Joel Haahtela: Traumbach

Joel Haahtela: Traumbach (Otava, 2012. 112 sivua.)

  Ja siihen hän nukahtaakin, tähtien alle, yhtä toiveikkaana ja viattomana kuin saapuessaan kaupunkiin. Sillä nuoreen sydämeen ei mahdu elämänpölyä, kammioissa ja eteisissä on vielä tilaa, maailman tulla ja mennä. Eikä ylhäällä kaartuva taivaankatto ole lainkaan huono kumppani.
  Nuku nuori Jochen, nuku nurmilintu. Lepää rauhassa ja kerää voimia, huomenna on taas uusi päivä. Ehkä maailma kuitenkin tarvitsee sinua ja sinä maailmaa. Mieli tekisi suojella, silittää päätä, suoristaa kaulus, mutta jokaisella on oma polkunsa ja siihen on turha liian vahvasti puuttua.


Nuori Frankfurter Allgemeinen reportteri Jochen saapuu pieneen itäsaksalaiseen kaupunkiin. Eletään keskikesää varhain 1990-luvulla, juuri Saksan jälleenyhdistymisen jälkeisinä vuosina. Jochenin yksinkertaisena tehtävänä on etsiä käsiinsä mies nimeltä Traumbach, haastatella tätä ja palata takaisin omaan kaupunkiinsa. Kuulostaa helpolta, mutta osoittautuu yllättävän vaikeaksi, Traumbach tuntuu olevan jatkuvasti pari askelta Jochenin edellä, ja kerran toisensa jälkeen hän lipeää nuorukaisen otteesta kuin liukas saippuanpala. Kuluu päiviä, Jochen vaeltaa kaupungissa aaveen lailla, nukkuu lämpimässä yössä puistonpenkillä tähtien alla, tapaa erilaisia tyhjenevän kaupungin lannistamia ihmisiä ja pohdiskelee elämää. Mutta kuka on tämä salaperäinen mies ja miksi hänen tavoittamisensa on niin hankalaa? Mikä on Traumbachin salaisuus?


Lempikirjailijani Joel Haahtelan uutukainen Traumbach on nopealukuinen pienoisromaani, mutta sen tunnelma jää pitkäksi aikaa mieleen elämään. Kirja on vapaasti suomeksi käännetyn nimensä veroinen, tarina tuntuu unenomaiselta ja kerronta virtaa eteenpäin hitaan sujuvasti kuin puro. Tarina pitää sisällään pieniä hetkiä, jotka sisältävät onnea ja lohtua, perunapellon tuoksua kesäyössä ja hitaasti kuluvia tunteja, jolloin pilvet ja taivas muuttavat muotoaan. Kuten Haahtela kirjoissaan yleensäkin, maalaa hän tälläkin kertaa lukijan eteen niin elävän tunnelman, että lukiessaan saattaa miltei nähdä omenien punastuvan, betonin halkeilevan päivän lämmössä ja nukkuvien kissojen levittävän ympärilleen kotoisaa, vähän hidastunutta, maalaistalomaista tunnelmaa.

Paitsi tunnelmasta, pidin erityisesti myös Haahtelan käyttämästä kertojaratkaisusta. Tarinan kertoja on kuin isällinen vanhempi hahmo, joka hivenen huvittuneena mutta kuitenkin kuin lastaan hellästi suojellen seuraa nuoren päähenkilönsä kulkua vieraassa kaupungissa. Kertoja on ehdottomasti tämän tarinan sielu ja kantava voima, kuin jonkinlainen Haahtelan alter ego.

Tämä oli kolmas Haahtelalta lukemani teos, ja tämän taustalla kaikui mielestäni selkeimpänä kirjailijan siviiliammatti lääkärinä; hän muun muassa vertaa elämää fysiologiaan ja pohtii ihastumisen mekanismia ihmisen sydämessä ja hermostossa tapahtuvien reaktioiden kautta. Useissa yhteyksissä kertoja tarkastelee tapahtumia tieteellisestä, jopa hivenen kliinisestä perspektiivistä. Toisaalta en voinut myöskään olla ajattelematta, että Traumbach sisältää paljon myös kirjailijan omakohtaista ja omaäänistä filosofista pohdintaa elämästä. Siis elämästä yleensä, sekä myös tänä vuonna neljäkymmentä täyttävän kirjailija Haahtelan elämästä.

  Elämänkaariteorioiden puitteissa rouva Zuckmayer on lähestymässä keskikohtaa, neljääkymmentä ikävuotta. Ehkäpä hän on jo hieman yli tai hieman alle, mutta nuoruus, sen voimme varmasti sanoa, on jo takana. On kuitenkin olemassa piste, jossa on vielä häilyvyyttä, samaan tapaan kuin joskus maaliskuussa, jolloin talvi kamppailee kevään kanssa, yrittää viimeisillä voimillaan laahustaa vielä muutaman päivän, heittää lumituiskun ihmisten kiusaksi.
  Tässä pisteessä on vielä entistä hehkua, vanhojen englantilaiskartanoiden loistoa, aikaa, jolloin perintövarat eivät olleet huvenneet ja säännölliset tulot ylittivät vuosittaiset menot. Ja näin voimme todeta, että kaikella eläväisellä on lakipisteensä ja tuon pisteen lähestyminen, sen väistämättömyys ja varsinkin ohittaminen tuovat aina mukanaan hivenen surua, saavat ihmisen ymmärtämään, ettei elämä ole pelkkää tuulta ja valoa.


Traumbach on kiehtova, arvoituksellinen, pohdiskeleva ja kuitenkin lempeän leikkisä pieni romaani. Haahtelan teksti on - kuten aina - paikoitellen niin kaunista, että se saa huokailemaan ääneen ja kirjoittamaan ylös sitaatteja. Vaikkei tämä kohonnutkaan suurimmaksi suosikikseni miehen teosten joukosta (suurin suosikkini on sielukirjakseni muodostunut Tule risteykseen seitsemältä, jonka asemaa sydämessäni tuskin yksikään kirja tulee kovin pian hätyyttelemään... :), on silti pakko todeta, että tämäkin oli taas taattua Haahtelaa. Ihana kirja!

Traumbachin ovat lukeneet jo ainakin Karoliina, Pekka, Maria, Katja, Sanna ja Tuulia.