sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Volter Kilpi: Alastalon salissa


Volter Kilpi: Alastalon salissa. Kuvaus saaristosta ( Otava, 2011., 1. painos 1933. 826 sivua (1. osa 421 sivua ja 2. osa 405 sivua).)

  Ihminen, sinä, syntymähetkesi ja kuoleman päiväsi välivaiheen vaeltanut, joka olet elänyt lapsuutesi sarastuksista nuoruutesi aamun ja miehuutesi päivänkaaren kautta vanhuutesi viileneviin ehtoisiin, leikkinyt huomenesi viattomat leikit, unelmoinut toivojesi nuoret kultaiset kangastelut, astunut pitkän työpäiväsi raskaat saranselät, saavuttanut kuihtuvan elämäsi tyventyvät ehtoot, mikä on elämäsi palkka?

On jumalan valkea arkipäivä keskellä syksyistä viikkoa, kun pitäjän isännät kokoontuvat Alastalon saliin. Talon isäntä, Herman Mattsson, on kutsunut miehet koolle, sillä meininkinä on keskustella Alastalon kolmimastoiseen parkkilaivaan sijoittamisesta. Tähän kokoukseen kuluu kuusi tuntia - ja 826 sivua.


En ollut koskaan vakavissani ajatellut, että lukisin Alastalon salia, sillä en ole pitänyt itseäni niin raskaan sarjan lukijana, että lähtisin edes yrittämään liki tuhatsivuista tajunnanvirtatekniikkaa soveltavaa kotimaista klassikkoa, jota pidetään yhtenä kirjallisuushistoriamme merkittävimmistä teoksista. Väärinpä luulin. Kiinnostus kirjaa kohtaan alkoi toden teolla herätä puolisentoista vuotta sitten. Ensin ystäväni Minna alkoi lukea kirjaa, ja häneltä alkoi kantautua kommentteja, joiden mukaan Alastalon salissa onkin tosi hyvä ja hauska (!) kirja. Teemme joka kesä kolmen hengen kirjallisuusretken jonnekin päin Suomea, ja Minnan innoittamana päätimme lähteä heinäkuussa 2015 Kustaviin, Volter Kilpi -kirjallisuuspäiville, Kilven jalanjäljille ja Alastalon maisemiin. Kun vielä samana keväänä luimme lukupiirissä Juha Hurmeen romaanin Nyljetyt ajatukset, jossa Alastalon salissa on vahvasti esillä, tiesin että klassikkojärkäle on nyt vain luettava. Olin innoissani - ja ostin jopa Kustavista t-paidan (joka kirjankansikuvassa lepää ryppyisenä ja käyttämättömänä kirjan alla) etukäteen. Päätin, etten saa kotiuduttuani koskea paitaan, ennen kuin kirja on luettu.

Lukeminen alkoi hyvin, ja olin Alastalon maailmaan aivan ihastunut. Sitten koitti arki ja lukuaika oli kortilla, ja kun lukutahti alkoi hiipua sellaiseksi, että luin Kilpeä päivässä sivun tai kaksi, alkoi lukuintokin hiipua. Vaikkei kirjassa oikeastaan varsinaisesti _tapahdu mitään_, tuntui että olen täysin pudonnut kärryiltä. Tänä kesänä päätin aloittaa Alastalon kanssa puhtaalta pöydältä, poistin kirjanmerkin jostain neljänsadan sivun paikkeilta ja aloitin uudelleen alusta - ja huh: kun minulla oli kunnolla lukuaikaa ja mahdollisuus keskittyä rauhassa, löytyi kirjan lukemisen suhteen heti aivan erilainen flow-tila. Vaikka lukeminen toviksi jumittui 70-sivuisen piipunvalintakohtauksen puolivälin paikkeille, sain selätettyä jumin pienellä kikalla (eli alkamalla lukea tekstiä ääneen!) ja siitä eteenpäin luin kirjaa miltei malttamatta laskea sitä välillä käsistäni. Alastalon salissa on kuitenkin monella tapaa todella hidaslukuinen kirja, joten hyvänäkin päivänä sain luettua sitä hieman reilun satakunta sivua päivässä. 826 sivun jälkeen oli kyllä melkoinen voittajaolo!

On totta, että Alastalon salissa on kaikkea sitä, mistä siitä pelotellaan: se on pitkä, työläs ja paikoin uuvuttavakin, ja erityisesti ehdotonta keskittymistä vaativa kirja. Tajunnanvirtainen kerronta vaatii lukijalta omanlaistaan heittäytymistä, ja erikoinen kieli (paljon vanhahtavaa murresanastoa, ruotsin kielestä lainattuja sanoja, sekä merenkulkuun ja laivoihin liittyvää erikoissanastoa) ja etenkin megapitkät virkkeet tekevät tekstistä hidasta lukea. Kaikki tämä varmasti säikyttää pois monta potentiaalista lukijaa. Mutta miksei missään sanota, että Alastalon salissa on oikeasti aivan älyttömän hauska kirja?? Siinä on niin mainiota ja ihanan pisteliästä huumoria, että kirjaa lukiessa nauratti vähän väliä. Myös Kilvellä itsellään on tainnut kirjaa kirjoittaessaan olla hauskaa: siitä kertoo jo se, että kirjan kuudes luku on nimetty luvuksi, jonka mukavasti voi jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu enempää kuin muissakaan. Ihan hillitöntä!

Myös romaanin näennäinen tapahtumaköyhyys on silkkaa silmänlumetta, sillä kirjassa tapahtuu vaikka mitä: sen kuudessa tunnissa käydään läpi koko elämä syntymästä kuolemaan, perehdytään merenkulun historiaan, saaristolaisarkeen ja rannikon huumaavaan luontoon - jonka kuvaus on parhaimmillaan yhtä hurmaavaa kuin Kilven aikalaisella, F. E. Sillanpäällä. Kerronta on näennäisen verkkaista tuumailua ja pysähtyneitä, odottavia hetkiä, mutta samalla kulloisenkin kertojan (tai tuumailijan) mieli liikkuu ajasta ikuisuuteen ja aina tuonpuoleiseen saakka. Ennen kaikkea Alastalon salissa on aivan älyttömän hieno tutkielma ihmismielestä sen hyvine ja huonoine ominaisuuksineen ja taipumuksineen.


Alastalon salissa on paikalla useampi kymmentä isäntää, mutta kerronnassa keskitytään seitsemään keskeiseen. Teos on varsin miehinen: se keskittyy vahvasti miehiseen kokemusmaailmaan, sen kaikki päähenkilöt ovat miehiä ja kaikkea tarkastellaan suomalaisen miehen mielenmaisemasta käsin. Sivuhenkilöissä on kaksi naistakin, Alastalon Annastiina-vaimo ja heidän 17-kesäinen tyttärensä Siviä, mutta naisten roolina on lähinnä olla somisteena: kaataa isännille kahvia ja näyttää viehättäviltä. Minulle romaanista nousi tärkeimmäksi ja kiinnostavimmaksi kolme henkilöä: Alastalon isäntä, totta kai, sekä ihanaakin ihanampi Härkäniemen isäntä ja Petter Pukkila, jonka epäilen olleen Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan isoisä.

Alastalon isäntä kuvataan melkoiseksi jämyksi: hän on pyylevä ja vatsakas lupsakka mies, jonka silmäkulmissa kasvavat pensasmaiset kulmakarvat. Hän on kohtelias ja vieraanvarainen, mutta myös itsepintainen ja itsevarma - menestyjä ja eteväksi tunnustettu tolkun mies, joka herättää muissa isännissä joko kateutta tai ihailua. Ihailijoiden joukossa on ehdottomaksi suosikkihahmokseni kohonnut Malakias Afrodite (!) Härkäniemi, joka kirjan kolmannessa luvussa valitsee piippua Alastalon piippuhyllystä pidemmän kaavan mukaan. Härkäniemi on Alastalon ystävä ja naapuri, sangen oikeudenmukainen ja rehti mies, joka osoittautuu hyllyn edessä seistessään paitsi huolellisen harkitsevaksi, verkkaiseksi ja juurtajaksaiseksi, myös melkoiseksi esteetikoksi ja romantikoksi. Kun poikamiehenä tunnettu Härkäniemi vertaa kaunistekoista piippua naiseen, joka on kuin enkelien pesuvesissä pesty, olen kohtalaisen myyty. Piipunvalintakohtaus saa miltei meditatiivisia piirteitä, ja kun luvun viimeisillä sivuilla saadaan piippu valittua ja vähitellen täytettyäkin, on tulitikun raapaisu ja tupakan sytyttäminen lopulta miltei hengästyttävä kliimaksi. Muussa ehkä kelpaa kiire, mutta ei ikinä piipun sytyttämisessä. Piippuhyllyllä mies tekee tarkkaa analyysia paitsi piipuista, myös niiden sopivuudesta muiden isäntien suihin, ja kun kirjan loppuvaiheilla päästään parkkikirjan kirjoittamisesta eteenpäin, pääsee Härkäniemi toteamaan olleensa aikaisemmissa aprikoinneissaan oikeassa.

Härkäniemen vastakohta on kirjan kolmas päähenkilö, Pukkilan isäntä. Mies on kaikessa kateudessaan ja katkeruudessaan niin myrkyllinen, että aluksi inhosin häntä. Pukkilan osiot ovat etenkin alkuun varsin raskaslukuisia, sillä hän lietsoo itseään yltävalkeaan ja täyttää mielensä karvasta maljaa, ja tämä ilmenee kielellisesti rasittavana toistona. Miehen ajatukset tuntuvat pyörivän kehää itsensä ympärillä ja hän itsekin myöntää, että alituinen kateus ja harmitus pistelevät kurkussa kuin kiiskin ruoto. Jos Alastalon salissa olisi sarjakuva, Pukkilan korvista tulisi savua ja hänen kasvonsa olisivat kiukusta punaiset. Pukkilan rasittavuudessa piilee kuitenkin myös hahmon hauskuus: hänen kateutta tihkuvat ja kaunaiset ajatuksensa ovat paikoin niin pisteliäitä ja yliampuvia, ettei niille voi kuin nauraa.

  Voi hiivattia, kun minä nyt olisinkin Alastalon liiveissä, niin istuttaisiinkin tällä haavaa Pukkilan salissa ja puhe olisikin Pukkilan parkista, Pukkilan parkista Pukkilan salissa, ja Pukkilan Petter johdattelisi Langholmaa Pukkilan salin keinutuolille istumaan kaikkien edessä niin että jokainen näkisi, jolla on silmät, ja uskoisi se, joka silmiinsä uskoo, että Pukkilan parkista tulee tosi, koska Langholman Efram kävelee Pukkilan Petterin rinnalla!



Teos sijoittuu 1800-luvun jälkimmäiselle puoliskolle, ja sen ajankuvaus on hyvin kiehtovaa. Ollaan pienessä merenrantapitäjässä, mutta kustavilaisisännät ovat maailmaa nähnyttä porukkaa. Kauppa muualle maailmaan käy, ja kerronnassa vilahtelee kaupunkeja, joihin kaksimastoisilla on seilattu viemään tavaraa. Tutuiksi ovat tulleet mm. Tukholman, Lontoon, Lübeckin ja Antverpenin satamat, ja Alastalon kahvikupitkin ovat kultakranssein koristeltua Englannin valkoista posliinia, vaimolle maailmalta tuliaisina tuodut. Yhdestä maailmanmatkasta kertoo kolmannessatoista luvussa suosikkini Härkäniemi eräänlaisen tarinan tarinan sisällä. Kyseisestä kertomuksesta merillä vuosikausia viipyvästä fregatti Albatrossista näimme viimevuotisilla Volter Kilpi -kirjallisuuspäivillä Juha Hurmeen ohjaaman ulkoilmanäytelmän, jota vieläkin muistelen lämmöllä. (Juttuni muut kuvat ovatkin esityksen jälkeen näytelmän rekvisiittaa vasten otettuja.)

Omalla kohdallani huomasin, että Kilven teksti toimii erinomaisesti, kun sitä lukee ääneen. Pitkätkin virkkeet löytävät oikean rytmin ja poljennon ääneen luettuna, ja lukunautinto nousee vielä moneen potenssiin. Alastalon salia on verrattu mm. Marcel Proustin moniosaiseen romaaniin Kadonnutta aikaa etsimässä. Jos näin Proust-lukupiiriin kuuluvana itse teen pientä vertailua, on pakko sanoa, että Proustin teksti on mielestäni selvästi helppolukuisempaa, mutta Kilven teksti taas huomattavasti hauskempaa ja vetävämpää. Teoksia yhdistää moni asia, mutta ehkä eniten tajunnanvirtaisuuden ja filosofisen otteen lisäksi tietynlainen kerronnan ja pienten hetkien kauneuden ymmärrys.

  Mikäs naudalle vahingoksi niitun pientareella levätessä ja ehtoon hyttysiä katsellessa laskevan auringon lämpimissä, vaikka apilainen tuuli kantaakin helmaina täydet laitumen leutoa lemua turpaan ja ruohon heinivä hersoo saran pitkältä maistuvaa vehmastansa painuvan silmän unelmoivaan kalvoon, kun leukapieli kumminkin on omassa levollisessa toimessansa ja pallon sula pallon sulan jälkeen hiljaksensa heruu suun mehuville painuakseen aikanansa kurkun mukavaa mahan ravittuihin rauhoihin; mikäs miehellä suruksi oman tuvan kynnyspuulla, oman siippasen kyynärvieressä, vaikka onkin raiteilla lauantai, nauru raikaa kylän ehtoossa ja saunantuore saunantuoreen jälkeen helmoin heikkuvin katoo luhteihinsa, kun on oma vieressä samaisesti saunanraikas, samaisesti silmänvälkky, samaisesti naurunvalmis, omampi helmoinensa kaikkia muita, [--]

Kirjan lukemisen jälkeen mieli jää pitkäksi aikaa leijailemaan Alastalon salin hyrisevään rauhaan. Sali on nyt tyhjä, Langholman keinutuoli keinahtelee vielä hiljaa ryysymattojen peittämällä valkoisella lautalattialla, ilmassa tuoksuvat kahvin rippeet ja piipputupakka, ja akkunan takana syksyinen merituuli kopisuttelee omenapuun oksia lasiin. Tänne haluan palata vielä joskus. ♥ Salissa ovat viimeksi viipyilleet myös Arja ja Margit.

HelMet-lukuhaaste 2016: 25 - Kirjassa on yli 500 sivua

***

Osallistun Kilven Alastalon salilla Kirjabloggaajien kolmanteen klassikkohaasteeseen, jota emännöi tällä kertaa 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Marile. Tarkoitukseni oli osallistua jo tammikuiseen (järjestyksessä toiseen) klassikkohaasteeseen tällä samalla teoksella, mutta silloin kirja oli vielä pahasti kesken. Mutta nyt: hurraa! ♥


35 kommenttia:

  1. Kolme hurraata!!! Ihailtava saavutus <3 Saat kyllä kirjan kuulostamaan hienolta ja hyvä niin, välillä jotain muutakin kuin aina sen vaikeudesta ja hitaudesta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa, <3 ! Toivottavasti sinäkin luet tämän joskus. Enemmän tämä on mielestäni hieno, hauska ja vetävä, kuin vaikea ja hidas (vaikka on se toki vähän niitäkin). Ehdottomasti lukemisen arvoinen järkäle.

      Poista
  2. Olipa tosi hyvä kirjoitus klassikosta, josta pääasiallisesti kuulee vain huokailuja. Mutta kirjoituksesi kautta minua tämä kyllä alkoi kiinnostaa nyt älyttömästi! Pidän oikeastaan tämmöisistä tuumailukirjoista, joissa ei näennäisesti tapahdu mitään. Tässä toki kirjan pituus on vain melkoinen haaste. Hyvä vinkki myös tuo ääneenlukeminen silloin kun jumittaa.

    Ja nyt, paita päälle?! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Bleue, kiitos! <3 Alastalosta oli hauskaa kirjoittaa, sillä sitä oli hauskaa myös lukea. :) Ehdottomasti suosittelen tätä, kannattaa vain varata kirjalle aikaa. :)

      Paita tulee käyttöön, ilman muuta. :D

      Poista
  3. Sama kirja klassikkohaasteessa! Hauskaa on sekin, että molemmat satuimme lukemaan joitakin kohtauksia ääneen. Tässä on sellaista, joka houkuttelee maistelemaan kieltä ja ääneen lukemalla saa eniten irti niistä herkullisimmista kielenkäänteistä, joita riittää.

    Muutenkin hauska romaani, hersyävä suorastaan. Toki uuvuttavakin, eikä helppo, mutta mainio lukukokemus ja tarkkanäköinen klassikkoteos.

    Minulla on tuo paita vielä hankkimatta. :)

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, tätä oli hauskaa lukea ääneen - välillä, kuten esimerkiksi täydessä Helsingin-junassa, piti oikein hillitä itseään, että malttoi lukea vain hiljaa itsekseen. :D

      Minustakin tosi hauska kirja. Ja uuvuttava ja vaikeahko, kyllä, mutta ennen kaikkea kaiken sen vaivan arvoinen. <3

      Minä olin paidan kanssa jo hyvissä ajoin liikkeellä, kun ostin sen siinä vaiheessa, kun olin aivan kirjan alussa sitä ensimmäistä kertaa. Vuoden se on tuolla kaapissa odotellut, mutta nyt pääsee käyttöön. :)

      <3

      Poista
  4. Nyt saat ylpeänä ja onnellisena pukea paidan päällesi :) Minulla tuo tiiliskivipokkari odottaa hyllyssä. Hyvä tietää, että kirjan lukeminen kannattaa ns. ottaa tosissaan eikä vain lueskellen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Villis, niinpä! :) Hienoa, että sinullakin tämä on jo odottamassa ja tulossa lukuvuoroon, kun hetki on oikea. Ja kuule, sinulle Päätalon lukijana tämä tulee olemaan melko vaivaton, mutta mieluisa tapaus. <3

      Poista
  5. Nostan hattua! Livistin, piti valita tämä. susipaltsi vei, en enää ehtinyt toista tiiliskiveä. Hieno juttu sinulla, täyteläisen teoksen maistelua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuija, jospa seuraavaan klassikkohaasteeseen? Tässä on nyt puoli vuotta aikaa tuumailla ja miettiä ja toki lukeakin. :) Itsekin mietin kuumeisesti, mitä seuraavaksi, kun mieli tekisi lukea vaikka mitä ja melkein kaikki maailman klassikot (paitsi Joycen Ulysses, huh sentään!). Susipalatsi minullakin on lukusuunnitelmissa, mutta saapa nähdä milloin siihen asti ennätän. Kiitos Tuija! <3

      Poista
  6. Kiva kun olit mukana klassikkohaasteessa! Ja onnittelut ja hurraahuudot, minäkin vielä joskus. Upeat kuvat <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marile, kiitos sinulle haasteen emännöinnistä! <3 Tämä oli ilo, ja etenkin kun en viime kierroksella ehtinyt mukaan, kun työ haittasi liikaa harrastuksia. Kiitos kuvakehuista! Ja juuri niin - kyllä sinäkin vielä joskus. Kannattaa!

      Poista
  7. Olen viime ajat uskonut, että asialla salaliitto: kirjan lukeneet ovat visusti vaienneet sen hauskuudesta ja hillittömyydestä, ettei ihan jokainen innostuisi. Upea kirja ja oon tosi iloinen, että luit! Härkäniemen eroottinen piipunvalinta on kihelmöivä, Pukkila näitä, jotka nykyelämässä somessa valittaisivat ja moittisivat kaikkea...Hurmeen Nyljetyt ajatukset on tähän mainio johdanto, tai jälkisanat, miten vain. Paita päälle vain!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arja, totta -- olisikohan minunkin pitänyt ymmärtää olla hiljaa vain, ja todeta että huh, olipa raskas, vaikea ja pitkäpiimäinen järkäle. Nythän voi käydä niin, että joku muukin innostuu, ja joudumme jakamaan tämän herkkupalan. :D Härkäniemi oli i h a n a, olen häneen melkein yhtä rakastunut kuin Linnan vänrikki Koskelaan, joka on kirjallisuudessa ykkösmieheni kautta aikojen. Ja voi Pukkilaa! Minusta yksi kirjan parhaista kohtauksista oli Langholman saapuminen Alastalon saliin. Se, millaisille kierroksille Pukkila itsensä siinä(kin) tilanteessa saa lietsottua, on aivan hersyvän hauskasti kuvattu. Ja silti hän nousee ja kättelee ja pokkuroi ihan siinä kuin kaikki muutkin. :D Nyt tekisi mieli lukea Nyljetyt ajatukset uudestaan, ja varmaan luenkin, sillä kirjasta jäi aikanaan bloggaamatta, ja siinä on ehdottomasti teos, jonka haluan tuoda blogiini. Ja kyllä, nyt paita päälle ja rinta rottingille. On tämä vaan hieno teos. <3

      Poista
  8. On totta, että Alastalon salia mainostetaan aina sen tuskan kautta. Huolimatta siitä, että teos on hersyvän hauska ja silloin kun sen luin, jäi tunne, että haluan lukea teoksen vielä uudestaankin. Paita on edelleen hankkimatta, koska jääräpäisenä olen päättänyt, että se hankitaan vasta sitten kun ollaan Volter Kilpi-viikolla Kustavissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lukumato, juuri näin! Ja minulla on sama tunne: kirjan lukemisesta on nyt vasta parisen viikkoa, mutta jo nyt tuntuu, että haluan lukea sen uudestaan. Haaveilen jopa suuruudenhullusti Alastalo-maratonista, siten että lukisin sen kahdessa vuorokaudessa, osan per vuorokausi. Nyt kun teksti on tuttua ja sen on kertaalleen kahlannut läpi, tuollainen pikalukutahti saattaisi jopa onnistua, jos ne pari vuorokautta saisi käyttää ihan vain pelkkään lukemiseen. Siinä pääsisi varmasti senpäiväisiin Alastalo-tiloihin, että oksat pois. :) Ja hyvä ajatus tuo paidan hankkiminen Kustavista: kyllä siinä oli ihan omanlaisensa, juhlava fiilis, vaikka itselläni oli kirjan lukeminen silloin vielä aivan alkuvaiheessa. :)

      Poista
    2. Vinkkaanpa vielä tästä Ylistalon tuvassa -tarinasta. Jatkoa Alastalon salille, ja samanlaista huumoria.
      http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/pitajan-pienempia/

      Poista
    3. Oi, Alastalo-maraton. Vinkkaapa, jos joskus aiot sen oikeasti suorittaa. Kiinnostaisi lähteä mukaan.

      Poista
    4. Timo K., kiitos vinkistä ja linkistä! Tuon haluan lukea.

      Poista
    5. Lukumato, vinkkaan! :) Alastalo-maraton olisi kyllä aika mainio juttu.

      Poista
    6. Hei, tää tulee taas 27.8. katsottavaksi! Juha Hurme Kaaskerin Lundströminä. Kaaskerin Lundström on yksi osa Pitäjän pienempiä -novellikokoelmasta. http://areena.yle.fi/1-2446306

      Poista
    7. Timo K., oi että! Iso kiitos tiedosta ja linkistä!

      Poista
  9. Haluaisin lukea tuon kirjan vielä jonain päivänä. Sen sijaan Kustavi on tuttu ja sen Scopolia, joka on minullakin pihassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ulla, lämmin suositus Alastalolle! Kustavi oli ihastuttavaa seutua. Sinne, ja etenkin Volter Kilpi -päiville haluaisin vielä joskus uudestaan.

      Poista
  10. Upeat arkkukuvat. Hapottava, mutta hyvä teos :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokke, kiitos! :) Ja olen ihan samaa mieltä Alastalosta.

      Poista
  11. No huh huh! En kyllä lue koskaan tätä kirjaa. Liian kova urakka.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai,no voi harmi - mutta toisaalta on hyvä, että tuntee itsensä lukijana. Kyllä tämä Alastalon salissa semmoinen kirja on, ettei tämä kaikille kolahda. Tästä varmaankin joko todella tykkää tai sitten ei ollenkaan. :)

      Poista
  12. Luin ensimmäisen kerran joskus 6-7 vuotta sitten, kesälomailtaisin mökillä. En osaa pitää sitä niin valtavana haasteena, kuin millä pelotellaan. Täydellisen keskittymisen se vaatii: taustalla ei voi soida radion lauantaitanssit. Kestää aikansa, ennen kuin kieleen tottuu ja alkaa ymmärtää paremmin lukemaansa. Niinpä, päästyäni loppuun, aloitin uudelleen paremmalla ymmärryksellä. Ulkoahan sitä ei voi oppia... Nyt olen vuosien varrella lukenut sen neljä kertaa. En tarvitse paitaa sen korostamiseen. Nyt kun kirjan tuntee aika hyvin, siitä voi joskus ottaa luettavakseen vaikka yksittäisiä kappaleita, Albatrossin tarinan tai tullinuuskien vedätyksen.

    Oma kiinnostukseni heräsi jo nuorena, kun isoäitini sai oman kappaleen kirjan 60-luvun painoksen kakkososasta, siinä kun kannessa on maalaus hänestä nuorena. Joskus varmaan koetin sitä lueskellakin, mutta ei se vielä silloin "napannut". Lukiossa äidinkielen opettaja lupasi markan jokaiselle oppilaale, joka romaanin lukee. Ei tarvinnut maksaa kenellekään. Vasta vähän vanhempana jaksoi keskittyä paremmin.

    Olen tismalleen samaa mieltä, että Alastalon salissa on aivan hulvattoman hauska! Vaikka siinä ei mukamas tapahdu loppujen lopuksi juuri mitään, niin siinähän tapahtuu vaikka kuinka paljon kylän miesten ajatuksissa ja muistoissa. Oman viehätyksensä henkilökohtaisesti tuottaa varmaan se, että juureni ovat Kustavissa ja nykyään asunkin täällä vakinaisesti. Paikat ja ihmistyypit ovat tuttuja. Kustavilaisten huumori ja sanavalmius on edelleen ihan samanlaista: pirullisen terävää ja osuvaa, mutta kuitenkin niin hyväntahtoista. Se tuntuu olevan paikallisille synnynnäistä. Eräs kustavilainen ystäväni tuumasi sen juontavan kaukaa niiltä ajoilta, kun huumori oli yksi selviytymiskeino ankarassa saaristolaiselämässä.

    Tähän loppuun vielä ehkä yksi kauneimmista otteista, nyt kun omenat kohta ovat poimittavissa:

    "Mitä tuntenee sammalkarvainen omenapuu rosoisen pintansa alla, kun oksien patit taipuvat syksyllä ja vanha kantaa verestä kultaa, kypsää nuokkuu ja täyteläistä paistaa lehvien verhosta niinpaljon kuin siunausta mahtuu vuosien kolumaan latvaan? Kiitollinen on rosonsa peitossa omenapuu, kun ei syksy ole vielä unohtanut tuttuansa ja rikas tämänkin kerran vielä on suonut hedelmien heiluvat taakat ja kuormien kultaiset armot uskollisillensa, ja kiitollinen on ihmisen mieli, vuosienkin kopettama, kun on sydän vielä hipiällä, vaikka on känsää kämmenessä, ja silmien koste tuore, vaikka jo kulmat on kuivanut tiedon jää."

    VastaaPoista
  13. Poikkesin tänne hakemaan vinkkiä kivasta kesäkirjasta, mutta luettuani kuvauksesi Alastalosta kirja ei houkuta ainakaan tänä suvena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi, hahaa! Toivottavasti löysit täältä kuitenkin joitain muita hyviä kesäkirjavinkkejä, ja toivottavasti innostuisit joskus Alastalostakin, on tämä niin mainio teos. :)

      Poista
  14. Hurraa, hurraa, hurraa! Onneksi olkoon Alastalon selättämisestä! <3 <3

    Minä -hidas kun olen- en ehtinyt tähän haasteeseen enkä lopulta halunnut kiirehtiäkään, koska minun on pakko lukea välillä muuta, jotta olen taas valmis palaamaan Alastaloon. Vielä n. 350 sivua jäljellä, voiton puolella siis! Syksyn puolella varmasti putkahtaa minunkin arvioni, perässä tullaan. ;-) Sen verran kurkin arviotasi, että voin yhtyä jo nyt siihen, että hauskaa luettavaa tämä tosiaan on! Ja kieleenkin on tempautunut hyvin mukaan alun kangertelujen jälkeen. Myös minä olen lukenut välillä tekstiä (puoli)ääneen; toimiva keino!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa-ihanainen, kiitos! <3 <3 Ja kohta minäkin onnittelen sinua, on sinullakin tämä jo niin hyvässä vaiheessa.

      Minäkin luin kyllä tämän ohessa koko ajan muutakin, useimpina päivinä tuntui että oli pakko. Mutta sitten oli niitäkin päiviä, että ahmin vain Alastaloa, enkä olisi pystynyt keskittymään mihinkään muuhun, kun tämä oli niin hyvä. Ja ääneen lukeminen oli kyllä hyvä juttu, kieli alkoi siten jotenkin elää vielä enemmän. Jään nyt odottelemaan sinun arviotasi tästä, tsemppiä loppusuoralle, rakas ystävä! <3 <3

      Poista
  15. Alastalon salin huumori oli minulle yllätys - siitä ei ollut kukaan kertonut. Kun me kirjan nyt lukeneet olemme kehuneet sen hauskuutta, niin tietävätpähän muutkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Margit, voin kuvitella että se on ollut aivan mainio yllätys. :) Minä tiesin siitä etukäteen, ja täytyy myöntää, että se oli yksi niistä tekijöistä, jotka rohkaisivat tarttumaan tähän järkäleeseen. :)

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...