti olosuhteiden pakosta monessa perheessä olikin, mutta nykypäivänä maailma on ihan toinen, niin hyvässä kuin pahassakin. Kuusivuotiashan on vielä ihan pikkuinen! Onkohan Pulkkinen ajatellut tuon nyt ihan loppuun asti... :)
Luin sinun arviosi kirjoitettuani omani, ja minua alkoi tavattomasti kiinnostaa mitä seikkaa Elsan menneisyydessä tarkoitat! Totta on palautettu kirjastoonkin jo aika päiviä sitten, enkä voi siis edes selailla kirjaa ymmärtääkseni. Kiinnostavaa! :) Ja toden totta, lukeminen on aina subjektiivista!
Erja, samaa mietin! Tuo on minusta muutenkin tavattoman kiinnostava aihe; mitkä nykypäivän teoksista ovat klassikkoja muutaman vuosikymmenen jälkeen? Olisiko Totassa aineksia siihen? Ehkäpä, kamalan vaikeaa arvioida!
Linnea, tämä kirja kyllä alkukankeuksien jälkeen vakuutti minut siinä määrin että minäkin aion lukea myös Rajan. Ja sanos muuta, ei ole varmastikaan helppoa olla kirjailija! :D Varmasti tekstiin saattaa jäädä joitakin käytännön epäkohtia vaikka sitä viilaisi kuinka ja vaikka se kieliopillisesti olisi kuinka virheetöntä tahansa. Sitten tulee joku pilkunviilaaja-sairaanhoitaja, huomaa mitättömän pikkuseikan (palasaippuan) ja saa kohtauksen! :D Minua taas ei se kuuluisa nakkipaperi häirinnyt ollenkaan, mutta saippua sai minut kuvainnollisesti repimään hiuksia päästäni. :D
Aurinkoista ja lämpöistä viikkoa sinullekin, Linnea! <3
Ioanna, kiitos! <3 Ihanaa kesälomaa sinulle, nauti auringosta ja ihanista kirjoista! Kävin muuten viehättävässä blogissasi kurkkaamassa kesälukemisiasi ja huomasin siellä Virpi Hämeen-Anttilan romaanin Toisen taivaan alla. Olisi mukava kuulla mitä pidit siitä, kun olet saanut sen luettua. Minulla kun on Hämeen-Anttilaan melkoisen ristiriitainen suhde. Sokkopelistä pidin valtavasti, mutta Muistan sinut Amanda on ollut yksi puisevimpia kokemuksiani kotimaisen kirjallisuuden saralla. Toisen taivaan alla -kirjassa on ainakin viehättävä kansi...
Susa, haluaisin lukea Rajan melko pian jo ihan mielenkiinnosta. Jotkut ovat kokeneet Rajan enemmän omakseen, ja minäkin haluaisin päästä vertaamaan. :) Tosin tämäkin kirja onnistui lopulta vakuuttamaan minut, ja pidin kyllä tästäkin kovasti.
Äläkä siitä suklaasta ressaa!! :D Kyllä se ehtii, ennemmin tai myöhemmin! :)
Maria, kiitos paljon! <3 Niinpä, nestesaippua on tainnut jyrätä palasaippuan jo aikapäiviä sitten... Tosin itselläni on lavuaarin reunalla kumpaakin sorttia, mutta värikkäät palasaippuat ovat lähinnä koristeita ja nestesaippua käyttötavaraa. :) Toisaalta ymmärrän Pulkkista, sisältäähän palasaippua ihan toisenlaisen romanttisen olemuksen kuin tylsä nestesaippua, mutta sairaalassa kun ei romantiikalla käsiä pestä. :) Hehee, ainakin nakkipaperikeskustelu on jo legenda, josta suuri osa kirjablogeja kirjoittavista ja seuraavista on varmasti ainakin kuullut! :D
Salla, kiitos! Ja et tosiaan ole yksin. :) Onneksi olit kirjoittanut nakkipaperista, joten minäkin rohkenin kirjoittaa palasaippuasta. :) Ilman nakkipaperikeskustelua olisin ehkä vain kärvistellyt täällä keskenäni ja ohittanut hölmön palasaippua-yksityiskohdan omassa kirjoituksessani jossain sivulauseessa. :)
VastaaPoista"Erityisesti pidin kirjassa siitä ettei ihmisten ratkaisuja tuomittu, vaan niitä ymmärrettiin. Lukijalla oli mahdollisuus tehdä omat valintansa, joko pitää tai olla pitämättä Eevasta, jolle tarinassa oli varattu roiston, eli toisen naisen rooli."
VastaaPoistaTäsmälleen! Arvostin, ja arvostan muissakin kirjoissa, juuri tätä ominaisuutta hyvin paljon.
Mukavasti ja monipuolisesti laadittu lukukokemuskuvaus, kiitos!
Paula, kiitos! :) Joskus kirjoissa tosiaan törmää siihen että kirjoittaja on tehnyt henkilöhahmoista niin valmiiksi pureskeltuja, ettei lukijalla oikein ole mahdollisuutta suhtautua henkilöön kuin yhdellä, kirjailijan hakemalla tavalla. Totassa tämä asia oli juuri päin vastoin, ja se oli minusta valtavan hieno asia. :)
VastaaPoistaOlen halunnut lukea tämän kirjan jo pitkään, ja nyt vielä enemmän, kun siitä noin hienosti kirjoitit! Rajan olen lukenut, ja heti lukemisen jälkeen tykkäsin siitä kovasti, mutta sitten myöhemmin tuli sellainen tunne ettei se loppujen lopuksi niin ihmeellinen ollutkaan. En osaa sanoa miksi näin kävi, mutta jotenkin siitä kirjasta jäänyt fiilis latistui. Pitäisi ehkä lukea se uudestaan.
VastaaPoistaJum-Jum, kiitos! <3 Minua taas kiinnostaa kovasti lukea Raja, varsinkin nyt kun olen tavallaan päässyt sisälle Pulkkisen kieleen ja kirjoitustyyliin.
VastaaPoistaTuo muuten kuulostaa tutulta, joskus vain tulee jälkikäteen sellainen olo ettei lukiessa hyvältä tuntunut kirja lopulta ollutkaan niin ihmeellinen. Jää kummallinen jälkimaku suuhun, kuin jostain ruuasta tai juomasta... :)
Ack no! Minä olen halunnut lukea Pulkkista pienen iäisyyden, mutta mitä enemmän luen blogiarvioita sitä enemmän alan pelätä, ettei hänen tyylinsä sovi minulle lainkaan. Toki aion ottaa siitä selvää lukemalla itse, mutta joululahjaksi saamani Totan lukeminen tuntuu lykkääntyvän pidemmälle ja pidemmälle.. Puhumattakaan Rajasta, jota en edes omista.
VastaaPoistaHaluaisin kyllä kovasti pitää Pulkkisesta. Lainauksistasi se kesäpätkä mansikkoineen oli vielä aika ihana (no, ne sokeat toukat olivat minulle jo melkein liikaa), mutta sinun suosikkisi, hymyn poimiminen ilmasta ja siihen asumuksen tekeminen, vieraannuttaa minua jo valmiiksi kirjoittajan tyylistä hurjasti. Yyh.
Mutta ei auta, luettava on, ja päätettävä vasta sitten häiritseekö asumuksen tekeminen hymyyn yhtä paljon tai enemmän kuin nakkipaperi tai saippuapala toisia. :D
Karoliina, Pulkkinen taitaa olla sellainen kirjailija jonka kirjoitustyylistä joko pitää tai ei pidä, en usko hänen jättävän ketään kylmäksi. Voi kun lukisit Totan pian, olisi mielenkiintoista tietää mitä sinä siitä pidät. :)
VastaaPoistaMinusta se mansikkapätkä on niin ihana että voisin lukea sen uudestaan ja uudestaan... <3 Mutta ymmärrän hyvin jos asumus-juttu tökkii. Sitä joko rakastaa tai pitää teennäisenä. Minä rakastin! :)
Olipa hauska palautella kirjan tunnelmia mieleen tämän monipuolisen arviosi parissa. Minä pidin tästä paljon. Luin saman haastattelun kuin sinäkin Pulkkiselta ja se valotti monia asioita, joita itse mietin kirjaa lukiessani. Vahva, psykologisesti ymmärtävä kirja tämä tosiaan on. Hienosti olit kiteyttänyt tuon kirjan tuomitsevuuden ja ymmärtävyyden!
VastaaPoistaValkoinen kirahvi, kiitos! :) Minustakin oli tosi mielenkiintoista lukea Pulkkisen haastattelu, en tiennyt naisesta juurikaan mitään, enkä ollut pannut merkille edes sitä miten kauan Totta -romaania odotettiin, miten kauan hän oli sitä kirjoittanut ja hionut, ja että kirjan julkaisukin oli viivästynyt vuodella. Haastattelu valotti monia asioita. Ja oli hauskaa törmätä siihen miltei heti kirjan luettuani. :)
VastaaPoistaTotta on kyllä vahva kirja, sellainen jota ei heti unohda, pitipä siitä sitten tai ei.