perjantai 5. elokuuta 2011

Riitta Jalonen: Todistaja Brigitin talossa


Riitta Jalonen: Todistaja Brigitin talossa (Tammi, 1998. 205 sivua.)

Eletään vuotta 1979. Nuori Iiris muuttaa opiskelujensa jälkeen vuodeksi Irlannin Rahenyyn, kirjoittamaan lehtijuttuja ja valokuvaamaan. Hän vuokraa huoneen yksin elävän viisikymppisen naisen talosta. Nainen on Brigit, lapseton leski, joka rakastaa salaa katolisen seurakuntansa pappia, isä O'Connoria. Brigit lupaa Iirikselle tuntuvan alennuksen huoneen vuokraan, jos tämä suostuu viettämään teehetken Brigitin talossa joka sunnuntai kirkonmenojen jälkeen. Iiris suostuu, ja niin alkavat jokaviikkoiset teehetket joissa läsnä ovat Iiris, Brigit ja isä O'Connor. Iiriksen roolina on olla esiliina, todistaja sille että kaikki mitä talossa tapahtuu, on hyväksyttävää ja säädyllistä.

Kaikkien ihmisten, jotka olivat käyneet olohuoneessa, oli täytynyt tuntea jotakin outoa, suurta ja kaihoisaa, jota kätketty rakkaus jättää jälkeensä, niin kuin olohuoneessa kaikki olisi peitetty ohuella hennolla verholla. Verhossa oli kuvioita; muistoja sanoista, jotka olivat jääneet molempien, Brigitin ja papin, rinnan alle puristuksiin mutta tulivat näkyville kasvojen ilmeistä ja silmistä. Iiris tiesi nähneensä sinä joulupäivän iltana yhden kuvion, jonka nimi oli suru, mutta se peitettiin jollakin toisella käyttökelpoisemmalla nimellä.

Vuosi päättyy aikanaan; Iiris palaa Suomeen, jatkaa elämäänsä, aloittaa työn kirjastossa ja menee naimisiin. Iiris ja Brigit pitävät yhteyttä kirjeiden muodossa, kunnes tulevat ne kaksi viimeistä kirjettä, joissa isä O'Connor kertoo Brigitin sairastuneen ja kuolleen. Irlannissa vietetystä ajasta kuluu kuusitoista vuotta, ja Iiris on jälleen uuden kynnyksellä: avioliitto päättyy koska kodissa oli ollut liian hiljaista, heitä oli ollut liian vähän. Iiris luopuu lapsuudenkodistaan, uupuu, elämä on painavaa. Hän alkaa muistella yhä enemmän Irlannissa viettämäänsä aikaa, vuokraemäntäänsä ja pappia.

Ihminen tarvitsee vuoria, joille voi kiivetä, sillä ihminen tarvitsee uupumusta, pappi oli puolestaan sanonut kun he olivat etukäteen puhuneet pyhiinvaelluksesta: - Äärirajoille asti yrittäminen rikkoo ihmisestä jotakin joka on hyvä rikkoa. Vuorella tulee suureksi, sillä painavampi antaa itsestään pienemmälle. Se on lainaa, tunne säilyy hetken ja unohtuu, isä O'Connor oli muistuttanut.

Iiris ottaa elämänsä tarkasteluun, pysähtyy, ja palaa lopulta Irlantiin. Ihan niin kuin isä O'Connor oli ennustanut.

- Ennemmin tai myöhemmin sinä tulet takaisin. Kun kotona katsot kartalta Irlantia, huomaat sen olevan kämmenen mallinen. Kämmenen kokoinen pala sinusta on täällä niin kuin se olisi aina kuulunutkin tänne. Sen luo sinä tulet aina palaamaan.


Tämän pienen helmen löytämisestä saan kiittää Sinisen linnan kirjastoa, jossa Maria esitteli kirjan jokin aika sitten. Marian arvio kuulosti kauniilta, hän kertoi kirjan olevan hyväätekevän hidas ja lempeä romaani, ja jo nämä sanat riittivät vakuuttamaan minut - halusin pian lukea itsekin tämän kirjan. Luin, ja sain todeta Marian olevan oikeassa.

Todistaja Brigitin talossa oli hiljaisella ja vähäeleisellä tavalla kaunis ja voimakas kirja. Pinnan alla oli paljon mitä ei sanottu, kerronta oli rauhallista ja harmonista. Brigitin ja isä O'Connorin rakkaus oli kaunista mutta samanaikaisesti käsinkosketeltavan kipeää. Brigitissä asui rakkauden lisäksi suru, välillä pieni ripaus katkeruuttakin, mutta silti päällimmäisenä oli pehmeä ja hiljainen tyytyminen siihen vähään mitä oli.

Nimissä oli minusta viehättävää symboliikkaa. Brigit oli saanut nimensä pyhimyksen mukaan. Hän oli jäänyt leskeksi jo nuorena ja yhteisö tuntui odottavan häneltä pyhimyksen ominaisuuksia, rakkaus katolisen seurakunnan papin ja nuoren lesken välillä ei vain ollut mahdollista ja hyväksyttävää. Brigit oli jo vuosien ajan kieltänyt itsensä elääkseen nuhteetonta elämää, hän oli luopunut paljosta. Iiris totesikin romaanissa että osa vuokraemännästä oli sortunut pyhän kuvan alle. Iiriksestä puolestaan mieleeni tulivat jatkuvasti irlantilaisittain iirin kieli ja toisaalta iiriksen merkitys ihmiskehossa. Iirishän on myös silmän himmentimenä toimiva värikalvo joka säätelee valon pääsyä silmään, ja tarinassa Iiriksen roolina olikin tavallaan olla se suoja joka sai kaiken kestämään päivänvaloa. Nimivalinnat tuntuivat siten olevan täydellisen sopivia ja tarkkaan harkittuja.

Iiriksen elämässä oli paljon sellaista mihin minun oli helppoa samaistua, kipupisteitä joita itsessäni tunnistan. Brigit ja isä O'Connor olivat hahmoina puolestaan helposti pidettäviä, heissä oli tuttuuden tuntua, he suorastaan huokuivat lämpöä ja turvallisuutta. Iiriksen ja Brigitin yhdessäolo oli luontevaa ja saumatonta, he olivat kuin äiti ja tytär. He tuntuivatkin korvaavan toisilleen jotain kauan kaivattua, Iiris Brigitille lapsen jota hän ei koskaan saanut, ja Brigit Iirikselle kuolleen äidin. Tarinasta välittyi lämpö ja välittäminen, lukiessa tuntui samalla tavalla suloiselta kuin syksyisenä päivänä auringon paistaessa lempeästi kasvoille, tai kuin pehmeät kädet jotka hierovat kipeää kohtaa.

Teos oli myös upea nojatuolimatka Irlantiin, kirjan maisemat tulivat jopa uniini. Irlanti näyttäytyi jylhänä, vihreänä ja ankaralla tavalla kauniina, ja pystyin miltei haistamaan suolaisen tuulen kallioilla. Olen aina halunnut Irlantiin, mutta tämän teoksen jälkeen minuun jäi kaipuu; minäkin haluan sinne, minne minusta jää kämmenen kokoinen pala - jotta voisin aina kaivata sinne, jotta voisin aina palata.

Koska teos sijoittui Irlantiin, osallistun sillä Totally British -haasteeseen.


Totally British -haaste / Éirinn go Brách!

8 kommenttia:

  1. Mahtava juttu! Ei kuulosta minun kirjaltani mutta kirjoititpa tästä ihanasti :-) Melkein tulee Irlannin ikävä ihan vain tämän lukemisesta...

    VastaaPoista
  2. Booksy, kiitos ihanasta kommentista! <3 Minunkin tuli tämän kirjan lukemisesta ikävä Irlantiin, enkä ole edes käynyt siellä vielä kertaakaan! :D

    VastaaPoista
  3. Olipa ihana palata kirjan tunnelmiin tämän kauniin arviosi myötä, kiitos! Minua jäi mietityttämään Iiriksen hahmossa se, että miksi hän ei halunnut lapsia ja miksi salasi sen mieheltään? Jotenkin ajattelin, että se liittyi Iiriksen lapsuuden kokemuksiin, mutta niitähän ei juurikaan valotettu.

    Ihana, mietityttävä kirja!

    VastaaPoista
  4. Maria, kiitos sinulle että löysin tämän kirjan. :) Ja samaa minä mietin kuin sinäkin. Kirjassa oli paljon asioita, joita ei käsitelty juuri ollenkaan tai annettiin vain vihjeitä, ja ne tosiaan jäivät hyvällä tavalla mietityttämään. Loppu oli myös miellyttävällä tavalla vähän yllättävä, pidin siitä.

    Lainasin muuten kirjastosta kirjan Omenansiementen maku, jota on käsittääkseni luettu blogeissa ahkerasti viime vuoden puolella. Siinäkin on kirjastonhoitaja nimeltä Iris! :) En halua lukea sitä nyt heti perään, etteivät tarinat sekoitu toisiinsa, tämä Brigitin talo ja sen tarinan Iiris jäivät niin vahvasti mieleen.

    VastaaPoista
  5. Sara, minäkin löysin Omenansiementen maun kirjablogien kautta :), talvella. Silloin minulla ei vielä ollut omaa blogia, enkä enää muistanut, että päähenkilön nimi oli Iris, ammatin muistin kyllä! Iris on kaunis nimi ja minulle henkilökohtaisestikin tärkeä <3. Kivasti avasit tässä arviossasi nimien merkityksiä!

    Omenansiementen maku on tunnelmaltaan hyvin erilainen kuin Brigitin talo, suosittelen lukemaan sen kun omenasato on parhaimmillaan...

    VastaaPoista
  6. Maria, kiitos vinkistä, taidan siis kuitenkin lukea Omenansiementen maun lähiaikoina... :)

    Iris on tosiaan kaunis nimi. <3

    VastaaPoista
  7. Huomasin tämän kirjan ensin Marian blogista ja ihastuin. Nyt sinäkin kirjoitit niin kiehtovasti, että odotan jo tämän lukemista - ja mikä parasta, lainasin kirjan kirjastosta viime viikolla, joten tuolla hyllyssä se jo odottaa. :)

    VastaaPoista
  8. Katja, odotan kovasti sinun mielipidettäsi Brigitin talosta! Jotenkin vahvasti uskon että sinä arvostat kirjan yksinkertaista rauhaa ja lämpöä, ja tulet pitämään teoksesta! :)

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...