Colm Tóibín: Nora Webster

Colm Tóibín: Nora Webster (Tammi, 2016. 410 sivua. Alkuteos Nora Webster, 2014. Suomentanut Kaijamari Sivill.)

  Tällä hetkellä ainut aihe, mistä hän saattoi puhua, oli hän itse. Ja hänestä tuntui että kaikki olivat kuulleet hänestä aivan kylläkseen. Heidän mielestään hänen oli aika lopettaa murehtiminen ja ajatella muita asioita. Mutta muita asioita ei ollut. Oli vain se, mitä oli tapahtunut. Oli kuin hän olisi elänyt veden alla ja eikä jaksanut enää pyrkiä pintaan hengittämään. Se oli liikaa vaadittu. Paluu muiden ihmisten maailmaan tuntui mahdottomalta, hän ei edes halunnut sinne. Miten sen selittäisi kenellekään, joka tahtoi tietää, miten hän voi, tai kyseli, joko hän alkoi päästä yli tapahtuneesta.

Neljän lapsen kotiäiti Nora jää leskeksi 46-vuotiaana, kun hänen opettajamiehensä Maurice kuolee vaikean sairauden uuvuttamana. Kun kuolemasta on kulunut puoli vuotta, on surusta kulunut pois kaikkein terävin kärki, mutta yhä Nora kulkee kuin sumussa. Hänen pitäisi selvittää itselleen miten aikoo elää, ja miten elämä voi jatkua ilman rakasta puolisoa. Perheen taloudellinen tilanne on vaikea, ja Nora joutuu paitsi luopumaan perheelle rakkaasta kesäpaikasta meren rannalla, myös palaamaan työhön konttoriin, jossa hän on työskennellyt viimeksi nuoruusvuosinaan, ennen avioitumistaan.

Täysin käsittämättömästi muu maailma ympärillä jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut. Eletään 1960-luvun Irlannissa ja saaren pohjoisosasta kuuluu kaikuja yhteiskuntarauhan horjumisesta. Nora kaipaa rauhaa, mahdollisuutta vajota jonnekin oman päänsä sisälle hiljaisuuteen, ja uutisten lisäksi myös kaikki tuttu ahdistaa: arjen huolet ja murheet väsyttävät, samoin iltaisin perheen luona vierailevat hyvää tarkoittavat, mutta kutsumattomat naapurit. Noran tekisi mieli jättää pieni Enniscorthyn kaupunki, jossa kaikki tuntevat hänet ja jossa jokainen tuleva vuosi on hänelle valmiiksi kartoitettu. Jopa omat lapset tuntuvat vierailta, eikä Nora jaksa seurata miten he omasta surustaan selviytyvät - vai selviytyvätkö? Miten elää eteenpäin, kun on jäänyt yksin ja koko tuttu elämä menee kokonaan uusiksi?


Jos minun pitäisi listata suosikkejani nykykäännöskirjallisuuden saralta, nousisi kärkisijalle mitä luultavimmin tämän irlantilaisen Colm Tóibínin tuotanto. Rakastin mieheltä ensimmäiseksi suomennettua Brooklyniä (jolle Nora Webster alkusivuillaan vinkkaa silmää!) ja novellikokoelma Äitejä ja poikia vain syvensi rakkauttani Tóibínin tekstejä kohtaan. Nora Webster on kuitenkin vielä jotakin aivan omanlaistaan - kirja, jota lukiessani tunsin puhdasta kiitollisuutta ja onnea, sillä juuri tällaisten kirjojen vuoksi minä luen. ♥

Nora Websterissä Colm Tóibín tavoittaa aivan käsittämättömän taitavasti kaksi asiaa: Ensinnäkin on miltei mahdotonta uskoa, että romaanin on kirjoittanut vuonna 1955 syntynyt irlantilaismies, sillä niin täydellisen uskottavasti hän sukeltaa keski-ikäisen naisen ja perheenäidin sielunmaisemaan. Noran ääni on hämmästyttävän aito naisen ääni. Toiseksi Tóibín tavoittaa täydellisesti sen tilanteen kaikkine nyansseineen, kun perheestä kuolee isä. Romaanissa koti täyttyy poissaolosta ja talon joka kolkassa on läsnä yhteinen elämä. Perheen kuollut isä on myös läsnä jokaisessa sanassa joka lausutaan, vaikka jokainen varoo ottamasta häntä puheeksi. Tóibín kuvaa hienosti sitä miten menetetty rakas on kaikkein eniten kaikkialla juuri silloin, kun häntä ei enää ole, siis läsnä samalla tavalla kuin ilma huoneessa. Rakkaan kuolema yhdistää, mutta Noran tapauksessa se myös erottaa, sillä nainen sulkeutuu surussaan itsensä sisälle, kuin kuoreensa vetäytynyt simpukka.

  Tuntui kuin muut huoneessa olisivat tunteneet toisensa ihan eri tavalla kuin hän heidät tunsi, niin kuin muilla olisi ollut yhteinen kieli ja niin kuin muut, ennen kaikkea, olisivat ymmärtäneet toistensa hiljaisuutta.

Aiemmista suomennoksista tuttuun tapaan Tóibín kertoo Noran tarinaa hillityn vähäeleisesti. Pinnalta kaikki on pientä ja rauhallista, ja arki soljuu eteenpäin, mutta pinnan alla ja rivien väleissä on niin suurta kipua ja surua, että sen ymmärtäminen puristaa rintaa. Päähenkilö Nora kertoo jo alussa patoavansa tunteitaan: ei ole hyvä, että hän esimerkiksi itkisi kouluikäisten poikiensa nähden ilman näkyvää syytä, sillä heitä pelottaa ja hermostuttaa äitinsä suru. Hänen on myös vaikeaa ajatella, miten paljon on menettänyt ja mitä kaikkea jää kaipaamaan. Kaikki on jotenkin hyvin hillittyä ja tavanomaista, ja juuri siksi tarina on niin aito ja elämänmakuinen. Aika kuluu ja Nora selviytyy tavallaan - kun muita vaihtoehtoja ei ole.

Nora Webster on herkkä, hienovireinen ja tavattoman kuulas romaani. Se on kauttaaltaan surun sävyttämä ja silti ihmeellisen lohdullinen: se hohtaa samanlaista lempeän harmaata valoa kuin taivas pilvisenä päivänä Irlanninmeren yllä. Kerrassaan pakahduttavaa! Kirjasta on kirjoitettu jo lukuisissa blogeissa, mutta linkkaan nyt Arjan, Leena Lumin, Ompun ja Tuijatan hienoihin arvioihin. Heidän tekstiensä lopuista löytyy linkkejä moniin muihin blogijuttuihin. ♥

Tässä on kuulkaa sanalla sanoen huikea kirja! Nyyh! ♥