Per Petterson: Hevosvarkaat

Per Petterson: Hevosvarkaat (Otava, 2009. 214 sivua. Alkuteos Ut og stjaele hester, 2003.)

Aurinko oli nyt korkealla taivaalla, puiden välissä oli lämmintä, tuoksui lämpimältä, ja kaikkialta metsästä kantautui ääniä: siipien havinaa, taittuvia oksia ja katkeilevia risuja, haukan kirkaisu ja jäniksen viimeinen huokaus, ja hiljainen kahahdus joka kerta kun mehiläinen löysi kukan. Kuulin kuinka muurahaiset mönkivät kanervikossa, ja polku kiipesi harjun kuvetta ylös, vedin syvään henkeä nenän kautta ja ajattelin että tulisipa elämästäni millaista tahansa ja matkustaisinpa miten kauas tahansa, muistaisin aina tämän paikan tällaisena ja kaipaisin sitä.

Trond on leskeytynyt ja eläköitynyt muutaman vuoden sisällä, ja päättänyt nyt, 67-vuotiaana, muuttaa koiransa Lyyran kanssa asumaan pieneen mökkiin syrjäiselle seudulle, lähelle Ruotsin rajaa. Pieneen norjalaiskylään, jossa käytetään vain Jonseredin moottorisahoja ja ajetaan Volvoilla. Maisemat ovat miehelle tämän lapsuudesta tuttuja, hän on viettänyt yhden kesän samalla seudulla isänsä kanssa 40-luvulla, sodan jälkeen. Illan pimeydessä Trond tapaa mökkinsä läheisyydessä miehen ja ymmärtää tämän olevan Lars, tuttu hahmo menneisyydestä. Miehen tapaaminen herättää Trondissa muistoja jotka kuljettavat hänet takaisin kesään 1948. Kesään, jolloin viisitoistavuotias Trond joutui kasvamaan pojasta mieheksi.

Kesällä -48 Trond asuu erämaamökissä rakastamansa ja ihailemansa isän kanssa. Päivät kuluvat tekemällä raskasta työtä, he kaatavat puita ja uittavat tukkeja kipuun ja väsymykseen asti. Sinä päätät itse milloin tekee kipeää, opettaa isä poikaansa työn tiimellyksessä. Varhain aamuisin ja iltamyöhällä Trond viettää aikaa samanikäisen kaverinsa Jonin kanssa, pojat käyvät hevosvarkaissa, eli ratsastamassa salaa läheisen suurtilallisen hevosilla.

Hyvin alkanut kesä ajautuu kuitenkin surullisiin uomiinsa, kun Jonin perhepiirissä tapahtuu järkyttävä onnettomuus. Jon lähtee kotoaan ja Trond menettää kaverinsa. Tämä on kuitenkin vasta alkua; kesän aikana poika ymmärtää että hänen ja Jonin perheet kietoutuvat toisiinsa arvaamattomalla tavalla. Trond oppii isästään uusia asioita, ja ymmärtää ettei todella ole koskaan tuntenut tätä. Kesää leimaavat menetys, ja unelmat ja lupaukset, jotka eivät koskaan tule toteutumaan.


Tarinaa kerrotaan kahdessa aikatasossa, kesässä -48 sekä nykyhetkessä, tapahtumat avautuvat lukijalle pikkuhiljaa ja kirjan viehätys on juuri siinä ettei tulevasta tiedä liikaa. Pettersonin kerronta on kaunista, verkkaista ja väkevää. Teoksessa ei ole kiire mihinkään, ja sitä pitää lukeakin hitaasti nautiskellen. Ja nautinnollista teksti elämänmakuisuudessaan juuri onkin, kohtaus jossa isä ja poika peseytyvät ulkona sateessa, on niin riemullisen vahva ja kaunis että lukiessani minun teki mieli itkeä ja nauraa samanaikaisesti. Taisin tehdäkin vähän kumpaakin.

Trondin isä on mielenkiintoinen hahmo. Miehestä ei kerrota paljoakaan ja hän jää lukijalle etäiseksi, mutta silti tuntuu että mies on vahvasti läsnä jokaisella sivulla. Trond itse taas on sympaattinen ja rakastettava kaikessa epävarmuudessaan. Vanha Trond ei ole varma, pitääkö siitä mitä näkee peilistä, mutta yrittää olla kuitenkin armollinen itselleen. Kirja sisältää intertekstuaalisia viittauksia Dickensin teoksiin ja erityisesti David Copperfieldiin, joka on Trondin lempikirja. Hevosvarkaissa pohditaan samaa tematiikkaa, tuleeko minusta elämäni sankari, vai saavuttaako joku muu sen aseman. Trond miettii elämäänsä, tekemisiään ja sitä, tuliko hänestä lopulta koskaan oman elämänsä päähenkilöä.

Kirjassa tuoksuvat väkevästi vastakaadetut tukkipuut, hiestä kiiltelevät hevoset, ja märkä metsä ukkossateen jälkeen. Tuuli tuo joelta raikkaan tuulahduksen, joessa virtaa ruotsalainen vesi ja taustalla siintää jylhänkaunis norjalainen metsämaisema. Romaani on täynnä tunnelmia, tuoksuja ja norjalaista luontoa, asioita jotka tuntuvat niin vahvasti todellisilta kuin ne voisi nähdä ja kokea itse.

Lukiessani minusta tuntui vahvasti että käsissäni oli teos joka tulee saavuttamaan klassikkoaseman, tunsin lukevani jotakin tärkeää. Tarina on tummasävyinen ja vaikuttava, siinä tuntuvat käsinkosketeltavan vahvasti ikävä, hämmennys ja halu ymmärtää jotain mikä tuntuu kuitenkin liian vaikealta. Petterson tavoittaa kerronnallaan jotain oleellista pienen ihmisen sielusta, läheisen kaipuusta, kaipuusta johonkin joka olisi voinut olla.

Lars joka sanoo ettei ajatellut veljeään niinä vuosina, jolloin Jon oli merillä, mutta silti hän muistaa kaupungit ja satamat joihin Jon purjehti, ja hän muistaa mitä Jonin lähettämissä kirjekuorissa luki ja minkä nimisiltä laivoilta Jon otti pestin, ja hän katsoo koulukartastosta seuratakseen sormellaan laivojen reittiä. Laihtunut ja hontelo Jon seisoo M/S Tijukan kannella kädet reelingin ympärillä ja katselee uhmakkaana ja silmiään siristellen lähestyvää rannikkoa. He tulevat Marseillesta ja Larsin sormi on seurannut laivaa Sisilian ja Italian saappaankärjen ohi ja sen jälkeen vinosti Kreikan saarten ohi, ja Kreetan kaakkoispuolella ilmassa on jotakin uutta, koostumukseltaan erilaista kuin vielä vuorokausi sitten, mutta Jon ei vielä ymmärrä että uusi ilma on Afrikkaa.

Hevosvarkaista ovat nauttineet myös Sanna, Valkoinen kirahvi ja Ilse.

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Norja