Jodi Picoult: Yhdeksäntoista minuuttia

Jodi Picoult: Yhdeksäntoista minuuttia (Karisto, 2008. 628 sivua. Alkuteos Nineteen Minutes, 2007.)

Yhdeksässätoista minuutissa voi leikata etupihan ruohon, värjätä hiukset, katsoa kolmanneksen jääkiekko-ottelusta. Yhdeksässätoista minuutissa ehtii leipoa teeleipiä, paikkauttaa hampaansa tai taitella kaappeihin viisihenkisen perheen pyykit.

Yhdeksässätoista minuutissa voi pysäyttää maailman tai hypätä siitä ulos.

Yhdeksässätoista minuutissa voi kostaa.

On maaliskuinen aamu Sterlingin pikkukaupungissa, Yhdysvaltain New Hampshiren osavaltiossa. Kuten jokaisena tavallisena arkipäivänä, ihmiset nousevat ylös, juovat aamukahvinsa ja lähtevät kouluun tai työpaikoilleen. Myös 17-vuotias lukiolaispoika Peter Houghton herää varhain aamulla tavalliseen päivään. Ennen kouluunlähtöään hän avaa tietokoneensa ja kirjautuu nettiin. Tapahtuu jotain, jonka seurauksena Peter pakkaa reppunsa täyteen aseita, suuntaa koululleen, räjäyttää putkipommin ja ampuu kahtakymmentäyhdeksää ihmistä, kymmentä kuolettavasti. Tapahtumat kestävät yhdeksäntoista minuuttia, ja tämän jälkeen mikään ei ole enää tavallista ja normaalia kenenkään elämässä.

Monista todellisista kouluammuskeluista poiketen Peter ei ehdi tappaa itseään. Romaani koostuu palasista, takautumista aina Peterin vauva-ajasta ammuskelupäivään, tapahtumista jotka johtivat siihen että poika lähti kostoretkelleen, sekä ajasta verilöylyn jälkeen; tutkintavankeudesta ja oikeudenkäynnistä.


Norjan äärettömän surullisten tapahtumien jälkeen kehitin taas itselleni jonkinasteisen lukujumin. Vaikka kesken oli useampikin mainio kirja, minkään lukeminen ei tuntunut hyvältä ja olo oli surullinen ja apea. Kunnes tartuin kuin puolivahingossa tähän Picoultin kirjaan, joka on ollut lainassa kirjastosta kuukausitolkulla, odotellut kiltisti lukuvuoroaan muiden kirjojen kiilatessa sen ohi. Tuntui että minun oli pakko lukea tämä kouluammuskelusta ja amerikkalaisen lukion verilöylystä kertova kirja, tavallaan lukea tämä asia ulos itsestäni, ennen kuin pääsin jatkamaan muiden kirjojen parissa. Mitä pidemmälle tätä kirjaa luin, kävi kuitenkin sivu sivulta selvemmäksi ettei tällä tarinalla ollut oikeastaan mitään yhteistä Norjan todellisten tapahtumien kanssa. Ja erittäin hyvä niin.

Jennin K-blogissa käytiin samoihin aikoihin erittäin mielenkiintoinen ja hedelmällinen keskustelu aiheesta, mikä kauheassa kiehtoo, miksi ihmiset ahmivat uutisointeja traagisista tapahtumista, haluavat lukea kaunokirjallisuutta pahoista ja järkyttävistä asioista, henkirikoksista, onnettomuuksista, terroriteoista. Itsekin osallistuin keskusteluun ja pohdiskelin haluavani tavallaan yrittää edes jollain lailla ymmärtää asioita, ihmismieltä ja maailmaa. Norjan tapahtumat ovat niin kamalia ettei niitä pieni ihminen voi yhden elämän aikana ymmärtää mitenkään päin, mutta tämän Picoultin kirjan lukeminen juuri tässä kohtaa auttoi jollain selittämättömällä tavalla minua käsittelemään maailman tapahtumia ja niistä seuranneita tunteita ja tuntemuksia mielessäni. Eniten työstämistä tapahtui luultavasti tiedostamattani, alitajuisesti.

Picoultin teoksessa oli myös hieno ajatuksia ja ehkä jopa pieniä oivalluksia herättävä katkelma, joka mielestäni sisältää palasen totuutta.

Kukaan ei tahdo myöntää tätä, mutta pahaa tapahtuu jatkuvasti ja tulee aina tapahtumaan. Ehkä kyse on jonkinlaisesta ketjusta. Kauan sitten joku teki ensimmäisen pahan teon, joka sai jonkun toisen tekemään uuden pahan teon ja niin edelleen. Kuten siinä leikissä, jossa kuiskataan lause toisen korvaan ja hän kuiskaa sen seuraavan korvaan ja loppujen lopuksi lause muuttuu täysin toiseksi.

Tai ehkä pahaa tapahtuu, jotta muistaisimme, miltä hyvyys näyttää.

Sitten muutama sananen itse kirjasta. (Kun luette tekstiäni tästä eteenpäin, unohtakaa Norja, se ei liity tähän kirjaan mitenkään. Eivätkä myöskään kirjan herättämät ajatukset.) Tämä oli ensimmäinen Picoultilta lukemani teos, ja vaikkei naisesta ehkä tullutkaan uusi suosikkikirjailijani, pidin teoksesta kovasti, ja tulen varmasti lukemaan lisääkin hänen kirjojaan. Käsittääkseni Picoult on tullut tunnetuksi siitä että hän uskaltaa tarttua aiheisiin, jotka ovat rankkoja, vaikeita ja monisyisiä. Tämän kouluammuskelu-teeman lisäksi hän on kirjoittanut muun muassa vauvasurmasta amish-yhteisössä (Koruton totuus, Karisto 2007) sekä sisaruudesta ja sen kipupisteistä perheessä jossa toisella lapsella on leukemia (Sisareni puolesta, Karisto 2006). Näiden jo suomennettujen lisäksi Picoultilta löytyy useita vielä kääntämättömiä teoksia, joiden aiheet vaikuttavat myös toinen toistaan kiinnostavammilta.

Yhdeksässätoista minuutissa Peterin teon taustalla oli järjestelmällinen ja käsittämättömän julma koulukiusaus (tämä selviää romaanissa jo ensimetreillä, joten tämä ei varsinaisesti ole ratkaiseva juonipaljastus, joita en muutenkaan koskaan blogissani harrasta), joka alkoi viisivuotiaan Peterin ensimmäisenä esikoulupäivänä ja jatkui siitä lähtien päivittäisenä vuosikausien ajan. Kiusaamisesta lukeminen sai voimaan suorastaan fyysisesti pahoin. Lukiessa mielessä pysyi koko ajan ajatus, että vaikka käsissäni oli fiktiivinen teos, vastaavat kokemukset ovat monelle lapselle ja nuorelle totta ja arkipäivää.

Peterin vanhemmat olivat aivan normaaleja ihmisiä, äiti oli työssään arvostettu ja pidetty kätilö, ja isä tutkija, joka opetti kaupungin korkeakoululla onnellisuuden ekonomiaa (kyllä, semmoinenkin tieteenlaji on oikeasti olemassa, ainakin Amerikassa). Perheessä oli toinen poika, Peterin isoveli, joka oli kaikin puolin täydellinen, koulussa menestyvä suosittu jalkapalloilija. Peter oli lapsesta asti hyvin herkkä poika, joka kärsi kotonaankin jatkuvasta vertailusta veljeensä. Vanhemmat olivat rakastavia, kasvattivat ja hoitivat lapsensa hyvin, mutta lukijan oli helppoa nähdä ne käännekohdat sekä kotona että koulussa, joissa toisin toimien asioiden suunta olisi voinut ratkaisevasti muuttua. Osalliset olivat niille sokeita, kuten monesti oikeassa elämässä tapahtuukin, mutta lukijalle Picoult suorastaan osoitti ja alleviivasi. Vaikka pojan teko oli lopulta täysin käsittämätön, raaka ja anteeksiantamaton, oli kuitenkin ymmärrettävissä, mikä sysäsi 17-vuotiaan herkän ja ujon pojan niin syvälle pimeään ettei sieltä päässyt ulos muuten kuin tappamalla.

Kun lukee oikeista kouluammuskeluista, on helpointa nähdä vain se mitä on tapahtunut, ja hirviö joka sen on tehnyt. Tämä teos näyttää ihmisen hirviön taustalla, näyttää sen mikä on tehnyt nuoresta pojasta kostajan, kylmäverisen tappajan. Teos muistuttaa myös siitä että tekijä on aina jonkun lapsi, ja on sitä edelleen myös kammottavan tekonsa jälkeen. Voiko ihminen vihata poikaansa sen vuoksi, mitä hän on tehnyt, ja silti rakastaa häntä sen vuoksi, kuka hän oli ollut? Millaista on olla äiti tai isä ihmiselle, joka kaikkien muiden, ja ehkä jopa vanhemman itsensä, silmissä on hirviö joka ei ansaitse elää? Millaista on olla vanhempi, kun kaikki katsovat sinua syyttäen; sinä synnytit ja kasvatit tuon hirviön. Millaista on joutua kohtaamaan ihmisten viha? "Minun tyttäreni Maddie ei kasva koskaan aikuiseksi. [...] Saamarin akka. Jos te olisitte hoitanut hommanne paremmin, minulla olisi nyt mahdollisuus hoitaa oma tehtäväni."

Tapahtumia tarkastellaan monen eri henkilön näkökulmasta, mikä on mielenkiintoista. Picoult syyllistää ja ymmärtää hahmoja tasapuolisesti, ja lukijakin saa huomata ymmärtävänsä ja tuntevansa sympatiaa jopa ammuskelijaa kohtaan. Tarina on täynnä vääryyksiä ja sokeutta, ja saa toivomaan ettei yhdenkään ihmisen tarvitsisi kokea vastaavaa. Ja silti kaikkea tuota tapahtuu joka päivä kaikkialla maailmassa, ja aina joskus joku ei enää jaksa vaan syöksyy rajan yli.

Tämä oli kerronnaltaan ja hengeltään jotenkin perin amerikkalainen teos. Kirjassa oli yli kuusisataa sivua, ja mielestäni siinä olisi helposti ollut typistämisen varaa 100-150 sivun verran. Tarina rönsyili epäolennaisuuksiin ja välillä tuntui turhalta lukea siitä kuinka joku kävi lounaalla, toinen työhaastattelussa ja kuinka Peterin isä suunnitteli luentojaan. Uskoisin että napakampi ote olisi tehnyt kirjasta vielä paremman. Käännöksessä oli myös joitakin omituiselta tuntuvia sanavalintoja, ja tekstissä oli luvattoman paljon painovirheitä, joten suosittelisin lukemaan tämän teoksen mieluummin alkukielellä, jos mahdollista.

Tämä vahva ja rankka teos saa kuitenkin lukijankin uimaan syvissä vesissä. Kuten jo pelkästään aiheesta voi päätellä, tämä ei ole mikään hyvänmielenkirja. Se ravistelee, koskettaa ja pakottaa ajattelemaan.

(Tällä yli kuusisataasivuisella osallistun Satun luetut -blogin 500+ -minihaasteeseen.)