Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu

Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu (Teos, 2011. 390 sivua.)

  Olen koonnut itse kaiken, etsinyt palaset, valinnut, hylännyt, keksinyt, lavastanut, leikannut, katsonut uudelleen, poiminut lisää, hylännyt uudelleen, kyllä, ei, totta, valhetta, elävä, kuollut, oikein, väärin, niin kauan, että kokonaisuus vastaa sitä todellisuutta, jonka koin.

  Se on haitari-todellisuus. Välillä se on kokonaan auki levitettynä, niin että soittimen uumenista kuuluu yksi ainoa pitkä ulvaisu, diskanttia ja bassoa, ja näen yhdellä kertaa kaiken. Toisinaan haitari on supussa, ja laskoksista pilkahtaa milloin mitäkin, epäselvää kuvaa, pientä ääntä. Tarvitsen molempia, sillä yksinkertaisen totuuden ulina on pitkään kuunneltuna tuhoisaa.

Helsinkiläisessä hylätyssä varastorakennuksessa esitetään ensimmäistä ja viimeistä kertaa ainutlaatuista, erikoista elokuvaa. Erilaisin taiteen keinoin kootussa mosaiikinkaltaisessa teoksessa kuvataan yhden päivän tapahtumat erään suomalaisen suurmiehen Kaivopuiston vuokrahuvilassa useita vuosikymmeniä sitten. Kysessä on marraskuun 13. päivä vuonna 1935, ja Kalliolinnantien vuokralainen on vapaaherra ja sotamarsalkka Carl Gustaf Mannerheim.

Elokuvan alussa vapaaherra tarkastelee alastonta vartaloaan makuuhuoneensa peilistä aamuisen kylpynsä jälkeen. Saamme seurata päivän etenemistä, Mannerheimin keski-ikäisen Sophie-tyttären vapaudenkaipuista päiväkävelyä, erään kiitollisuudenvelkaisen sotaorvon viimeisiä hetkiä, palvelusväen kiireisiä askareita vuokratalon alimmassa kerroksessa, ja illallisia, joiden maukkaista aterioista pääsevät kutsuttuina nauttimaan muun muassa laulajatar Aulikki Rautawaara, Risto ja Gerda Ryti sekä Juho ja Alli Paasikivi. Ilta huipentuu järkyttäviin tapahtumiin, jotka antavat suunnan elokuvan tehneen henkilön loppuelämälle.

Kallorumpu on poikkeuksellisen hienolla tavalla omalaatuinen romaani, joka kertoo limittäin kahdesta vuorokaudesta, joiden väliin mahtuu seitsemän vuosikymmentä, ja kuitenkin toisaalta kokonaisesta sotien välisestä aikakaudesta - jopa yhden ihmisen kokonaisesta elämästä. Se kertoo huumaavasta pakkomielteestä, ja siitä millaista on, kun rakkaus ja viha yhtä ihmistä kohtaan täyttävät koko elämän, antavat sille oman kummallisen tarkoituksensa.

Mietin kirjaa lukiessani, etten ole koskaan lukenut mitään vastaavaa. Tarinaan oli aluksi hieman hankalaa päästä sisälle kerronnan vuorotellessa kahdessa aikatasossa, ja erityisesti kertojan persoonallisuuden epämääräisyys oli suuri - lukemista hieman hidastavakin - mysteeri. Mietin kuka on tämä aavemaisen oloinen kertoja, joka hiiviskelee talossa ja harjoittaa öisin maagisia rituaaleja tiibetiläisellä kallorummulla? Kirjan parissa jatkaminen kuitenkin kannatti, lukiessa vauhti tuntui kiihtyvän ja halu saada tietää mitä kaiken taustalla on kasvoi sivu sivulta. Romaanin lopussa lukija palkitaan, pienistä palasista ja tiedonmuruista kasvaa taidokas, omaperäinen ja kiehtova tarina, jonka loppuratkaisu on ravisuttavan hieno.

Kirjailija luo tekstillään kiehtovan, eläväisen miljöön; marraskuisessa kalpeassa valossa kylpevä huvila on siisti ja tyylikäs sekoitus, jossa vanhat valokuvat, taide-esineet, kynttilät, tuoreet syklaamit ja kaukomailta tuodut muistoesineet luovat harmoniset kulissit tarinan tapahtumille. Myös Arosen henkilökuvaus on herkullista. Sotamarsalkka Mannerheim on voimakkaan karismaattinen, sekä naisten että miesten rakkautta ja huomiota puoleensavetävä hahmo. Sophie-tytär puolestaan on kuin haamu, joka vaeltaa päämäärättömästi niin omassa elämässään kuin isänsä tyylikkäissä huoneissakin. Onnistuneen pienin elein kuvaa kirjailija myös isän ja tyttären etäistä suhdetta, sekä Sophien toivetta tulla isänsä hyväksymäksi ja rakastamaksi.

  Mikä kehä minua ympäröi, että hän pysyttelee sen ulkopuolella? Vai onko niin, että olen murtautunut omasta kehästäni ja lähtenyt maanosaan, jonne minulla ei ole mitään asiaa? Että kuvittelen houkkamaisesti matkaa hänen luokseen kevyeksi kuin karttapallon pyöräytys. Voin tehdä sen kuinka monta kertaa tahansa, mutta koskaan en pääse perille.

  Ikinä me emme ymmärrä toisiamme. Olemme aina yhtä ällistyneitä kuin tohtori Stanley ja tohtori Livingstone törmättyään toisiinsa viidakossa. 'Vapaaherra Mannerheim, oletan?'

Tärkeä merkitys tarinan kannalta on alakerran keittiöllä ja palvelusväelläkin, joka on itsetietoisuudessaan isäntänsä veroista. Keittiö on rouva Lehtisen taistelukenttä ja valtakunta, jossa hän valmistaa suussasulavaa kuhaa, peuransatulaa ja artisokkia, jotka tiukkanutturainen neiti Haglind puolestaan taidokkaasti tarjoilee laadukkaiden viinien kera. Itävaltalainen kamaripalvelija Hans Köpf huolehtii tunnollisesti isäntänsä puvuista, ja kun kukaan ei näe, painaa hän vaatehuoneessa kasvonsa marsalkan puvun olkaan haistaakseen tutun sikarin ja yrttien tuoksun. Jokainen tuntuu rakastavan marsalkkaa, kukin omalla, omistuksenhaluisella tavallaan.

Arosen kieli on huolellista mutta vaivatonta. Romaani on myös täynnä upeita lauseita, joita tekee mieli jäädä ihastelemaan. Kertoja kuvaa Mannerheimin tekstejä tavalla, joka sopii mielestäni erinomaisesti myös Arosen tekstiin: hän osaa jättää rivien väliin runsaasti ilmaa, paljon luettavaa. Teos onkin täynnä kaipausta, täyttymättömiä haaveita, tunnetta näkymättömyydestä ja rakkautta, joka ei saa toivomaansa vastakaikua. 

Kaipuu ei täytä, niin kuin tavataan sanoa, vaan se tyhjentää, kaapii ja kovertaa, kunnes jäljelle jää vihlova onkalo, jota kirveltää kuin savusaunan kitkussa.

Kallorumpu on vaikuttava, taianomainen ja kekseliäisyydessään harvinaisen hieno teos, joka inspiroi: tämän jälkeen haluan ehdottomasti päästä Mannerheim-museoon sekä lukea lisää marsalkka Mannerheimin elämästä. Tämän Finlandia-raadinkin vakuuttaneen upean romaanin ovat lukeneet myös Erja, Arja, Joana, Peikkoneito, Noora ja Hymyilevä eläkeläinen. Lukekaa tekin!

p.s. Toivon siksikin tälle kirjalle paljon lukijoita, että saisin juttuseuraa kirjan tiimoilta Juonittelua -blogiin. Kirjassa on niin kutkuttavia yksityiskohtia, että niistä olisi hauskaa päästä vaihtamaan mielipiteitä! :)