maanantai 18. heinäkuuta 2016

Riikka Pelo: Taivaankantaja


Riikka Pelo: Taivaankantaja (Teos, 2014. 1. painos 2006. 191 sivua.)

Romaani kuvaa 1960-luvun eteläsuomalaista kyläyhteisöä, jossa vanhoillislestadiolaisuudella on vankka jalansija. Keskiössä ovat yhden perheen naiset ja tytöt kolmessa sukupolvessa. Laukan talon tytär Pieta on ollut perheensä ja yhteisönsä häpeätahra, sillä hän on pukeutunut värikkäisiin vaatteisiin, maalannut kasvojaan ja kulkenut tansseissa syli auki. Syntisestä ilonpidosta on syntynyt äpärätytär, Vendla, jonka Pieta on jättänyt vanhempiensa hoidettavaksi, kun Paappa on ajanut tyttärensä pois kodistaan, maailmalle.

Nyt Vendla on kuusivuotias. Laukan ankara Paappa on kuollut, ja jäljellä on enää vain puolisokea, voimaton ja uupunut Maammo, jolla on naavaiset hiukset ja huulilla väsynyt, ryppyinen hymy tai raskas, kuristunut huokaus. Maammo on kasvattanut Vendlaa Jumalan sanan ja Siionin laulujen voimalla, mutta nyt hän odottaa Tuomiopäivää ja iäistä autuutta, eikä hänestä ole enää lapsen, sen paremmin kuin lehmiensäkään, hoitajaksi. Seurakuntalaisten kanssa on sovittu, että Isojen seurojen jälkeen Vendla otetaan sukulaisten huostaan.

  Silloin Vendla näkee, että Maammo itkee. Kyyneleet valuvat huulille, kaulalle ja mekolle. Ne ovat karpalon kokoisia, vierähtävät mekolta kengille ja lattialle, vierivät vetenä alas portaita, kasvavat puroiksi ja joiksi, tulvavesiksi. 
  Sitten Maammo kääntää päänsä pois, nousee ja lähtee sanaa sanomatta pois ja menee sisälle taloon. Maammo käy piilottamassa itkunsa salaiseen paikkaan. Maammolla on salaisia kätköjä niin kuin Vendlallakin on. Mutta sitten he lähtevät, ilman itkuja, hiukset kammattuina ja parhaissaan, sillä tänään on seurapäivä, Jumalan valittujen suuri juhla.

Tytölle kukaan ei puhu tai selitä mitään. Vendla haaveilee äidistään ja Hameidenmaasta, ja kuljeskelee ja tanssii salaa niityillä äidiltä saadussa punaisessa hameessa ja linttakengissä. Hän on tavallisesti hiljainen ja omaan mielikuvitusmaailmaansa helposti luiskahtava lapsi, joka ei vastaa kun kysytään, ja joka puhuu vain Maammolle ja rakkaalle Uuna-lehmälleen. Seurapäivän oudossa ja painostavassa ilmapiirissä ilmestyy naapuriin kuitenkin tuntematon mies, Ihmisenpoika, joka onnistuu myös rikkomaan tytön hiljaisuuden. Kauniin kesäisen seurapäivän ylle laskeutuu toinenkin syväntumma varjo, kun kolme lasta katoaa läheisen Maitojoen rantaan. Päivän painuessa mailleen lapsia naaraavat joesta yhtä lailla uskovaiset kuin syntisetkin, kadotuksen tielle suistuneet.


Ajattelin tuosta vain ohimennen lukaista tämän Riikka Pelon sivumäärältään pienen esikoisromaanin sopivasti Riikan päiväksi, eikä minulla ollut kirjaa kohtaan oikeastaan mitään odotuksia. Mutta Taivaankantajapa yllätti minut täysin, sillä solahdettuani pienen alkukankeuden jälkeen kirjan ihmeellisen kauniiseen ja aistivoimaiseen kieleen ja sen suorastaan mystisellä tavalla lumoavaan tunnelmaan voin kertoa, että nyt ollaan aika lähellä sitä pistettä, jossa on mahdotonta lukea hetkeen mitään muuta, sillä olen niin lukemastani pakahduksissani.

  Unen tuntu tulee taas, ei mene pois. Unessa lumi imeytyy saveen, kun se koskettaa maata. Tyttö seisoo joen rannassa. Lumi sataa hänen hiuksiinsa. Ne ovat palmikoimatta. Hän seisoo savessa paljain jaloin. Valkoinen paita on mustikantahrainen. Joki on harmaa taivas, se saa taivaasta värinsä niin kuin taivas joesta. Taivas on huuruinen lasi, siihen voi piirtää kuvan. Tyttö kääntyy Vendlaa kohti. Hän on kasvoiltaan ja ruumiiltaan tyhjä. Puu kasvaa tytön lävitse niin kuin koivut kasvavat palaneen saunan raunioissa. Unessa Vendla ei ymmärrä sanoja, joita tyttö puhuu. Ne ovat raskaita ja vettyneitä ja painuvat veden alle.

Pelo sukeltaa pienen tytön kokemus- ja mielikuvitusmaailmaan niin vastuttamattomalla tavalla, että kirjaa lukiessaan uppoaa osin omaan lapsuusmaisemaansa - se punaisessa hameessa niityllä tanssiva ja laulava tyttö, joka rakastaa eläimiä ja puhuu niiden kanssa omaa salaisuuskieltään, voisi yhtä lailla olla pieni minä kuin pieni Vendlakin. Mutta Taivaankantajan tytöllä on musertavan raskas taakka kannettavanaan: hän kuulee usein olevansa äpärä, toivoton, joka ei kelpaa Jumalan lapseksi, vaan jonka kohtalona on joutua kadotukseen äitinsä jälessä, ikuiseen tuleen, sillä Vendla on paha paha paha. Kun Vendlan tarina sivu sivulta alkaa avautua, vyöryy lukijan silmille äärettömän taitavasti ja tyylikkäästi kuvattuna sellainen määrä pienen tytön yksinäisyyttä, pelkoa, ikävää ja hätää, että kurkkua kuristaa koko ajan. Mielikuvitusmaailma, eläinten läsnäolon tarjoama lohtu ja laulut pitävät surua ja pahaa mieltä loitommalla ja lasta kiinni elämän syrjässä, sillä esimerkiksi: "Kun laulaa on olemassa enemmän, eikä ole olemassa muuta kuin laulu. Kun ei laula, on vaikea erottaa mistä alkavat vedet ja metsät, minne itse loppuu." Kun Vendla pohtii, että kun hymyilee, pahat sanat eivät osu, tekisi mieli ottaa lapsi tiukkaan halaukseen. Niin surullista, niin lohdutonta.

Taivaankantaja on myös todella mielenkiintoinen kuvaus viidenkymmenen vuoden takaisesta Suomesta, maaseutupitäjän elämästä ja ennen kaikkea vanhoillislestadiolaisyhteisön tiukoista ja (näin ulkopuolisen silmin myös) ahdasmielisistä elämänopeista. Kirja herättää paljon kysymyksiä ja saa pohtimaan sitä, miksei lapsi voisi itsenään kelvata ja olla hyväksytty, tai miksi lapsen pitäisi jotenkin ansaita osakseen koituva hyvä? Milloin lapsi on aikuisen rakkauden arvoinen? Tarinan edetessä kysymys kääntyy toisinpäin: milloin aikuinen on lapsen rakkauden arvoinen?

Pelon esikoisromaania en voi kuvata käyttämättä ylisanoja, sillä niin lumoava, taianomainen, pakahduttavan hieno ja ihmeellinen romaani se on - kuin uni tai vuolaana virtaava ajatus, tai kuin askel todellisuuden ja mielikuvitusmaailman väliseen rajamaastoon. Taivaankantaja on teos, joka ei tyhjene kertalukemalla, vaan jonka haluaisin lukea heti uudestaan, jotta löytäisin siitä uusia vivahteita ja merkityksiä. Se on myös teos, jonka maailmasta on vaikeaa palata takaisin. Ja se on aina erinomaisen kirjan merkki.



Naistenviikko alkaa tänään, ja se näkyy tietenkin myös kirjablogeissa. Kannattaa seurata Tuijata-blogin emännöimää lukuhaastetta, sillä viikon aikana luvassa on varmasti hyviä lukuvinkkejä laidasta laitaan. Tänään onnea kaikille Riikoille! ♥  

7 kommenttia:

  1. Pelon Finlandia-voittaja ei kaikesta hyvästään huolimatta ollut ihan minun kirjani, mutta tämä Taivaankantaja on kiinnostanut jo kauan. Sen aihepiiri kiinnostaa ja kertomasi perusteella kielikin on sellaista, josta pidän. Koetan pitää tämän mielessäni kun menen kirjastoon.

    <3

    VastaaPoista
  2. En ole lukenut Riikka Peloa, pitäisi tietysti joskus. Tämä vaikuttaa oikealta helmeltä!

    VastaaPoista
  3. Tämä on loistava! Hienoa kun luit :)!

    VastaaPoista
  4. Voi että kuinka kauniisti tästä kirjasta kirjoitat! Riikka Pelon jokapäiväinen elämämme oli sen ilmestymisvuonna minulle 'se tärkein kirja'. Tässä esikoisessa Pelon voimakkuus tuntuu olevan myös läsnä! Kiitos hienosta tekstistäsi, nautin lukiessani!

    Ja voi minua! Vallan unohdin bloggareiden naisten viikon, minulla oli tänään tulossa miehen kirjoittama kirja (erittäin miehisellä kansikuvalla koristettuna vielä, auts...)

    <3

    VastaaPoista
  5. Teoksen nimi kuulostaa kauniilta! Laitoin jo lukulistalle ja katselen kirjastosta myöhemmin.

    VastaaPoista
  6. Riikka Pelon Finlandia-voittaja oli niin täydellinen kirja, että hankin tämänkin hyllyyni. Jossain tuolla se on... Kuulostaa aivan mahdottoman hyvältä kirjalta, joten taidanpa käyttää pienen tovin sen etsimiseen ja ottaa sen tuohon piakkoin luettavien pinoon.

    Kuvaat tytön pelkoja ja yksinäisyyttä niin vaikuttavasti, että todellakin tuo pieni tyttö ansaitsisi tiukan halauksen. <3

    VastaaPoista
  7. Äh, Riikka Pelon tuotantoon on edelleen tutustumatta. Finlandia-kirjan ainakin haluan kyllä lukea, ehkäpä sitten syksyllä!

    Kauniisti kirjoitat tästä minulle entuudestaan tuntemattomasta teoksesta. Kuulostaa hyvältä!

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...