Johan Bargum: Syyskesä

Johan Bargum: Syyskesä (Tammi, 1993. 124 sivua. Alkuteos Sensommar, 1993. Suomentanut Rauno Ekholm.)

  Mikään ei kuitenkaan enää palaudu ennalleen.
  Ja suurinta osaahan ei voi tunkea matkalaukkuihin: tuoksuja, suorien männynrunkojen varjoja mustikkavarvikossa, vihertävää salaperäistä vivahdetta vedessä sen loiskuessa hiljaa silta-arkun kivien välissä.

Eletään loppukesän aurinkoisia ja lämpimiä päiviä. Perheen vanha, sairas äiti haluaa kuolemaan suvun rakkaalle kesähuvilalle meren äärelle. Äidin viimeisiä hetkiä saapuvat todistamaan hänen aikuiset poikansa Olof ja Carl, jälkimmäisen vaimo ja kaksi poikaa, sekä äidin miesystävä Tom. Veljekset tapaavat toisensa ensimmäistä kertaa vuosiin, ja tiivis yhdessäolo huvilalla nostaa pintaan muistoja, selvittämättömiä asioita ja tunteita.

  Tätä kaikkea minä luulin kaipaavani; että pakollisesta lähdöstäni tulisi sekä surullinen että tuskallinen. Ja nyt tunnen lähinnä helpotusta. 
  Se suututtaa minua. Tuntuu kuin he olisivat tehneet minulle vääryyttä, eivät viemällä vanhan kesäpaikkani, vaan viemällä myös kaipauksen.


Tämä Bargumin kaksikymmentä vuotta sitten julkaistu pienoisromaani herätti pari vuotta sitten ihastusta monen kirjabloggaajan mielessä. Kirjan lukivat pienen ajan sisällä muun muassa Maria, Joana, Liisa, Karoliina, Katja, Jaana, Sanna ja Linnea (joka luki kirjan alkukielellä), ja monia positiivisia arvioita kirjasta luettuani ostin antikvariaatista oman kappaleen hyllyyni lukuvuoroaan odottamaan. Halusin lukea kirjan jonakin ihanana syyskesän päivänä, ja se päivä koitti vihdoin tänään. Aurinko paistoi, oli lämmintä mutta syksyistä juuri samalla tavalla kuin romaanissa, jonka sivuja suurella nautinnolla kääntelin. Ja kyllä, minäkin pidin kirjasta paljon, eli liityn nyt lukuisien Syyskesää kehuvien joukkoon.

Romaanin minäkertojana toimii veljeksistä vanhempi, Olof. Bargum kuvaa päähenkilönsä tunteita ja ajatuksia oivaltavasti ja tarkkanäköisesti, ja lukijana on mahdotonta olla pitämättä tuosta kiltistä miehestä, joka on aina ollut se joka väistää ja antaa periksi. Se, jota jopa oma äiti on rakastanut vähemmän, se, jonka sijasta on aina valittu joku muu. Syyskesä on tarina suomenruotsalaisista sivistyneesti ylläpidetyistä kulisseista, jotka alkavat sortua palanen kerrallaan. Se on tarina, jonka rivien väleistä tihkuu vuosien ajan tukahdettua vihaa, surua ja mustasukkaisuutta. Bargum käsittelee taitavasti muistamisen ja unohtamisen teemoja, saa pohdiskelemaan henkilöidensä valintoja, niiden syitä ja seurauksia, ja herättelee kysymyksiä myös lukijan mielessä. Tietääkö sitä koskaan, mitä todella tapahtuu? Alkaako sitä aina kysellä vasta perästäpäin? Ja lopulta: onko joskus suurempi siunaus unohtaa kuin muistaa?

Syyskesä on nopealukuinen, kokoaan suurempi pieni romaani, samanaikaisesti haikealla tavalla hirmuisen kaunis ja kuitenkin toisaalta ahdistava. Teksti on vähäeleistä, mutta siitä huolimatta (tai ehkä juuri siksi) romaanin tunnelma on vahva. Jälkimaku on tumma ja viipyilevä, ja vaikka moni seikka kirjaa lukiessa saikin ahdistumaan tai jopa suutahtamaan, jätti Syyskesä lämpimän ja hyvän olon. Kirjan parissa sain viettää ihanan verkkaisen ja syyskesäisen lomapäivän auringon lämmössä. Oih.

  Elokuun ilta oli kuuma ja merkillisen tuuleton. Hämärä lankesi nopeasti, odotti väijyksissä, läheni hiipien, oli äkkiä tullut; pitkät valoisat kesäillat, unohda ne.
  Nehän olivat aina vain lyhyt poikkeus.
  Kuu nousi hitaasti merestä. Lepakot tekivät sokeita kierroksiaan pihan puiden välissä.
  Talo hiljeni vähitellen. Kynttilä äidin yöpöydällä oli palanut loppuun.