Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen (Teos, 2013. 339 sivua.)

  Tämä on Fetknoppen, maksaruohon päällystämä turvasatama, puoli tuntia Korppoon Galtbystä länteen. Paikka jonne kommunistien valta ei yllä. Saari jossa ei voi tapahtua mitään pahaa. Jossa mikään ei muutu. Tytöt eivät katoa.

83-vuotias Karen on lähtenyt kotoaan tarkoitusperiään omaisilleen selittelemättä. Kuusikymmentäviisi vuotta aiemmin hänen lapsuudenystävänsä Kersti on ensin kadonnut ja löytynyt sittemmin kuolleena. Tytön kuolemasta on syytetty Karenin rakasta isoveljeä, surumielistä ja vakavaa Sebastiania. Karenin suuntana on hänen lapsuudenkotinsa Fetknoppenilla, Turunmaan saaristossa. Pienellä saarella, jonka rantakalliot ovat pyöreät kuin lapsen selkä, ja jota ympäröi valkopitsisinä aaltoina hakkaava meri. On aika selvittää, mitä kesäkuussa 1947 todella tapahtui.

  Olisiko hän voinut tehdä jotain, olisiko hän voinut estää kaiken? Kyllä, pieni ääni kuiskasi Karenissa. Kaikki olisi voinut olla toisin. Sebastian olisi voinut elää.

Karenin vanhan Plymouthin bensamittari vilkuttaa punaista, ja hän pysähtyy huoltoasemalle tankkaamaan. Kun nainen on tiskillä maksamassa, huomaa hän äkisti tuijottavansa aseen piippuun - asemaa ovat tulleet ryöstämään mustiin pukeutunut mies ja nuori, pitkällä raskaana oleva nainen. Nuori nainen on iranilaissyntyinen Azar, ja muutaman vauhdikkaan käänteen jälkeen Karen jatkaa automatkaansa tämän kanssa.


Galtbystä länteen on yksi niistä kotimaisista romaaneista, joita olen tänä syksynä suurimmalla mielenkiinnolla odottanut. Kun aloin lukea kirjaa, olin aluksi kahden vaiheilla. Kirjoittajana ja kertojana Parkkinen lumosi minut heti, tarina vetäisi minut tiukasti imuunsa ja Turunmaan saaristoon sijoittuviin lapsuuskuvauksiin ihastuin ensi sivuilta alkaen. Nykyaikaan sijoittuvat osiot saivat minut kuitenkin epäröimään. Pohdin tuntuiko 83-vuotias pakomatkalla oleva teräsmummo epäuskottavalta (hmm, ehkä hieman), samoin kahden eri-ikäisen, toisilleen tuntemattoman naisen saaristoon suuntautuva road trip (vuoden -56 vaaleansinisellä Plymouth Furyllä - aika hurmaava yksityiskohta, pakko myöntää!). Nuoressa Azarissakin oli jotain ärsyttävää. Parkkisen kieli oli kuitenkin huumaavan kaunista, ja jokaiselta sivulta tuntui löytyvän sellaisia ajatelmahelmiä, että minun oli lopulta turhaa pyristellä vastaan. Noin sivun 70 paikkeilla lakkasin epäröimästä (ja kirjoittelemasta niitä hienoja sitaatteja ja lauseita ylös), nostin jalan jarrulta ja annoin mennä - ja voi miten hieno kirja tämä lopulta olikaan! Vaikka 30- ja 40-lukulaiseen saaristoon sijoittuvat kappaleet olivat minulle loppuun asti mieluisimpia, lämpenin vähitellen myös osuuksille, joilla vanha Karen ja Azar kuljettivat tarinoitaan eteenpäin - ja kyllä, se ärsyttävä iranilaistyttökin omine tarinoineen voitti lopulta sympatiani puolelleen.

Galtbystä länteen toi moneen otteeseen mieleeni viime vuonna lukemani ja rakastamani Linn Ullmannin romaanin Aarteemme kallis. Romaanien asetelmissa on paljon samaa: on kuollut nuori nainen, mutkikkaita perhesuhteita, kiehtova mysteeri ja ilmassa leijuva kysymys siitä mitä todella on tapahtunut. Romaaneissa on myös samanlaisia sävyjä, samanlaista viisautta ja tarkkanäköisyyttä, ja jotakin ihmeellistä pohjoismaista kuulautta ja tummaa valoa. Parkkisen kunniaksi on sanottava, että pidin Galtbystä länteen vielä Ullmannin hienoa romaaniakin enemmän. Ja se on jo aika hyvin.

Parkkisen romaanilla on monet kasvot. Se on erinomainen ajan- ja paikan kuvaus, kaunis ja riipaisevalla tavalla koskettava teos lapsuudesta ja sisarussuhteista, sekä ajatuksia herättävä kertomus monenlaisesta vanhemmuudesta. Se on kiehtova mysteeri, jännitysromaani, omalla tavallaan kasvukertomuskin. Galtbystä länteen on kirjoitettu reseptillä, jossa mittasuhteet ovat kohdillaan: roppakaupalla muistoja ja unettomia öitä, sopivasti elämän mittaista kaipuuta ja syyllisyyttä, ripaus surua ja katkeruutta, vääriä valintoja, ja lopulta sylillinen rakkautta - niistä on tämä kaunis romaani tehty.

Parkkinen kuvaa kiinnostavasti ja taitavasti saaristolaisyhteisön elämää ennen ja jälkeen toisen maailmansodan. Hän näyttää lukijalle miehiä, joilla on tuulen pieksemät kasvot ja venemiehen keinuva askel, ja naisia jotka ovat hermostuvaa laatua. Lapsillakin on oma paikkansa ja tehtävänsä: he ovat työvoimaa, he vahtivat pikkusisariaan, kitkevät, raivaavat ja nostavat verkkoja väsymykseen asti. Fetknoppenissa jokaisella on paikkansa ja niissä pysytään. Ennen kaikkea kirjailija tavoittaa hienosti juuri lapsen maailman: kiusaaminen ja nöyryytys sekä muiden lasten että opettajankin taholta tuntuvat lukijasta juuri niin kirvelevän kuumottavilta kuin miltä ne lapsestakin tuntuisivat. Myös perheen äidin katkeruus elämästään jumalanhylkäämällä luodonpahasella on käsin kosketeltavaa. Kun pieni Karen miettii hänen ja veljensä olevan kurittomia lapsia, joita äidin on vaikea rakastaa, tekisi hänet mieli ottaa syliin. Pakahduttavaa tekstiä.

  Karen oli tuntenut pistävää syyllisyyttä ja surua siitä, että hän ei ollut voinut siirtää pojalleen omaa maisemaansa. Ei näitä maksaruohon peittämiä kallioita, ei haahkojen huutoa, ei merituulta, jonka kovuutta hän ei ollut edes tajunnut kaipaavansa ennen kuin järven lempeä pehmeys sai hänet tuntemaan levottomuutta. Antaa toiselle onnellinen lapsuus, maailman vaikein tehtävä ja niin helppo lause päästää huuliltaan.

En tietenkään kerro, selviääkö romaanissa mitä naapurin Kerstille todella tapahtui, tai millaisia salaisuuksia ja tapahtumia saaristolaisyhteisön historia tai edes 2000-luvun Tampere pitää sisällään (lukekaa itse!), mutta sen sanon että kun suljin romaanin takakannen viimeisen sivun luettuani, huokaisin tyytyväisenä ja ajattelin Niin juuri. Juuri niin! Kirjainten virran Hanna vaikuttui ja arvioi Galtbystä länteen olevan yksi tämän vuoden parhaista kirjoista. Taidan olla samaa mieltä.

  Lapsena toisen vakavuutta tai surullisuutta ei huomaa, sen antaa vain valua ohi. Lapsena ottaa kaiken itsestäänselvyytenä: vanhempien rakkauden tai rakastamattomuuden, joulupukin ja iltarukoukset, kuolemankin, kun se tulee odottamatta ja hiipii kylmettämään huoneen, jättää vain hauraita pölypalloja kierimään nurkkiin.