Johanna Ervast: Jäähyväiset Einolle

Johanna Ervast: Jäähyväiset Einolle (Tammi, 2008. 190 sivua.)

Itkuni alkaa, toisenlaisena kuin koskaan aikaisemmin. Se on vaistonvaraista valitusta, suussa ja kurkussa tuntuvaa paksua ääntä, jota lapsensa hengen puolesta pelkäävät vanhemmat vaikeroivat. Nieleskelystä huolimatta kyyneleet eivät pysy vesikalvona silmissäni vaan valuvat raskaina poskilleni. Ne raapivat jälkiä, jotka tulevat säilymään kasvoillani aina. Viima sisälläni yltyy, hakkaa ihoa kananlihalle. Minut on riisuttu äkkiä ja rumasti. Ovi on paiskattu kiinni, olen jäänyt oikuttelevan sään armoille alasti.

Jäähyväiset Einolle on äidin kertomus ja muistelma pienen lapsen, esikoispoikansa, menettämisestä. Palmusunnuntaina 2005 kolmevuotias Eino herää kesken yöuniensa, valittaa pääkipua ja oksentaa. Äiti ottaa pienen hauvapyjamaisen potilaan viereensä nukkumaan ja aamuyöstä kumpikin saa unen päästä kiinni. Aamulla Eino ei kuitenkaan enää herää. Tajuton lapsi viedään kiireellisenä ambulanssilla sairaalaan, jossa pojalla nopeasti todetaan massiivinen aivoverenvuoto. Eino leikataan, ja siitä alkaa ensin pääsiäisen piinaviikko, jolloin poika taistelee hengestään, ja sitten useiden piinaavien viikkojen sarja, jolloin käy musertavan selväksi ettei pienellä pojalla ole mitään mahdollisuutta enää toipua.

Johanna Ervast kirjoittaa sydäntäriipaisevasti tapahtumista, kokemuksista ja tuntemuksistaan keväällä 2005, Einon sairastumisesta aina tämän kuolemaan. Sairaalahoidosta, lapsestaan luopumisesta ja siitä käsittämättömästä kivusta jonka aiheuttaa kovin isku, joka vanhempiin voi osua.

Kun ihminen vuodattaa paperille sydänverensä, on sitä lukijana mahdotonta käydä arvioimaan tai arvostelemaan. Sen kuitenkin sanon, että Ervast osaa paitsi kertoa, myös kirjoittaa hyvin, ja siltä osin kirjaa oli helppoa lukea. Lienee kuitenkin sanomattakin selvää että kirja oli rankka lukukokemus. Äidin teksti on niin avointa, rehellistä ja viiltävän kipeää, etten usko monenkaan kykenevän lukemaan sitä kuivin silmin.

Itse lapsettomana naisena luin tätä kirjaa paitsi sivustaseuraajana, myös vahvasti ammatillisesta näkökulmasta. Hoitajan työssäni vaikeinta ja raskainta on kohdata kuolevan tai jo kuolleen lapsen vanhempia. Siihen tilanteeseen ei voi koskaan tottua tai oppia, vaikka siihen joutuisi kuinka lukemattomia kertoja tahansa. Oikeita sanoja ei ole olemassa, jokainen kuolema on erilainen, ihan kuin jokainen lapsi ja jokaiset vanhemmatkin ovat erilaisia. Tilanteessa täytyy vain uskaltaa olla avoimesti läsnä, olla oma itsensä ja mikä tärkeintä, ihminen ihmiselle. Tärkeä on roolini silloinkin, kun pieni lapsi kuolee niin etteivät vanhemmat ehdi ajoissa paikalle. On sanoinkuvaamattoman arvokas tehtävä olla se viimeinen turvallinen aikuinen, joka saattaa pienen toiselle puolelle, koskettaa, silittää päätä, puhuu hiljaa. Sellaisina hetkinä tiedän tekeväni jotain tärkeää, olevani välikappaleena jollekin sanoja suuremmalle.

Ervast kirjoittaa Einon saamasta hoidosta ja poikaa hoitaneista sairaanhoitajista liikuttavan kauniisti. Hän kertoo miten hoitajat Einon lähellä jaksavat ja ovat niitä turvallisia aikuisia, jollainen uupunut esikoisestaan luopumaan joutuva äiti ei enää jaksa olla. Miten osastolla aidosti välitetään toisesta ihmisestä. Tämä kirja antoi minulle rankkuudestaan huolimatta paljon: se antoi voimaa tehdä työtäni edelleen niin hyvin kuin osaan - ja aina suurella sydämellä.

Hoitajat Einon osastolla ovat ihania. He jaksavat ja jaksavat. He ovat kuin enkeleitä, sanansaattajia. He näkevät menneeseen, meidän entiseen hyvään elämäämme. He näkevät tämän hetken, meidän musertavan surumme ja murheemme. Mutta ennen kaikkea he näkevät tulevaisuuteen, aikaan, jota me emme usko tulevan. Meidän tulevaisuutemme on mennyt rikki. Sitä ei ole meille. Meillä on vain nykyhetken kipu ja tuska. Mutta hoitajat tietävät, että tulevaisuus tulee meillekin, sillä kokemus on opettanut sen heille. He ovat kuunnelleet ennen meitä monia vanhempia, joiden lapsi on ollut kuolemansairas. He kuuntelevat monia vanhempia myös meidän jälkeemme. Minusta tuntuu, että olemme ensimmäiset ja viimeiset, jotka saavat osaksensa näin raskaan taakan, mutta hoitajat tietävät, että huominen tulee, meillekin. Niin on tapahtunut toisillekin, mutta me emme sitä tiedä, enkä minä edes usko siihen. Meillä on vain tämä tuska, joka polttaa sisältä. Hoitajat kertovat välillä samantapaisista tilanteista. He kertovat vanhemmista, jotka ovat saatelleet lastansa kuoleman syliin. He näkevät eiliseen, tähän hetkeen ja huomiseen. He tuovat sanaa sieltä, mikä meiltä on rikottu ja viety pois.

Mielestäni kelle tahansa tekisi hyvää lukea tämä kirja, pysähtyä todella hetkeksi niiden elämän suurimpien asioiden äärelle. Tosin ymmärrän hyvin että pienten lasten vanhemmille tämä kirja voi olla liian vaikeaa lukea. Hoitotyötä tekeville tämä antaa paljon, samaten varmasti läheisensä, tai mikä pahinta, lapsensa menettäneelle. Kirjasta kirjoittaminen oli minullekin rankka kokemus, saatan vain hämärästi kuvitella miten vaikeaa kirjoittaminen ja kaiken uudelleen eläminen on ollut Johanna Ervastille. Hän on kuitenkin tehnyt hienon työn ja saanut aikaan valtavan arvokkaan ja tärkeän kirjan pienen rakkaan pojan elämän viimeisistä hetkistä. Jos voisin, sanoisin Ervastille kaksi asiaa: kiitos, ja olen niin pahoillani.