Colm Toíbín: Äitejä ja poikia

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia (Tammi, 2013. 315 sivua. Alkuteos Mothers and Sons, 2006. Suomentanut Kaijamari Sivill.)

  Kun hän astui sisään, tuntui kuin pieni talo olisi imetty tyhjiin jostain, ahdisti niin kuin sisäilma olisi suodatettu olemattomiin. Aurinko paistoi sisään olohuoneen ikkunasta ja hän meni sulkemaan verhot, jotta tuntuisi kuin muka olisi varhainen aamu. Hän ajatteli panna levyn soimaan, mutta mikään musiikki ei nyt miellyttäisi, ihan niin kuin alkoholi ei auttaisi eikä uni tulisi. Tuntui kuin voisi kävellä vaikka sata mailia jos vain olisi minne mennä, jos olisi selkeä päämäärä. Häntä ei pelottanut nyt mikään muu kuin se, ettei tämä tunne koskaan haihtuisi.

Äitejä ja poikia on yhdeksän novellin kokoelma upealta irlantilaiskirjailijalta, jolta Tammen Keltaisessa kirjastossa on aiemmin suomeksi ilmestynyt suuresti rakastamani romaani Brooklyn. Tarinat kertovat nimensä mukaisesti äideistä ja heidän useimmiten aikuisista pojistaan, sekä vanhempi-lapsi -suhteista, joihin jokin seikka on saanut aikaan särön tai kokonaisen kuilun. Suhdetta on saattanut nakertaa vanhempien ero, alkoholi, tai jommankumman väärät valinnat, joissakin tapauksissa kuilun äidin ja pojan väliin on kaivanut kuolema. Osassa novelleista äidin ja pojan suhde on lopulta vain seitinohut sivujuonne; Leonard Cohenin kappaleesta nimensä saanut Famous Blue Raincoat kertoo paremminkin kahden siskoksen tarinan, ja Kolme ystävää keskittyy neljän nuorukaisen ystävyyteen silloin, kun yksi heistä tarvitsee tukea äitinsä hautajaispäivänä (tuo novelli toi muuten mieleeni kaikuja eräästä skottilaisesta menestysteoksesta, Kolme ystävää oli nimittäin kuin kaunis ja lempeä versio Irvine Welshin Trainspottingista).

Novellit ovat varsin eripituisia keskenään. Lyhyin, äitinsä hylkäämästä irlantilaismuusikosta kertova Laulu on vain yhdeksän sivun mittainen, kun taas pisin, lähes pienoisromaanin mittaan yltävä ja muista tarinoista poiketen Espanjaan sijoittuva Pitkä talvi on kahdeksankymmenen sivun mittainen. Ja kuitenkin kumpikin tarina on sellaisenaan yhtä täydellinen ja kokonainen - itse asiassa juuri nuo kaksi novellia olivat kokoelmasta suurimmat suosikkini. Ihastuin kovasti myös jo yllä mainittuun Kolmeen ystävään, sekä yllätykselliseen tarinaan Pappi suvussa, jonka viimeisiä sivuja lukiessani jouduin nieleskelemään palaa kurkussani. Niin kauniisti (ja kuitenkin Tóibínille tyypillisen vähäeleisesti) se kuvaa äidinrakkautta, joka voi kantaa yli suuren tuskan ja syvääkin syvemmän häpeän.

Tóibín tavoittaa tarinoissaan jotain syvästi ikiaikaista ja vahvasti irlantilaista. Hän kuvaa vakuuttavasti tuon sumuisen saaren asukkaiden mielenlaatua, jossa yhdistyvät järkkymättömyys, sitkeys ja herkkyys. Pienet irlantilaiskylät, vilkas Dublin ja kylmä meri houkuttelevat ja saavat jokaisella solulla kaipaamaan Irlantiin. Ja kun Laulussa vietetään folkmusiikin säestämää iltaa pienessä maalaispubissa, herää niin suuri ikävä vihreälle saarelle, että rinnassa tekee kipeää.

Monen vuoden ajan olen vieroksunut novelleja, mutta tämän kirjablogini myötä olen toden teolla vasta oppinut lukemaan ja vähitellen jopa rakastamaan niitä. Suurin suosikkinovellistini taitaa olla huikea Alice Munro, ja tätä Tóibínin kokoelmaa lukiessani mieleeni tulivatkin juuri Munron novellit. Sain huomata saman mielleyhtymän syntyneen jollekin muullekin, sillä teoksen etuliepeessä todetaan samaa: Alice Munron jalanjäljissä kulkeva Colm Tóibín tietää, kuinka sydän särjetään. Aamen, voisin tuohon sanoa. Niin, ja suomennostakin on syytä kehua: Kaijamari Sivill (joka on muuten palkittu Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä -romaanin suomennoksesta!) on tehnyt kauttaaltaan laadukasta työtä. Käännös on taiten ja tyylillä tehty, ja se tekee alkukieliselle tekstille varmasti kunniaa (rohkenen sanoa näin vaikken olekaan alkukielistä kokoelmaa lukenut).

Rakastan Tóibínissa sitä, että vaikka hän kirjoittaisi paatuneesta rikollisesta ja tämän ajatusmaailmasta - miehestä, joka on ylpeä siitä ettei rakasta ketään - tai neljän nuorukaisen huumehöyryisestä yöstä, on tekstissä lämpimän lempeä, rauhallinen ja vahvasti inhimillinen sävy. Ihminen tai asiat eivät ole mustavalkoisia, vaan Tóibínin paletilla on kymmeniä erilaisia sävyjä, jotka muodostavat kauniin harmonian. Rakastan sitä, että Tóibín tarttuu rohkeasti vaikeisiin aiheisiin ja käsittelee niitä suurella viisaudella. Rakastan kielen kuulautta ja vähäeleisyyttä, rakastan sitä että mies pystyy tarvittaessa kertomaan yhdeksässä sivussa kokonaisen ihmiselämän, eikä siitä puutu mitään, eikä siinä ole yhtäkään sanaa liikaa. Tämä kokoelma ei mielestäni kalpene yhtään täyspitkän romaanin rinnalla, vaan tällä Tóibín osoittaa olevansa melkoinen mestari myös lyhytproosan suhteen. Ihana kokoelma, oi kyllä!

Muualla: Luetut, lukemattomat, Ilselä, Luettua, Leena Lumi, Albatrossia haavoitin ja Kirjavinkit.

  He tulivat kylään kapeaa jokivarren tietä joka kulki puiden katveessa. Kuu paistoi mäen takaa, ja hän erotti paljaat puunoksat ja kuuratähdet tiessä. Hän huomasi ettei tupakka maistunut loppuun asti ja sammutti sen tuhkakuppiin. Kylän katuvalot olivat tympeän likaisenkeltaiset. Kun hän ajoi postitalon ohi ja tehtaalle päin, David veti takaoven tuhkakupin lokerostaan ja tyhjensi sen takaikkunasta. Hän tunsi autoon virtaavan kylmän ilman.
  "Ollaan ihan pian kotona", hän sanoi.