Turkka Hautala: Paluu

Turkka Hautala: Paluu (Gummerus, 2011. 315 sivua.)

  Ihmiset luulevat niin. Viisaatkin, aikuiset ihmiset. Että on jotain suurempaa. Että millään mitään merkitystä on. 15- tai 18- tai 26-vuotiaina ne on jo kerran tajunneet totuuden, lukeneet Sivullisen ja kulkeneet hetken elämän älyttömyyden kyyryyn painamina. Kunnes ne on taas suoristaneet selkänsä, sulkeneet tietyt ajatukset mielestään, liittyneet kiinnostusta näyttelevien armeijoihin. Ne on katselleet niitä kolmea, neljää simppeliä juttua josta ne elämässä nauttii ja miettineet että ei kai tässä nyt kaikki voi olla. Siitä alkaa vuosikymmenten jahti. Ne etsii ranskankursseilta ja vuorten päältä. Huovutuskerhoista ja maratonreiteiltä. Laskuvarjovaljaista ja golf-kentiltä, siirtolapuutarhoista, sukututkimuksista. Ja joku löytääkin jotain. Mutta useimmat ei. Aikansa ne teeskentelee löytäneensä. Muttei ne oikeasti nauti.

  Minä nakkaan paskat koko jahdille. Minä olen onnekas: löysin jo kauan sitten omat juttuni. Yhtä on nytkin 0,75 litraa tuossa pöydänkulmalla. Toista lähden hetken päästä katselemaan sieltä missä olut on tummaa ja baarimikoilla kiltit. Ja kolmatta on tämän maailman hyllyt pullollaan.

Väinö Linna opiskelee valokuvausta Helsingissä. Hän ei ole vuosiin käynyt kotonaan, ja kirjeenvaihto isän kanssa on aluksi harventunut ja sitten loppunut kokonaan. Kun kesäloma koittaa, hän päättää palata Saloon etsimään isäänsä, alkoholisoitunutta entistä kustantajaa, joka on nimennyt poikansakin suuren kirjailijan mukaan. Hessu Linna, kavereiden kesken Hänkki, on oman elämänsä Bukowski, Miami Vice -asuinen parhaat päivänsä nähnyt naistenmies, joka ei ole koskaan kieltäytynyt naisen huomiosta tai tarjotusta alkoholista.

Väinön paluu vanhaan kotikaupunkiin tarkoittaa myös paluuta lapsuuden muistoihin, vuosiin jolloin äiti eli, sisko ja isä olivat vielä puheväleissä ja isä oli kännissä hauska. Väinö muistelee miten isä järjesti pojalle aarteenetsintää ja jännittävää agenttileikkiä, jossa Väinön piti käydä hakemassa isälle pullo keittiön kaapista Annikki-äidin huomaamatta. Myös tuoreempia asioita vyöryy mieleen: päivänä jolloin Väinö muutti pois kotoa, isä oli niin kännissä ettei pystynyt edes kohtaamaan poikaansa.

Salossa Väinö tapaa parhaan kaverinsa Veepeen, nuoruudenrakkautensa Henriikan, sekä lopulta isänsä. Kohtaamiset eivät ole helppoja, asiat ovat muuttuneet, ihmiset ovat muuttuneet. Väinö kipuilee oman epävarmuutensa, ujoutensa ja sosiaalisen kömpelyytensä kanssa. Kesäinen Salo näyttelee tarinassa oman roolinsa, ja antaa tapahtumille perin suomalaiset puitteet.

Pihan toisella puolella Väinö kääntyi oikealle. Ohi pubin jossa istuttiin hiljaa ja lyötiin kovaa, tien yli, läpi toisen liikekorttelin. Unohdetun puisen pikkukirkon vaalea torni nousi ilta-auringossa taivaaseen kuin varoittava sormi. Taustalla kohoava valtava riippakoivu haastoi sen korkeudessa. Oksat roikkuivat tumman peltikaton yllä kuin kuolevan naisen hiukset, väreissä joille ei ollut nimiä. Ohi seurakuntatalon jossa häntä oli houkuteltu Jumalan valtakuntaan ja armeijaan. Yläasteen pihalle, koripallokentän nurkkaan betoniporsaan päälle. Koulun rapatut keltaiset seinät sysäsivät liikkeelle nostalgian aallon joka huuhtoi tupakat esiin.

Oi. Mitä voin osata sanoa näin hienosta kirjasta? Tarinasta joka lipui ylitseni vaivattomasti kuin kesäisen järven aalto, joka syöpyi ihoni alle ja juurtui mieleni sopukoihin.

Aloitetaan siitä mitä tapahtui tämän kirjan jälkeen. Hautala sai minut kiinnostumaan Charles Bukowskista, ensimmäistä kertaa elämässäni. Lainasin kirjastosta Bukowskin teoksen Naisia. Kirjassa jumitan vieläkin sivulla 84, mutta Bukowski sai minut ymmärtämään jotain vielä syvemmin. Sen, miten lahjakas ja loistava kirjailija Turkka Hautala on. Miten Hautala osaa kirjoittaa Paluussa täydellisen bukowskilaiseen henkeen, sillä erotuksella että Hautala on paljon parempi kuin Bukowski itse.

Paluu on mestariteos: suomalainen, rehellinen ja kaunistelematon kertomus alkoholismista. Kirjasta puuttuu kuitenkin bukowskimainen brutaalius ja mässäily, Paluu on lempeä, myötäelävä, läpensä uskottava ja jollain suomalaiselle miehelle tyypillisellä karulla tavalla jopa kaunis kirja.

Kirjan henkilöt ovat niin uskottavia, että mielessäni heistä tuli oikeita, eläviä ihmisiä. Ja hei, onhan tämä Suomi, maa josta näitä linnan hessuja löytää penkeiltä makailemasta kun vain kävelee johonkin puistoon ja katselee ympärilleen. Väinö on mainio päähenkilö. Hänen ujoutensa ja epävarmuutensa on niin käsinkosketeltavaa, että lukiessaan tämän tunteet elää ominaan. Myös Väinön kaveri Veepee on letkeydessään ihastuttava hahmo. Lukiessani ajattelinkin useaan otteeseen että jokaisella pitäisi olla elämässään oma Veepee, lempeä, ymmärtävä ystävä, jolle voi kertoa kaiken, tunnustaa omat epävarmuutensa ja pelkonsa, jonka edessä voi riisua naamionsa ja lakata yrittämästä olla jotain hienompaa, jotain enemmän.

Salo ei ole minulle kaupunkina tuttu, mutta koska olen itse kotoisin miltei samankokoisesta kaupungista, Porvoosta, pikkukaupunkilainen elämänmeno tuntui tutulta ja alitajuntani taisikin sijoittaa tapahtumia Porvoon kaduille Salon sijasta.

Hautalan teksti on sujuvaa, soljuvaa ja vaivatonta. Kieli on miehisellä tavalla kaunista ja ilmaisu tarkkaa. Paluun kansikin on tavattoman kaunis... Minä rakastin tätä kirjaa. Kuten Jalosen Poikakirjalle, tällekin upealle teokselle soisin paljon lukijoita ja niin sakeita blogisavuja että ne saisivat minut yskimään! :)

Kirjan ovat lukeneet myös Kirsi, Katja, Ilse ja Joana.