Arto Salminen: Ei-kuori

Arto Salminen: Ei-kuori (WSOY, 2003. 150 sivua.)

  Shellin kuppila oli täynnä hälyä, kolkko valaistus heitti sen silmille jo ovella. Astiat kilahtelivat, kassakone ritisi ja taksikuskit sorisivat. Peliautomaatti pimputti pirteän melodiansa sitä varmemmin mitä kauemmin se oli ollut hiljaa. Äänistä oli pystytetty rakennelma, jonka purkaminen tiedettiin mahdottomaksi hankkeeksi. Rauhattomat kädet koettivat rypistellä äänet piiloon keltaisiin lautasliinoihin, joissa luki Simpukka. Kahvit hengästyivät kupeissaan. Ajattelemattomat ihmiset antoivat niille lusikalla lisää vauhtia. Joku imi hälinän keuhkoihinsa filtterin läpi ja puhalsi sinisenä savuna ilmaan.

Huhtikuinen Helsinki joskus 2000-luvun alussa. Kaksi veljestä, Urkki ja Seppo, kumpikin samanlaisia persaukisia taksirenkejä ja lihavia surkimuksia. Heidän äitinsä, joka on samaa maata, ja vanha kuihtunut mummo, jonka muisti alkaa pettää. Pitkiä päiviä ja öitä taksin ratissa, jossa tunnit lasketaan väsymyksellä ja minuutit vitutuksella. Asiakkaina vanhuksia ja humalaisia julkkiksia, elämä päivästä toiseen samaa harmaata, mitäänsanomatonta virtaa.


Olen ollut kiinnostunut vuonna 2005 edesmenneen Arto Salmisen tuotannosta jo pitkään. Tartuin tähän kirjaan potiessani kotona flunssaa, ja ensimmäisen sivun silmäily vaihtui kirjan pakonomaiseen ahmimiseen yhden illan aikana. Varsinaista kurjuuden maksimointia, Ei-kuori ei nimittäin ainakaan oloa paranna vaan vaikutus on pikemminkin päinvastainen. Romaani on melkoista inhorealistista tylytystä - luku-urakan jälkeen olo tuntuu likaiselta ja suussa maistuu paska (!), tekisi mieli mennä suihkuun kuuraamaan itseään ja pestä hampaat moneen kertaan. Ja siltikin tunnen kiitollisuutta. Vaikka Ei-kuori vaikutti kuin uinti lieteojassa tai pitkä kyyti pesukoneen linkousohjelmassa, oli se vaikuttava ja hieno lukukokemus. Minua, haahtelamaista vatulointia ja carpelanmaista kauneutta rakastavaa lukijaa, on ravisteltu kunnolla, viety kauas mukavuusalueen ulkopuolelle ja pakotettu jääkylmään suihkuun - ja voi, miten se virkisti!

  Silmät velloivat kuopissaan rauhattomina. Tuollaisilla silmillä voidaan sammua, mutta ei nukkua, ei edes levähtää. Tuollaisilla silmillä nähdään sumua joka paikassa, paitsi siellä missä sitä ei ole. Tuollaisilla silmillä on mahdotonta löytää sumun seasta siltaa, jota myöten tullaan takaisin. Kaikki on pelkkää menomatkaa.

Salmisen maailma on kyyninen, ankea, synkkä ja ruma. Se on kuvaus yhteiskunnasta, jossa kaikenlainen välittäminen ja lämpö loistavat poissaolollaan, niiden tilalla on vain kylmää tunteettomuutta, hyväksikäyttöä ja pyrkimyksiä hyötyä muista. Salmisen hahmot eivät pode maailmantuskaa, vaan elävät jonkinlaisessa harmaassa alistuneessa olosuhteisiin tyytyvässä olotilassa. Heitä tekisi mieli ravistella, yrittäkää nyt ryhdistäytyä, hyvät ihmiset! Kirjan eräänlainen päähenkilö Urkki Kyrenius taitaa olla vastenmielisin hahmo, josta olen koskaan lukenut. Erehdyin aluksi tuntemaan miestä kohtaan jotain säälinsekaista sympatiaa, mutta kirjan edetessä nekin tunteet karisivat kokonaan. Mies on sika sanan varsinaisessa merkityksessä, ja sellaiseksi Salminen on hänet kuvannut ulkomuotoa myöten.

Ei-kuori on paketti, jonka avaaminen ellottaa. Se sisältää loputtomasti likaisia käsiä, rahan puutetta, viinan makeaa lemua ja kusenhajua, ikävää, joka sataa rakeina niskaan, rumia huoria, verisenä kuplivaa sylkeä, tyhjiä kaljapulloja, panohaluja ja viinan- ja rahanhimoa, tiukalle silmukalle kaareutuvaa aikaa ja hylättyä valoa. Ja siltikin - siltikin! - Salminen on onnistunut kirjoittamaan näistä aineksista teoksen, joka on älykäs, kaunokirjallisesti vakuuttava ja syvän vaikutuksen tekevä. Varoitettava kuitenkin on, että herkkä lukija voi tämän kirjan luettuaan menettää yöunensa ja ruokahalunsa, Ei-kuori voinee pahimmillaan aiheuttaa melkoisen pitkäkestoista ahdistusta.

  Olohuoneen lattialla oli tyhjiä viinipulloja. Kaikki makasivat kyljellään suu auki, paitsi yksi. Se seisoi porukan edessä korkki päässään ja piti puhetta kaatuneille. Kumarruin lähemmäksi ja huomasin pullon olevan miltei puolillaan. Istuin sohvalle ja otin pitkän huikan. Tunsin kuinka viini hulahti kurkusta alas ja alkoi tutkia maastoa. Se oli tyytymätön, pyrki happamana hyökynä takaisin suuhun, mutta asettui lopulta. Seuraava kulaus alistuisi kohtaloonsa helpommin.

Romaanissa eletään huhtikuuta, jonka runoilija T.S. Eliot on aikanaan kuvannut olevan kuukausista julmin. Ei-kuoressa se pitää paikkansa: lukija ei saa nähdä kevään merkkejä tai nauttia auringon lämmöstä. Sulava lumi paljastaa löyhkäävät koiranpaskat, likainen pöly lentää villinä tuulessa, pultsareiden virtsavanat kastelevat asfalttia, ja huhtikuinen valokin tuntuu silmien takana viiltävänä kipuna paljastaen vain likaisia ja rumia asioita. Tämä romaani on niin karu kuin huhtikuinen paljas maisema voi karuimmillaan olla.

Kirjan ainoa kauneus on Salmisen kielessä: siinä kirkkaan kuulaassa tavassa, jolla hän taivuttaa lauseet tahtoonsa, luo rumuudesta häkellyttävän hienoja kielikuvia, vuolee paskasta kultaa. Ja se on se syy, miksi Salmista on vain pakko lukea. Hänen teoksistaan ei kai voi pitää, niitä joko ihailee tai inhoaa. Ja minä ihailen, niin paljon, että luettuani tämän ensimmäisen miehen kirjan tiedän lukevani kaikki loputkin.

  Oli yö, sillä valo oli voimatonta. Se ei tullut auringosta, vaan avaruuden takamailta. Se oli pitkän matkan kulkenutta, muinaisina aikoina syntynyttä valoa. Sen kohtalona oli väsyä tapaturma-aseman pihaan. Viimeisenä työnään se valaisi tolpan päässä seisovan tuhkakupin ja räkäläntit asfaltilla.

Muualla: Sallan lukupäiväkirja, Kaiken voi lukea!, Booking it some more, Kirjojen keskellä, Kirjahylly ja Maailmassa monta.