Antti Hyry: Maatuuli


Antti Hyry: Maatuuli (Otava, 1980. 190 sivua.)

  Pirtissä oli valoisaa ja aurinko paistoi pöydälle ja lattialle mansikkamaan puoleisesta ikkunasta. Seinäkello tikitti, jääkaappi surisi ja lakkasi. Toiset nukkuivat. Edessäpäin seinän takana olivat ruohokentät ja sauna, puut, kivet, pensaat, ranta ja meri. Hän mietti, että muutaman päivän perästä juhannus olisi takanapäin. Ihmisellä on aina näin aamulla aikaisin hyvä ja virkeä olo. Ulkona on kirkas ja lämmin kesäaamu. Ihminen odottaa, että tulee juhannusaattopäivä ja juhannusaattoyö ja juhannus, kaksi lämmintä valoisaa pyhää ja juhannusseurat joella ja sitten arkipäivä, yhtä lämmin ja valoisa, mutta ihan erituntuinen. Ja koko ajan aina aamulla mieli on virkeä ja suuntautunut lähitulevaisuuteen. On hyvä, kun on näin, hän mietti, mutta mitään en ymmärrä. Nämäkin mitättömät hetket menevät ohi, eikä niitä enää ole, eikä niitä saa takaisin, niitä muistelee, ja aina on käsillä tuo tietymättömyys.

Maatuuli on romaani, josta on vaikeaa antaa varsinaista juonikuvausta, sillä siinä ei tapahdu varsinaisesti yhtään mitään. Se kertoo keski-ikäisestä Pietarista, joka asuu vaimonsa Elinan ja heidän kuuden lapsensa kanssa eteläisessä Suomessa. Kesän lähestyessä miehen mieli muuttuu levottomaksi, sillä kesiksi perhe muuttaa pohjoiseen, Pietarin vanhoille kotiseuduille Perämeren rannalle. Romaanissa seurataan vuodenkiertoa keväästä juhannukseen, perheen siirtymistä pohjoiseen sekä heidän arkisia puuhiaan. Varsinaista dialogia on melko vähän, kerronta on enemmänkin Pietarin mielen liikehdintää ja hänen verkkaista pohdintaansa, kaikenlaisen puuhastelun ja askaroinnin kuvausta, ympäristön havainnointia ja sen synnyttämää tietoisuutta itsestään ja omasta olemassaolostaan.

Tämä oli neljäs lukemani Antti Hyryn romaani, ennen tätä olen lukenut Uunin, Aitan ja Isän ja pojan. Hyryn kertojanääni on aivan ainutlaatuinen, niin omaperäinen ja tunnistettava. Hänen tekstejään lukiessaan tietää hyvällä tavalla jo etukäteen mitä saa: Hyryn kerronta on niin vähäeleistä ja rauhallista, sellaista pientä, tiivistä ja tuttua. Arkisten puuhien verkkaisen ja paikoin hyvinkin pikkutarkan kuvauksen lomasta löytyy kipeää tekevän kauniita ajatuksia ja lauseita.

 Mieleen mahtuu vain muutama asia, hän mietti, vaikka ilta hohtava, ja yö, jolloin nukkuu. Mieleen muistuivat lumiset pellot, harmaa ilma, akanat latojen alla, ja peltopyyt, yksinäisyys ja puute, hänellä oli niitä ikävä, lumen tuiskua, josta kukaan ei välitä, ja jota ei juuri itsekään huomaa.

Romaanissa valmistellaan lava-auton kyydissä pohjoiseen lähtevää kuormaa, seurataan pitkää ajomatkaa, jonka aikana pysähdellään välillä tankkaamaan tai juodaan termospullosta hyvää mustaa kahvia, perustetaan ja istutetaan mansikkamaata, lasketaan ja nostetaan verkkoja ja perataan kaloja, lämmitetään leivinuunia ja paistetaan rieskoja, hiivaleipää ja orrelle nostettavaa ruisleipää, lämmitetään savusaunaa ja saunotaan. Lopulta perhe osallistuu juhannusseuroihin ja romaani päättyy kiitollisen hartaaseen tunnelmaan. Viipyilevä kerronta ja arkisen tekemisen rauhallinen kuvaus on meditatiivisella tavalla rauhoittavaa. Maatuuli on lempeä pieni romaani, joka tuoksuu suopursuille, merituulelle, savusaunalle ja tuoreelle koivuvihdalle, ja joka jättää lukijalle hyvän ja mietteliään olon. Se on kuin äidin tekemä annos paistettua ahventa, kuorittuja perunoita, tuoretta ruisleipää aidolla voilla ja lasillinen kylmää maitoa: niin tuttua ja turvallista, ja niin valtavan hyvää.

Hyry kuvaa kauniisti päähenkilönsä tuntemaa kaipausta. Pietari kaipaa mennyttä aikaa ja elämää joka on jo takanapäin, ja jota ei saa enää takaisin. Hän muistelee nuoruusvuosiensa kesiä, jolloin maantiet olivat mutkaisia sorateitä, teillä kulkivat hevoset ja pyhäpäivinä makailtiin nurmikolla kuuntelemassa kosken kohinaa. Kaipuuta menneeseen synnyttävät myös huoli ja painava vastuu: Pietari pohtii rooliaan suuren perheen isänä ja ajatuksissa vilahtelevat häpeä, avuttomuus ja toivottomuus. Hän tuntee itsensä saamattomaksi, vaikka puuhastelee koko ajan jotain. Välillä mielessä häivähtää armo ja ymmärrys kaiken jatkuvasta keskeneräisyydestä; kyllä se riittää, että tekee asian kerrallaan ja välillä lepää. Riittää, että on sellainen kuin on. Myös kaipuu kotiseudulle pohjoiseen on voimakas ja jatkuvasti ajatuksissa läsnä.

  Hän mietti. Kun siellä on auringon lämmittämä talo, on jonakin keväänä, etelässä, mieleen tullut oikein hätä, onko ihmisen elettävä täällä juhannuskin ja vielä kuoltava. Pohjoista kohti, jossa riekot lentävät, valkeat, ja kullerot itsestään täyttävät kentät eikä ikinä tule pimeä, valvoi tai nukkui. Ja ilmassa sääsket ja pääskyset, ja savun muinainen haju.

Yksi Maatuulen vahvimpia puolia onkin pohjoisen luonnon kuvaus. Pietarin mukaan maisema etelässä on kuin äitipuoli, liian imelä, mutta pohjoisen luonto yksinkertaisesti lumoaa: Alkukesäisessä maisemassa kukkivat hennonvihreälehtiset tuomet, kullerot ja rentukat, niityltä kuuluu kuovin ääni ja maatuuli tuo tasaisen pehmeiltä aapasoilta mukanaan suopursun tuoksun. Talon pihanpuoleisesta ikkunasta näkyy meren ulapalle, taivas on kylmänsininen ja maininkien kohina kuuluu kaukaa. Alkukesä on joka vuosi yhtä suuri ihme: valoisat päivät tuntuvat siltä kuin joisi hyvää maitoa.

Hyryn teksteissä on lähes taianomaista mutta samalla niin arkista viisautta. Hän pohtii elämässä usein vallitsevaa tilapäisyyden tuntua, ja sitä keitä me oikeastaan kaikki olemme. Myös ikääntymiseen liittyvät ajatukset ovat liikuttavan lohdullisia. ♥

  Missä ovat nyt ne pienet pojat ja tytöt ja missä ovat ne aamut. Kun katsoo vanhaa ihmistä, Pietari mietti, luulisi että se on vanha, mutta ei. Se on kaikenikäinen. Silläkin on sisällään nuoruus, lapsuus niin kuin silläkin yhdellä vaimolla siellä Kajaanissa, kun siltä kysyttiin, minkäikäinen oli, oliko jo viisikymmentä. Se sanoi, että ei sillä väliä, minkä ikäinen on vaan sillä, miltä tuntuu. Että tuntuu kuin olisi kaksikymmentävuotias, kun vain ei katso peiliin.


Rakkauteni Hyryn teksteihin vain syventyi tämän romaanin myötä. Aivan erityisen hienoa oli myös kuunnella keväällä Ylen Radioateljeen hienoa ohjelmaa, jossa toinen suursuosikkini Hannu-Pekka Björkman tulkitsi Antti Hyryn kuulaita ajatuksia yhdessä Jukka Perkon sävellysten kanssa. Toivon, että kyseinen ohjelma uusittaisiin joskus. ♥ Joka tapauksessa matkani Hyryn tekstien parissa jatkuu pian.

Kommentit

  1. Tämä kuulostaa aivan ihanalta! Enempää ei voisi kirjalta toivoa.

    Tunnistan tuon pohjoisen ikävän niin että sattuu. Suopursut ja kuovit ja paljon muuta. Tässä on todella äidin tekemän ruuan lohtua.

    Kuvasi on ihana ja vielä ihanampi on tekstisi, Sara! <3 Tämä kirja pitää saada ensi juhannuksen kirjaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, voi miten toivon, että lukisit tämän, tai jotakin muuta Hyryltä. Tämä olisi kyllä oivallinen valinta ensi juhannukseksi. ♥

      Ajattelin sinua, kun luin noita pohjoisen kuvauksia, ja kun tiesin sinun olevan juuri samaan aikaan tuon kaltaisissa maisemissa. Oi että!

      Kiitos ihanista sanoistasi, rakas ystävä! ♥

      Poista
  2. Voi, tämä kuulostaa elämältä... Eihän elämä aina olekaan juonta ja erityisiä tapahtumia vaan juuri niitä, mielenliikahduksia ja pieniä puuhia...

    Rakastan niin tuota ajatusta ihmisen kaikenikäisyydestä, joka viimeisessä sitaatissa taas hengittää - tuntuu että mitä vanhemmaksi tulee, sitä todemmalta se tuntuu, ja on äärettömän mielenkiintoista odottaa kaikkia tulevia vuosia joina kerrokset vain kasvavat...

    Oi kyllä, Hyryn on saatava hetkensä myös minun elämäni hetkissä... Kiitos ihanasta, tunnelmallisesta kirjoituksestasi <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, nimenomaan. Ja Hyryn teksteissä piilee hiljaista viisautta ja semmoista arkista onnea. Jotenkin niin syvästi hyväätekeviä kirjoja nämä. ♥

      Hienosti sanottu tuo, mitä toteat ikääntymisestä. Niin se on, ja tuota ajatusta huomaan etsiväni kaunokirjallisuudesta. Moni vanhempi kirjailija kuvaa ikääntymistä pakahduttavan kauniisti, esimerkiksi juuri Hyry, Eeva Kilpi ja Bo Carpelan. Ja moni muu.

      Kiitos ihanista sanoistasi. ♥ Ja voi miten ilahduttavaa, että kirjoitukseni sai sinut kaipaamaan Hyryn tekstien äärelle. Sinulla on hienoja hetkiä edessäsi!

      Poista
  3. Luin tämän kirjan miehelleni iltasaduksi 23 vuotta sitten. Hän ei ollut lukenut sitä, vaikka on yksi niistä kuudesta lapsesta, jotka kirjassa seikkailevat. (Fiktiota, mutta...)

    Olen lukenut kirjaa myöhemminkin ja minua tämä kirja aina naurattaa. Koska se on niin tuttua ja totta. Kirja on erityisen hyvää lukemista silloin, kun pitäisi saada jotakin valmiiksi, mutta ei saa. Sitten taas muistaa, että on sitä ennenkin yritetty aittoja siivota. Ne vuorosanat! Osaan ne ulkoa.

    Mutta on siinä muutakin, ja sen muun kuvaat kauniisti. Ikävää, armoa, katoavaisuuden tuntua. Tutun ja pysyväisen kaipausta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katveita-Katja, voi miten ihana kommentti! ♥ ♥ Meneeköhän kovin metsään, jos veikkaan että miehesi on toinen nuoremmista pojista? Niistä, joita isän täytyy välillä vähän komentaa ja patistella, ja jotka aina välillä liukenevat työn ääreltä vähin äänin? :D

      Kirjan hahmot ovat rakastettavia näinkin, että ketään ei tunne ja kaikkea lukee vain fiktiona, mutta voin kuvitella millaista sinun on lukea tätä, kun tunnet ihmiset ja pystyt lukiessasi kuvittelemaan heidät ja tutut maisemat mielessäsi. Oi että! ♥

      Tuo kaikki mitä sanot - ikävä, armo, katoavaisuuden tuntu, tutun ja pysyväisyyden kaipaus - on kuvattu aivan tavattoman kauniisti ja koskettavasti. Maatuuli (samoin kuin muutkin lukemani Hyryn romaanit) tekevät sydämelle ja sielulle hyvää. ♥ Jos kauttasi voi lähettää terveisiä, sano puolestani suuri ja lämmin kiitos. ♥

      Poista
    2. Myöhäinen vastaus: arvauksesi ei mennyt ihan pieleen.

      Välitän terveiset!

      Poista
  4. Maatuuli oli aivan ihastuttava kirja. Hyryn tuotantoon tutustuminen jatkui Uuni- romaanin merkeissä. Uuni alkoi jostain syystä tökkiä, eikä sitä muurauksen kuvausta jaksanut lukea. Kaikesta huolimatta Hyry on loistava kertoja, kirjojen parissa kulkee Pietarin maailmaan huomaamattaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi, kiitos kommentistasi - ihanaa, että löytyy muitakin Maatuulen lukeneita. :) Tämä on tosiaan ihastuttava kirja. Minulle Uuni taas oli ensimmäinen Hyryltä lukemani romaani, ja se on edelleen suurin Hyry-suosikkini. Oletko lukenut Aitan? Sekin on hieno.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit