Joel Haahtela: Katoamispiste

Joel Haahtela: Katoamispiste (Otava, 2010. 159 sivua.)

Oli lapsi, tyhjä huone, rakkaudeton tila. Oli puhumattomuus, vuodet, talo. Oli jotain mitä hän luuli pääsevänsä karkuun, mutta se vain odotti, liikkumatta, lähellä, kunnes hän oli yksin; eikä mikään suojaisi häntä enää, ei mies, ei talo, ei saari. Näin naisen joka käveli lumisen pihan poikki, tuhon joka kiihtyi, jäljet johtivat portailta aidan viereen. Hän pilkkoi puut, sytytti tulet, teki kaiken niin kuin piti, ja silti oli jotain mikä ei mennyt pois, suru surun sisällä, nyt kaksinveroinen. Hän söi, mutta nälkä vain jatkui, se kuihdutti hänet, ei kadonnut. Hän istui portailla ja kuunteli: kaupunki heräsi uuteen päivään, mutta hän itse oli jo poissa.

Syksyinen tuulenpuuska tuo yhteen kirjailijamiehen ja vieraan ranskalaisen naisen sateisen Helsingin kaduilla. Tuuli vie naisen sateenvarjon, ja mies, tarinan minäkertoja, pysähtyy häntä auttamaan. Nainen kertoo olevansa Magda Roux, ja etsivänsä Suomesta entistä miestään, josta ei ole kuullut aikoihin. Etsinnän lähes ainoana johtolankana toimii edesmenneen Raija Siekkisen teoksen Häiriö maisemassa ranskankielinen käännös, joka on kuulunut kadonneelle Paulille. Mies kiinnostuu ja haluaa auttaa Magdaa. Hän alkaa selvittää Paulin katoamista, mutta pian huomaakin ranskalaismiehen etsinnän muuttuneen haluksi selvittää Raija Siekkisen elämää ja viimeisiä vaiheita.

En tiennyt mistä olisin aloittanut, en edes tiennyt ketä enää etsin, Paul Roux'ta vai Raija Siekkistä, vai toivoinko vain, että jos etsisin tarpeeksi kauan toista, löytäisin ennen pitkää myös toisen. 

Miehen oma tilannekin on keskeneräinen, hänen elämänsä etsii uomiaan. Parisuhde on kariutunut, eikä hän voi kirjoittaa, koska kirjoittaessa elämä kutistuu ympäriltä ja kirjoittaminen eristää miehen muista, valtaa kaiken mitä ympärillä on. Jäljittäessään ranskalaismiestä ja Raija Siekkistä hän etsii samalla vastauksia myös omiin kysymyksiinsä.


Ylen Elävästä arkistosta löytyi tämä kaksi vuotta vanha haastattelu, jonka katsoin suurella mielenkiinnolla. Haastattelussa Haahtela toteaa vuonna 2004 traagisesti tulipalossa kuolleen Raija Siekkisen olevan hänelle suuri kirjallinen idoli. Haahtela kertoo Siekkisen kirjoittaneen paljon rivien väleihin, vihjaillen, ja että hänen tekstinsä tuntuvat lohduttavilta, kuin joku pitäisi lukijan kädestä kiinni. Näitä kahta kirjailijaa yhdistää Haahtelan mukaan samankaltainen lähestymistapa kirjoittamiseen, sekä samanlainen melankolinen pohjavire. Kirjailija omistaakin Katoamispisteen Raijalle, jonka kirjoihin on kätketty onni.

Tässäkin teoksessa on tosiaan ensimmäisiltä sivuilta alkaen havaittavissa se tutulla tavalla haahtelamainen melankolinen pohjavire. Mutta jos Elenassa melankolisuus on hienovireistä, Tule risteykseen seitsemältä -teoksessa lempeän lämmintä ja Traumbachissa jopa leikkisää, Katoamispisteessä se on selkeästi mollivoittoisinta. Tarinaa leimaa haikea alakulo ja surumielisyys. Myös kulissit luovat oman melankolisen tunnelmansa, aluksi ollaan sateisessa Helsingissä ja lopulta päädytään kylmän ja kuulaan Kotkan kautta talvea odottavaan Ranskaan. Kirjaa lukiessani tunsin oloni jopa hivenen apeaksi. Loppua kohden tarinaa alkoi kuitenkin värittää lempeä lohdullisuus, ja lopulta kirjasta jäikin päällimmäiseksi seesteinen tunnelma.

Romaani henkii myös vahvaa keskieurooppalaista tunnelmaa samaan tapaan kuin muutkin aiemmin lukemani Haahtelan teokset. Vaikka tapahtumat sijoittuvat aluksi Helsinkiin, ne voisivat sijoittua periaatteessa mihin tahansa Euroopan kaupunkiin; raitiovaunut kolisevat, konditorioissa myydään ranskalaistyyppisiä sokeroituja leivoksia ja kauniit, vanhat kivitalot sulkevat sisäänsä yleismaailmallista kaipuuta, yksinäisyyttä ja toisen ihmisen ikävää.


Ajattelin miestä vielä mennessäni nukkumaan, valvoin pitkään vuoteessa ja kuuntelin kuinka sade vaimeni, hidastui ja sitten lakkasi, ja tunsin samaa, osin miellyttävää kauhua kuin joskus nuorena; että asiat vain tapahtuivat, ettei niihin voinut kovin paljon vaikuttaa, että maailma oli ja tuli vastaan, ja se oli hyväksyttävä sellaisenaan; että jokainen oli yksin, eikä ollut muuta mahdollisuutta kuin nousta aamulla ylös, pukea päälle, astua kadulle, kävellä muiden joukossa, vakaasti, katsoa mihin se johtaa. 

Tässä kirjassa kirjailija sekoittaa äärimmäisen taitavasti faktaa ja fiktiota. Jopa niin, että lukiessani huomasin paikoitellen olevani syvästi hämmentynyt. Haahtela on ammentanut tarinan minäkertojaan paljon itsestään; mies on psykiatriaan erikoistunut lääkäri, sekä kirjailija, jonka teoksia julkaisee Otava - siis aivan kuten kirjoittajansakin. Myös Siekkisen elämää kasataan pienistä paloista, keskeneräiseksi jäävän palapelin palasista lukija voi vain arvailla mikä on totta, mikä fiktiota. Siekkiselle Haahtela tekee kunniaa, ja nyt Katoamispisteen luettuani haluankin ehdottomasti jatkossa tutustua myös Raija Siekkisen tuotantoon.

Selailin käsikirjoituksia umpimähkään, ja ne tuntuivat melkein liian yksityisiltä, kuin olisin varastanut toisen elämää. Valkeilla paperiarkeilla oli kahvitahroja, osa sivuista oli rypistynyt, joitain puuttui välistä. Ehkä hän oli kantanut niitä mukanaan matkalaukussa ja ne olivat kiertäneet Rooman, levähtäneet hetken Campo dei Fiorin kulmassa, lojuneet pöydällä hotellihuoneessa ja palanneet takaisin, keinuneet linja-auton ruumassa kohti kotia, päätyneet saaren rantaan, valoon, laiturille, jossa tuuli oli tarttunut pinkkaan, muutama sivu ehtinyt kadota mereen.

Kielikin on jälleen tavattoman kaunista. Katoamispiste erosi kuitenkin muista Haahtelan teoksista siinä, ettei kieli ollut minulle tällä kertaa pääosassa, vaan huomiotani kiinnitti eniten tarinan intensiivisyys. Kerronta on hyvin tiivistunnelmaista, lukijalle näytetään pieniä välähdyksiä ja tuokiokuvia menneisyydestä, ja kaikki osaset kietoutuvat yhteen luoden samalla kiehtovan, hämmentävän ja ajatuksia herättävän mysteerin. Kirja kertoo kauniisti etsimisestä, kaipauksesta ja niistä pienistä tekijöistä, jotka saavat ihmisen tuntemaan olevansa omassa elämässään sivustakatsoja. Se kertoo myös hetkistä, jolloin ihmisten elämät joko lipuvat toistensa ohi, tai liukuvat hetkeksi päällekkäin kahden tarinan yhdistyessä yhdeksi.

Katoamispiste on melankolinen, hillitty ja tyylikäs kokonaisuus. Se jää mieleen pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen, ja kuten muitakin Haahtelan teoksia, tätäkin voisi luonnehtia (sopivasti kirjailijan toiseen ammattiin viitaten) pitkävaikutteiseksi pienoisromaaniksi. Hämmentävä, hieno kirja, joka on tosiaankin ansainnut paikkansa julkaisuvuotensa Finlandia-ehdokkaiden joukossa.

Katoamispisteessä ovat käyneet myös Pekka, Hanna, Naakku, Jum-Jum ja Pihi nainen.