Miika Nousiainen: Metsäjätti

Miika Nousiainen: Metsäjätti (Otava, 2011. 286 sivua.)

  Kaikkiaan Törmälä on normaali suomalainen paikkakunta, kiva kesällä. Ei ehkä lamakesinä, mutta nousukauden kesinä vanhassa tukkisatamassa saattaa olla lämpiminä päivinä mukava tunnelma, ainakin alkuillasta.

  Ennakkoluulon ja pelon yhdistelmällä Törmälästä on kasvanut aistikkaan rasistinen kylä, joka on valmis katsomaan kieroon kaikkea uutta ja erilaista.

  Ei varmasti tarvitse selittää, miksi halusin pois. Ja miksi pelotti tulla takaisin. Minun tehtäväkseni visiitti kuitenkin lankesi. Ja parempi näin. Joku kollega olisi joutunut opettelemaan ensin törmäläläisten sielunelämää. Minä tunnen sen ja voin keskittyä saman tien tehtaan ongelmien ratkaisemiseen. Ulkopuolinen olisi ollut mahdottoman tehtävän edessä. Törmäläläiset haukkuvat kylänsä itse, muilla ei ole siihen oikeutta.

Pasi Kauppi, entinen Törmälän poika ja sittemmin Helsingin Kauppakorkeakoulun käynyt ekonomi ja Metsäjätti-yhtiön kehitysjohtaja, saa tehtäväkseen lähteä vanhaan kotikyläänsä kehittämään vaneritehtaan toimintaa. Edessä on mitä luultavimmin yt-neuvotteluja ja irtisanomisia, ja Pasi jättääkin Helsingin ja parin esikoista odottavan suomenruotsalaisen Emilia-vaimonsa taakseen raskain mielin.

Törmälässä Pasi tapaa monia menneisyydestä tuttuja kasvoja, muun muassa lapsuudenystävänsä Jannen, joka yhä työskentelee vaneritehtaalla. Kylällä vain vähän on muuttunut, entisestä Osuuskaupasta on tullut S-market, ja 80-luvulla katukuvaa hallinneet punaiset Ladat ovat vaihtuneet muihin autoihin, mutta muuten paikka on ennallaan; Törmälä on edelleen se sama tehtaan piipun varjostama vahvasti vasemmistolainen kylä, jonka suurin julkkis on ollut Montrealin ja Sarajevon olympialaisissa Ylen kisalähetyksen katsomossa vilahtanut Rintalan Anssi. 

Entisten kavereiden ja naapureiden tapaaminen tuo Pasille muistoja mieleen ja epämieluinen työmatka vanhoille kotikonnuille pakottaakin miehen samalla miettimään omaa elämäänsä, nuorena kokemiaan asioita sekä arvojaan. Miltä miehestä tuntuu, kun menneisyys möyryää esiin?

Metsäjätti oli tällaiselle 1980-luvulla peruskoulunsa käyneelle pienen kylän tytölle melkoinen sukellus syvälle nostalgian syövereihin. Metallicaa kuuntelevia teinipoikia, Maxellin ja TDK:n kasetteja, joita kelattiin lyijykynällä pyörittämällä kohdalleen, Akia ja Turoa, Tšernobylin ja HIV:n pelkoa, Commodore kuusnelosia ja pienen kylän urheiluseuran pelimatkoja, oih! Tuntui kuin olisin lukenut omasta nuoruudestani. Otin mukavan asennon tuolissani, luin kirjan lähes yhdeltä istumalta, ja lähdin Nousiaisen matkassa Törmälään ja samalla omiin yläastevuosiini.

Ilman korkeita nostalgiapisteitäkin olisin pitänyt Metsäjätistä valtavasti. Nousiaisen kerronnassa on samanlaista tarkkanäköisyyttä ja lempeän lämmintä ymmärrystä pientä ihmistä kohtaan, kuin (toisella) suosikkikirjailijallani, Tuomas Kyröllä. Hän kirjoittaa vakavasta aiheesta humoristisesti ja rennon letkeällä otteella, mutta kuitenkin niin ettei revittely lähde lapasesta, välillä vähän mustanpuhuvakin huumori on lämpimän hyväntahtoista ja hyvällä maulla toteutettua. Huumorin takaa on helposti löydettävissä asian vaatima vakavuus ja hivenen surumielinen pohjavire.

Romaanin parasta antia minulle oli eläväisen 80-luvun kuvauksen lisäksi se, miten Nousiainen valotti henkilöidensä elämänkaarta ja kohtaloita. Oli kiinnostavaa pohtia, miten periaatteessa samanlaisista lähtökohdista ponnistavat nuoret voivat saada tai olla saamatta elämältä sen mitä haluaisivat. Miten itseensä uskova, paremmalla itsetunnolla varustettu nuori voi menestyä, kun taas koko lapsuutensa väheksytty oppii itsekin uskomaan ettei hänestä ole mihinkään, ja että on parempi tyytyä siihen vähään mitä nyt sattuu saamaan. Teos sisältää myös tärkeän ajatuksen; suru ja kipu tuntuvat samalta, oletpa sitten rikas tai köyhä, hyväosainen menestyjä tai yksi niistä, joiden harvoja onnistumisia pidetään harhalaukauksina.

Niin se on. Sama suru jäytää rikkaitakin, mutta kyyneleet kuivataan parempiin kangaslaatuihin. Voi olla, että suru koskee hyväosaisiin vielä kovemmin. Onhan se isku kovempi kun korkeammalta pudotaan. Valmiiksi masentunut ei pienistä järkyty. 

Aihe on myös tärkeä ja ajankohtainen. Kuinka moni suomalainen pieni paikkakunta onkaan saanut kuoliniskunsa suurten yritysten saneerausten vuoksi; kun kunnan suurin työllistäjä irtisanoo useamman sata ihmistä, on selvää että se vaikuttaa koko kunnan elinmahdollisuuksiin. Pienempiä yrityksiä kaatuu, kouluja lakkautetaan ja ihmiset joutuvat muuttamaan työn perässä pois harvaan asutuilta seuduilta. Siksi Metsäjätin tarina osuu ja uppoaa varmasti moneen lukijaansa, valitettavan monella voikin olla omakohtaista kokemusta asiasta.

Hienoa tarinaa ei minulle himmentänyt edes runsas stereotypioiden käyttö, esimerkiksi se, että suomenruotsalaiset ovat kauniita ja menestyneitä tai että juoppojen lapsista tulee automaattisesti juoppoja. Nousiainen kirjoittaa niin sydämeenkäyvästi, etten osannut kuin ahmia kirjan loppuun, vuoroin nauraa mukana ja liikuttua, ja kiintyä syvästi Pasiin ja Janneen, jotka niin sujuvasti vuorovedoin kuljettivat tarinaa eteenpäin. Erityisesti sydämessäni läikähti kohtauksessa, jossa miehet tapaavat kunnolla ensimmäistä kertaa vuosiin: soittimesta kuunnellaan tietenkin Iron Maidenin "Revelations" (jonka sisällön Janne tiivistää osuvasti muutaman oikeatahtisen ilmarummutusliikkeen säestämänä), Metallican "One" ja Acceptin "Son of a Bitch" (jonka kertosäkeen miehet laulavat vanhasta muistista mukana), syödään ranskalaisia ja kalapuikkoja, mitään ei tarvitse puhua. Tähän kohtaukseen kiteytyi mielestäni ihanasti jotain suomalaisen 70-luvun alkupuolella syntyneen miehen perusolemuksesta. <3

Tämä oli ensimmäinen Nousiaiselta lukemani kirja, ja hienon lukukokemuksen jälkeen voin todeta, että tämä humaani, sympaattinen ja koskettava teos sai minut vahvasti ihastumaan kirjailijan tyyliin. Tulen varmasti lukemaan muutkin miehen teokset, Vadelmavenepakolaisen ja Maaninkavaaran, ennen pitkää. 

Metsäjätti on saanut ilahduttavan paljon huomiota kirjablogeissa, kirjasta ovat kirjoittaneet ennen minua ainakin Hanna, Joana, Mari A, Sanna, Minna, Kirjahamsteri, Norkku, Valkoinen kirahvi, Amma ja Jori. (Pikaisen blogikierroksen ja ylimalkaisen silmäilyn jälkeen on pakko kysäistä: olenko tosiaan ainoa Metallicaa kuunteleva naispuolinen kirjabloggaaja? :)