Hannu Väisänen: Taivaanvartijat

Hannu Väisänen: Taivaanvartijat (Otava, 2013. 284 sivua.)

  Katselen resuista maailmaa ympärilläni. Lehtien mustavalkoisissa kuvissa esiintyy vain suu levällään karjuvia hahmoja joilta puuttuu jotain elämässä tai jotka ovat menossa kuolemaan. Miinojen repimille, resuisille ihmisille sovitetaan uusia muovijäseniä kaikilla pallonpuoliskoilla. Sitten katselen kotiani. Ei ole hääppöinen sekään. Se on tapetoitu huolilla. Huolet palkeenkielineen irtoavat seinistä ja käpristelevät. Ymmärrän että minun on aika saada kutsumustani vastaavia toimia ja elantoa. Kuusi metriä korkea taulu. Niin, kai minä luin oikein. Kyllä, kuusi metriä.

Nuori Antero on valmistunut Kuvataideakatemiasta, hänen mielensä on avoin ja hän on valmis vastaanottamaan elämäänsä uusia haasteita. Sellainen saapuukin työtehtävän muodossa, kun hänen lapsuuden kotipaikkakunnalleen on rakenteilla uusi kirkko johon Anteroa pyydetään maalaamaan kuusimetrinen alttaritaulu. Vaikkei Antero koekaan kirkkoa itselleen omimpana ympäristönä, saa haaste ja kristillisten symbolien ja liturgisten värien tutkiminen hänet innostumaan. On aika vetää ylle sunnuntaitaiteen pistelevä jouhipaita ja tarttua toimeen. Työ valmistuu aikanaan, vaikka matka ei olekaan helppo - kapuloita rattaisiin lykkivät taivaanvartijat, työtä tarjonneen seurakunnan rovasti, asessori ja talousjohtaja.

Myöhemmin hän pääsee samanlaisen urakan parin toistamiseen voitettuaan eräänlaisen kutsukilpailun; helsinkiläiseen kirkkoon kaivataan nuoren taiteilijan maalaamaa alttaritaulua. Taas on aika lähteä henkilökohtaiselle ristiretkelle, taistelemaan sakastien hitaita kaappikelloja ja saarnastuolien ajattomia tiimalaseja vastaan. Tälläkin kertaa Antero saa huomata, että olisi helpompaa koristella kirkkoja Belfastissa, juosta kahden luotisuihkun ja kolmen petrolipommin lomitse kirkosta kirkkoon kuin tyydyttää taivaanvartijoiden ehtoja ja vaatimuksia, tai luoda tunnelmaa suomalaisessa seurakunnassa.


Aloitin Väisäsen autobiografisen sarjan lukemisen hieman nurinkurisesti tästä neljännestä teoksesta, mutta Taivaanvartijat toimi loistavasti myös omana, itsenäisenä teoksenaan. Lukematta kolmea aiempaa romaania (Vanikan palat, Toiset kengät ja Kuperat ja koverat) pääsin mukavasti jyvälle siitä, kuka ja millainen on kirjan päähenkilö, Väisäsen oletettava alter ego Antero. Mutta mikä parempaa, Taivaanvartijat tarjosi minulle kaikkia aisteja ja vielä älynystyröitäkin hivelevän lukukokemuksen. Nautin lukemastani, paljon.

  Pellavaöljyn tuoksu vie ajatukset niityille, pimeisiin varastorakennuksiin, eläinsuojiin, vanhoihin lakanoihin, lyhteiksi koottuihin hieman kosteisiin olkiin, tammipuisiin puristimiin ja tuo mukaan myös aineen painovoimattomat ominaisuudet. Kaikki toimenpiteeseen liittyvät tuoksut panevat ajattelemaan varhaisrenessanssin työpajoja, bottegoja ja omaa lapsuutta, kun vielä uskoi että hajuvettä prinsessoille voi valmistaa viskaamalla kattilaan kimpun kieloja.

Antero elää aistiensa kautta. Kirjan sivuilta tulvivat värit ja tuoksut, kaikki on vahvasti visuaalista. Mies on myös tavattoman tarkka ja hänellä on silmää yksityiskohdille; hänen huomionsa kiinnittävät yhtä lailla kirkossa esiintyvän sopraanon puvun miehustaan kirjotut musliiniruusut, kuin toisen naisen huulipunakin, jonka sävy edustaa punaisten kylmintä kärkeä. Kirjan lukeminen toi jatkuvasti mieleeni Marcel Proustin ja hänen massiivisen teossarjansa Kadonnutta aikaa etsimässä. Liekö kukaan muu samaa mieltä, mutta minusta Väisänen on ilmetty nykyajan suomalaisvastine Proustille! Samankaltaista omaelämäkerrallisuutta, kaunista kieltä, loputtomasti yksityiskohtia ja aistien juhlaa.

Taivaanvartijoissa on hirveästi kaikkea ihanaa, sellaista joka sai minut riemastumaan ja pakahtumaan ihastuksesta: on matkaväsyneitä maalauksia, ateljeessä tuoksuvia pellavaöljy- ja vernissapurkkeja, kuljeskelua Tukholman vanhan kaupungin kujilla, kahden taiteilijan illanviettoa suutarinlaatikon äärellä, lämpimässä elokuun illassa vellovaa tervanhajua, maalaamista yönhiljaisessa kirkkosalissa, kahden nuoren miehen rakastelua, joka on kömpelöä kuin karhujen pyöräily, Sienan matalassa talvivalossa kylpeviä pieniä kaareutuvia kujia, ja bambin rintakarvan väristä kakkuakin! Väisäsen romaani on niin kaunis ja lempeä, ettei siihen voi kuin rakastua.

Vaikka kirkkohistorialla, Raamatulla, Jumalalla ja jumalallisilla asioilla on oma tärkeä roolinsa romaanissa, ei kyseessä ole kuitenkaan vähimmässäkään määrin hengellinen teos. Harras se on, mutta Väisäsen hartaus syntyy pienistä hetkistä ja tunnelmista, kiireettömyydestä ja yksityiskohtaisuudesta. Taivaanvartijat on ennen kaikkea pienen ihmisen ylistyslaulu taiteelle, luovuudelle ja itsensä ilmaisemiselle. Se on riemastuttava ja sofistikoitunut, ja kuten Ilselän Minna arviossaan toteaa, "lempeästi hauska ja itselleen hymyilevä". Yhdyn täysin myös Luettua elämää -blogin Elinan sanoihin: tämä oli taivaallinen lukukokemus.

  Olenko antanut aitojen halujen kuljettaa itseäni riittävästi? Olenko antanut kiihkon sokaista ja kirkastaa? En minäkään halua olla tahdoton myllynratas jota vesi kieputtaa. Haluan kiintyä vielä monta kertaa. Ihmisiin ja ovenkahvoihin ja soittokelloihin. Onko rakkaudesta saatu eväs mennyt tarpeeksi syvälle, niin syvälle ettei siitä selviä huokailematta? Missä ovat huippuelämyksesi, ja se tunne että suurten kihokkien tapaan olet vielä auki ja levälläsi?

P.S. Vasta puoli vuotta sitten ilmestynyt Taivaanvartijat löytyy Hesarin lukijoiden 100 suosikkia -listan sijalta 40, ja ihan syystä.