Jodi Picoult: Yhdeksäntoista minuuttia


Jodi Picoult: Yhdeksäntoista minuuttia (Karisto, 2008. 628 sivua. Alkuteos Nineteen Minutes, 2007.)

Yhdeksässätoista minuutissa voi leikata etupihan ruohon, värjätä hiukset, katsoa kolmanneksen jääkiekko-ottelusta. Yhdeksässätoista minuutissa ehtii leipoa teeleipiä, paikkauttaa hampaansa tai taitella kaappeihin viisihenkisen perheen pyykit.

Yhdeksässätoista minuutissa voi pysäyttää maailman tai hypätä siitä ulos.
Yhdeksässätoista minuutissa voi kostaa.

On maaliskuinen aamu Sterlingin pikkukaupungissa, Yhdysvaltain New Hampshiren osavaltiossa. Kuten jokaisena tavallisena arkipäivänä, ihmiset nousevat ylös, juovat aamukahvinsa ja lähtevät kouluun tai työpaikoilleen. Myös 17-vuotias lukiolaispoika Peter Houghton herää varhain aamulla tavalliseen päivään. Ennen kouluunlähtöään hän avaa tietokoneensa ja kirjautuu nettiin. Tapahtuu jotain, jonka seurauksena Peter pakkaa reppunsa täyteen aseita, suuntaa koululleen, räjäyttää putkipommin ja ampuu kahtakymmentäyhdeksää ihmistä, kymmentä kuolettavasti. Tapahtumat kestävät yhdeksäntoista minuuttia, ja tämän jälkeen mikään ei ole enää tavallista ja normaalia kenenkään elämässä.

Monista todellisista kouluammuskeluista poiketen Peter ei ehdi tappaa itseään. Romaani koostuu palasista, takautumista aina Peterin vauva-ajasta ammuskelupäivään, tapahtumista jotka johtivat siihen että poika lähti kostoretkelleen, sekä ajasta verilöylyn jälkeen; tutkintavankeudesta ja oikeudenkäynnistä.


Norjan äärettömän surullisten tapahtumien jälkeen kehitin taas itselleni jonkinasteisen lukujumin. Vaikka kesken oli useampikin mainio kirja, minkään lukeminen ei tuntunut hyvältä ja olo oli surullinen ja apea. Kunnes tartuin kuin puolivahingossa tähän Picoultin kirjaan, joka on ollut lainassa kirjastosta kuukausitolkulla, odotellut kiltisti lukuvuoroaan muiden kirjojen kiilatessa sen ohi. Tuntui että minun oli pakko lukea tämä kouluammuskelusta ja amerikkalaisen lukion verilöylystä kertova kirja, tavallaan lukea tämä asia ulos itsestäni, ennen kuin pääsin jatkamaan muiden kirjojen parissa. Mitä pidemmälle tätä kirjaa luin, kävi kuitenkin sivu sivulta selvemmäksi ettei tällä tarinalla ollut oikeastaan mitään yhteistä Norjan todellisten tapahtumien kanssa. Ja erittäin hyvä niin.

Jennin K-blogissa käytiin samoihin aikoihin erittäin mielenkiintoinen ja hedelmällinen keskustelu aiheesta, mikä kauheassa kiehtoo, miksi ihmiset ahmivat uutisointeja traagisista tapahtumista, haluavat lukea kaunokirjallisuutta pahoista ja järkyttävistä asioista, henkirikoksista, onnettomuuksista, terroriteoista. Itsekin osallistuin keskusteluun ja pohdiskelin haluavani tavallaan yrittää edes jollain lailla ymmärtää asioita, ihmismieltä ja maailmaa. Norjan tapahtumat ovat niin kamalia ettei niitä pieni ihminen voi yhden elämän aikana ymmärtää mitenkään päin, mutta tämän Picoultin kirjan lukeminen juuri tässä kohtaa auttoi jollain selittämättömällä tavalla minua käsittelemään maailman tapahtumia ja niistä seuranneita tunteita ja tuntemuksia mielessäni. Eniten työstämistä tapahtui luultavasti tiedostamattani, alitajuisesti.

Picoultin teoksessa oli myös hieno ajatuksia ja ehkä jopa pieniä oivalluksia herättävä katkelma, joka mielestäni sisältää palasen totuutta.

Kukaan ei tahdo myöntää tätä, mutta pahaa tapahtuu jatkuvasti ja tulee aina tapahtumaan. Ehkä kyse on jonkinlaisesta ketjusta. Kauan sitten joku teki ensimmäisen pahan teon, joka sai jonkun toisen tekemään uuden pahan teon ja niin edelleen. Kuten siinä leikissä, jossa kuiskataan lause toisen korvaan ja hän kuiskaa sen seuraavan korvaan ja loppujen lopuksi lause muuttuu täysin toiseksi.
Tai ehkä pahaa tapahtuu, jotta muistaisimme, miltä hyvyys näyttää.

Sitten muutama sananen itse kirjasta. (Kun luette tekstiäni tästä eteenpäin, unohtakaa Norja, se ei liity tähän kirjaan mitenkään. Eivätkä myöskään kirjan herättämät ajatukset.) Tämä oli ensimmäinen Picoultilta lukemani teos, ja vaikkei naisesta ehkä tullutkaan uusi suosikkikirjailijani, pidin teoksesta kovasti, ja tulen varmasti lukemaan lisääkin hänen kirjojaan. Käsittääkseni Picoult on tullut tunnetuksi siitä että hän uskaltaa tarttua aiheisiin, jotka ovat rankkoja, vaikeita ja monisyisiä. Tämän kouluammuskelu-teeman lisäksi hän on kirjoittanut muun muassa vauvasurmasta amish-yhteisössä (Koruton totuus, Karisto 2007) sekä sisaruudesta ja sen kipupisteistä perheessä jossa toisella lapsella on leukemia (Sisareni puolesta, Karisto 2006). Näiden jo suomennettujen lisäksi Picoultilta löytyy useita vielä kääntämättömiä teoksia, joiden aiheet vaikuttavat myös toinen toistaan kiinnostavammilta.

Yhdeksässätoista minuutissa Peterin teon taustalla oli järjestelmällinen ja käsittämättömän julma koulukiusaus (tämä selviää romaanissa jo ensimetreillä, joten tämä ei varsinaisesti ole ratkaiseva juonipaljastus, joita en muutenkaan koskaan blogissani harrasta), joka alkoi viisivuotiaan Peterin ensimmäisenä esikoulupäivänä ja jatkui siitä lähtien päivittäisenä vuosikausien ajan. Kiusaamisesta lukeminen sai voimaan suorastaan fyysisesti pahoin. Lukiessa mielessä pysyi koko ajan ajatus, että vaikka käsissäni oli fiktiivinen teos, vastaavat kokemukset ovat monelle lapselle ja nuorelle totta ja arkipäivää.

Peterin vanhemmat olivat aivan normaaleja ihmisiä, äiti oli työssään arvostettu ja pidetty kätilö, ja isä tutkija, joka opetti kaupungin korkeakoululla onnellisuuden ekonomiaa (kyllä, semmoinenkin tieteenlaji on oikeasti olemassa, ainakin Amerikassa). Perheessä oli toinen poika, Peterin isoveli, joka oli kaikin puolin täydellinen, koulussa menestyvä suosittu jalkapalloilija. Peter oli lapsesta asti hyvin herkkä poika, joka kärsi kotonaankin jatkuvasta vertailusta veljeensä. Vanhemmat olivat rakastavia, kasvattivat ja hoitivat lapsensa hyvin, mutta lukijan oli helppoa nähdä ne käännekohdat sekä kotona että koulussa, joissa toisin toimien asioiden suunta olisi voinut ratkaisevasti muuttua. Osalliset olivat niille sokeita, kuten monesti oikeassa elämässä tapahtuukin, mutta lukijalle Picoult suorastaan osoitti ja alleviivasi. Vaikka pojan teko oli lopulta täysin käsittämätön, raaka ja anteeksiantamaton, oli kuitenkin ymmärrettävissä, mikä sysäsi 17-vuotiaan herkän ja ujon pojan niin syvälle pimeään ettei sieltä päässyt ulos muuten kuin tappamalla.

Kun lukee oikeista kouluammuskeluista, on helpointa nähdä vain se mitä on tapahtunut, ja hirviö joka sen on tehnyt. Tämä teos näyttää ihmisen hirviön taustalla, näyttää sen mikä on tehnyt nuoresta pojasta kostajan, kylmäverisen tappajan. Teos muistuttaa myös siitä että tekijä on aina jonkun lapsi, ja on sitä edelleen myös kammottavan tekonsa jälkeen. Voiko ihminen vihata poikaansa sen vuoksi, mitä hän on tehnyt, ja silti rakastaa häntä sen vuoksi, kuka hän oli ollut? Millaista on olla äiti tai isä ihmiselle, joka kaikkien muiden, ja ehkä jopa vanhemman itsensä, silmissä on hirviö joka ei ansaitse elää? Millaista on olla vanhempi, kun kaikki katsovat sinua syyttäen; sinä synnytit ja kasvatit tuon hirviön. Millaista on joutua kohtaamaan ihmisten viha? "Minun tyttäreni Maddie ei kasva koskaan aikuiseksi. [...] Saamarin akka. Jos te olisitte hoitanut hommanne paremmin, minulla olisi nyt mahdollisuus hoitaa oma tehtäväni."

Tapahtumia tarkastellaan monen eri henkilön näkökulmasta, mikä on mielenkiintoista. Picoult syyllistää ja ymmärtää hahmoja tasapuolisesti, ja lukijakin saa huomata ymmärtävänsä ja tuntevansa sympatiaa jopa ammuskelijaa kohtaan. Tarina on täynnä vääryyksiä ja sokeutta, ja saa toivomaan ettei yhdenkään ihmisen tarvitsisi kokea vastaavaa. Ja silti kaikkea tuota tapahtuu joka päivä kaikkialla maailmassa, ja aina joskus joku ei enää jaksa vaan syöksyy rajan yli.

Tämä oli kerronnaltaan ja hengeltään jotenkin perin amerikkalainen teos. Kirjassa oli yli kuusisataa sivua, ja mielestäni siinä olisi helposti ollut typistämisen varaa 100-150 sivun verran. Tarina rönsyili epäolennaisuuksiin ja välillä tuntui turhalta lukea siitä kuinka joku kävi lounaalla, toinen työhaastattelussa ja kuinka Peterin isä suunnitteli luentojaan. Uskoisin että napakampi ote olisi tehnyt kirjasta vielä paremman. Käännöksessä oli myös joitakin omituiselta tuntuvia sanavalintoja, ja tekstissä oli luvattoman paljon painovirheitä, joten suosittelisin lukemaan tämän teoksen mieluummin alkukielellä, jos mahdollista.

Tämä vahva ja rankka teos saa kuitenkin lukijankin uimaan syvissä vesissä. Kuten jo pelkästään aiheesta voi päätellä, tämä ei ole mikään hyvänmielenkirja. Se ravistelee, koskettaa ja pakottaa ajattelemaan.

(Tällä yli kuusisataasivuisella osallistun Satun luetut -blogin 500+ -minihaasteeseen.)

Kommentit

  1. Olen lukenut kaikki Picoultin käännökset, eniten pidin Sisareni puolesta ja sitten tulee melkein rinnalla heti tämä. Koruton totuuskin on hyvä! Olen harmitellut, ettei Karisto ole nyt moneen vuoteen kääntänyt Picoultia.

    Tämä oli tosiaan sellainen kirja, että äitinä varsinkin oli jotenkin herkillä tätä lukiessa..

    VastaaPoista
  2. Tämä kirja kaikessa synkkyydessään kuulostaa siltä, että se täytyy lukea.

    Koulukiusaaminen on järkyttävää. Siihen puuttuminen on tuskallisen vaikeaa, usein melkein mahdotonta. Olen joutunut seuraamaan koulukiusaamista liian läheltä, voimattomana ja täysin vailla keinoja puuttua asiaan. Vanhemmat olivat aktiivisia sekä koulun että kiusaajien perheiden suuntaan, mutta tilanne ei muuttunut koko peruskoulun aikana. En ole edes tietoinen kaikesta siitä, millä tavalla kiusaaminen ilmeni, mihin kaikkeen julmuuteen niin oppilaat kuin opettajatkin olivat kykeneviä. Kuinka paljolta aikuiset sulkivat silmänsä. Kuitenkin jo se, minkä tiedän, on hirveää ja käsittämätöntä. Siksi minun on helppo ymmärtää, että jossain vaiheessa kiusaajalla voi napsahtaa. Teko ei ole missään nimessä oikein, mutta paljon vähemmästäkin ihmiset sekoaa.

    Anteeksi, meni paasaamiseksi. Kuulostaa hyvältä tuo mitä kirjoitit Picoultin tasapuolisuudesta syyllistää ja ymmärtää kaikkia osapuolia. Maailma ei ole mustavalkoinen vaikka joskus toivoisi muuta.

    VastaaPoista
  3. Susa, Sisareni puolesta taitaa olla minulle se seuraava Picoult, olen suunnitellut lukevani sen siskoshaasteen tiimoilta tämän vuoden aikana. Se että se on sinun mielestäsi se paras Picoult, lupaa hyvää. :) Ja tosiaan, tämän Yhdeksäntoista minuuttia jälkeen ei ole suomennettu yhtään teosta, ja tämänkin ilmestymisestä on jo kolme vuotta. Suomennettavaa riittäisi kyllä vaikka kuinka!

    Voin hyvin kuvitella että erityisesti vanhemmille tämä on rankkaa luettavaa!

    Maija, olen samaa mieltä. Tässä kirjassa on pieni hippunen amerikkalaisen kaupallisuuden makua, mutta kun sen ei anna häiritä, tämä on erinomainen romaani äärettömän tärkeästä aiheesta, josta ei voi koskaan puhua liikaa.

    Koulukiusaaminen on todella järkyttävää, ja on kamalaa seurata miten julma lapsi tai nuori voi olla toiselle. Minulla on siitä vähäsen omakohtaistakin kokemusta, joten osaan ikävä kyllä samaistua kiusatun osaan. Tuo kertomasi koulukiusaustapaus kuulostaa kamalalta, on varmasti raskasta seurata asiaa sivusta aikuisena pystymättä kuitenkaan tekemään asialle mitään.

    Maailma ei todella ole mustavalkoinen, kuten sanoit. Se on se kaksiteräinen miekka, toisaalta siinä piilee elämän suola, toisaalta kirous.

    VastaaPoista
  4. Luin 19 minuuttia jokunen vuosi sitten, aika vähän Jokelan kouluampumisten jälkeen. Siinä hetkessä kirjaa tuntui ehkä vieläkin vahvemmalta kuin se oikeasti on. Niinkuin sanoitkin, kirja näyttää kouluampujasta myös sen toisen puolen, sen ujon pojan, jota kiusataan.

    Minä pidän Picoultin tyylistä kirjoittaa, hankalien aiheiden valinnasta ja siitä että hän kirjoittaa aina monen ihmisen näkökulmasta. Siitä tulee jollakin tapaa todellisempi olo ja tajuaa että kuinka monimutkaisia asiat ovat, jokaisella on omat näkemyksensä.

    Kiva että aiot tarttua Sisareni puolesta -kirjaan seuraavaksi, se on yksi suosikki-Picoulteistani.

    VastaaPoista
  5. Minä pidin kovasti tästä kirjasta. Jotenkin oli pakko vaan lukea ja lukea, jotta tietää, mitä sitten tapahtuu. Sisareni puolestakin on hyvä, sitä kolmatta suomennettua en ole vielä lukenut.

    VastaaPoista
  6. Olipa mielenkiintoinen teksti, tai eniten minua tässä nyt tällä kertaa kiinnosti sinun pohdiskelusi tästä asioiden "poislukemisesta" ja muusta. Edellisten kouluampumisten aikaan minä sattumalta katsoin dvd:ltä amerikkalaista minisarjaa Empire Falls. Se auttoi minua silloin miettimään niitä asioita läpi.

    Minä en ehkä tule tätä lukemaan, aikanaan lähiaikoina, mutta Jodi Picoult ei ollut minulle aiemmin tuttu nimi joten kiva tutustua häneen nyt näin. Ja tekstisi perusteella voisin kuvitella että joskus johonkin häneen kirjaan tarttuisinkin.. :)

    Mukavaa elokuista viikkoa!

    VastaaPoista
  7. Minä en ole vielä lukenut Picoultia, mutta tämä löytyy hyllystäni. Aihe on rankka mutta tavallaan kiinnostava..eli lukujonossa on tämäkin kirja!:)

    VastaaPoista
  8. Kuulostaa hyvältä, vaikka minulla on Picoultista vähän sellainen sensaatiohakuinen ennakkokäsitys. Tulee kovasti mieleen tämän vuoden alkupuolella Likeltä ilmestynyt brittiläinen, Simon Lelicin Katkeamispiste. Kirjoitin siitä jotakin blogini alkuaikoina. Siinäkin oli omat heikkoutensa, mutta sekin oli todella paljon ajatuksia herättävä teos samalla teemalla. Katkeamispisteessä kouluammuskelut suoritti tosin opettaja, mutta aivan järkyttävällä tavalla kiusattu hänkin - niin oppilaiden kuin toisten opettajien toimesta.

    Muutenkin teoksessa käsiteltiin sekä koulu- että työpaikkakiusaamista. Suosittelen sitä etenkin, jos teema kiinnostaa! Sekä tietenkin Lionel Shriverin Poikani Keviniä, jossa pojan "kehittyminen" koulusurmaajaksi ei olekaan ihan yhtä yksioikoista.

    VastaaPoista
  9. Tämä on kiinnostava kirja siinä mielessä, että vaikka se on todella viihteellinen, on se mieleenjäävä ja jotenkin omassa lajissaan - kaikkine puutteineenkin - varsin hyvä. Olen lukenut Picoultilta Koruttoman totuuden ja tämän (kirjoitin molemmista blogiini sen alkuaikoina) ja tämä on jäänyt paremmin mieleeni. Niin pysäyttävä kirja.

    Kun luin tämän, oli Jokelan ja Kauhajoen surmista kulunut vuosi - pari. Silti en kirjaa lukiessani voinut olla ajattelematta noita hirvittäviä tapahtumia. Ja kun traagiset uutiset Norjasta kantautuivat Suomeen, tuli tämän kirjan kansikuva mieleeni. Luulen, että Picoultin kirjalla on enemmän yhtäläisyyksiä Suomen tapahtumiin, ajattelemaan tämä todellakin saa. Eikä tällaisia jaksa lukea kuin harvakseltaan.

    VastaaPoista
  10. Minäkään en ole tutustunut Picoultin kirjoihin, mutta tämä kuulostaa mielenkiintoiselta! Koulukiusaamisesta tuli heti mieleen Helen Walshin Englantilainen tragedia, jota luen juuri itse ja jossa myös käsitellään aihetta. Sitäkin lukiessa ei voi kuin ihmetellä, miten raakoja lapset (fiktiivisetkin lapset!) voivat olla ja miten sokeita aikuiset joskus ovat.

    Kiitos muuten oikein makoisasta paketista, jonka sain tänään! :)

    VastaaPoista
  11. Norkku, sama juttu minulla, kun luin kirjan heti Norjan tapahtumien jälkeen, kirja tuntui lukiessa varmasti vielä paljon vahvemmalta kuin jos olisin lukenut sen joskus muulloin.
    Minäkin pidin kovasti juuri siitä että Picoult tarkastelee asioita kaikkien osapuolten silmin, se antaa tarinaan enemmän ulottuvuuksia.
    Lainasin jo Sisareni puolesta -teoksen kirjastosta, luen sen varmasti nyt lähiviikkojen aikana! :)

    Katri, sama juttu, ja kun kappaleet olivat vielä melko lyhyitä, sitä koko ajan ajatteli että luen yhden kappaleen vielä... :)

    Linnea, selkeästi tietynlainen kirjallisuus, elokuvat ja muut filmatisoinnit ja musiikkikin auttavat ihmistä käymään läpi rankkoja asioita, työstämään niitä mielessään ja ajattelemaan läpi. Onneksi niitä kaikkia on olemassa, elämä olisi tavattoman köyhää ilman niitä! :)
    Kiitos, samoin mukavaa viikkoa sinulle! <3

    Sanna, suosittelen kyllä lukemaan tämän kirjan! :)

    VastaaPoista
  12. Karoliina, on tässä ehkä vähäsen sellaista sensaationhakuisuuden makua, tai paremminkin kaupallisuuden. Mietin tekstiäni kirjoittaessa, voinko käyttää sanaa viihteellinen tässä yhteydessä, kun kirjan aihe on kuitenkin kaukana siitä. Huomaan Katjan seuraavassa kommentissaan käyttäneen sitä, ja allekirjoitan sen kyllä täysin; kirja on todella aiheestaan huolimatta viihteellinen (niin oudolta kuin se kuulostaakin). Ja siitä huolimatta se oli kuitenkin hyvä ja vaikuttava romaani. Katkeamispiste kuulostaa kovasti mielenkiintoiselta, käynkin jossain kohtaa lukemassa arviosi siitä. Samoin Poikani Kevin on ehdottomasti lukulistallani! :)

    Katja, olen ihan samaa mieltä! :) Viihteellisyydestään huolimatta Yhdeksäntoista minuuttia on hyvä kirja, jota ei varmasti unohda. Koruton totuuskin vaikuttaa juonikuvakseltaan sellaiselta että se on varmasti ajatuksia herättävä ja hyvä teos, vaikka kirjoitustyyli olisikin sama kuin tässä.
    Ja totta, ei näin rankkoja kirjoja jaksa edes kahta peräkkäin. Tämän jälkeen tarvitsee kunnon hengähdystauon ja ihan muunlaista luettavaa.

    Zephyr, sinulle suosittelen kyllä tätä kirjaa, ja minua taas kiinnostaa kovasti tuo Englantilainen tragedia! Joku suositteli sitä minulle aiemmin kesällä kun kyselin blogissani lukuvinkkejä, ja kiinnostuin kirjasta jo silloin. Odotankin innolla arviotasi siitä!
    Hienoa että paketti tuli perille, toivottavasti ovat mieluisia! :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit