maanantai 30. syyskuuta 2013

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran


Kjell Westö: Missä kuljimme kerran (Otava, 2006. 586 sivua. Alkuteos Där vi en gång gått, 2006. Suomentanut Katriina Savolainen.)

  Joka ikiseen paikkaan jossa ihminen on kulkenut jää muisto hänestä. Se on useimmille näkymätön mutta ne, jotka tuntevat tuon ihmisen ja rakastavat häntä, näkevät sen kuvan aivan selvästi mielessään kun he kävelevät ohi. Niin kauan kuin nuo rakastavat ihmiset ovat olemassa, niin kauan säilyy myös kuva, myös silloin kun itse kulkija on kuollut. Sen vuoksi kaduilta kohoaa joskus lämpöä meidän kävellessämme niitä pitkin. Siitä me muistamme kaikki ne ihmiset jotka ovat siellä kävelleet, rakastaneet ja vihanneet ja toivoneet ja kärsineet. Muista se, Henriette kiltti: niin kauan kuin joku tietää meidän kulkeneen täällä ja niin kauan kuin joku muistaa meitä lämmöllä, kadut kantavat meidän nimeämme.

Kjell Westön Finlandia-palkittu suurromaani kuljettaa lukijan varmalla otteella halki itsenäisen Suomen aamunkoiton: se kattaa ajanjakson vuodesta 1905 aina talvisodan kynnykselle. Kun kaikki alkaa, eletään Bobrikovin murhan vuosipäivää. Tapahtumien kulissina toimii suurten muutosten kourissa elävä Helsinki. Vaikka itsenäistymiseen on vielä aikaa, kaikkialla kiehuu, kuhisee ja kuplii - aika on levottomuuksien ja väkivaltaisuuden värittämää. Kapinat ja mellakat herättävät pelkoa, ja vuoden 1905 suurlakko piirtää suuntaviivoja tuleville tapahtumille. Romaanin ensimmäinen kolmannes keskittyy Suomen itsenäistymistä edeltäviin vuosiin, sekä sisällissodan verisiin tapahtumiin pääasiassa suomenruotsalaisen kansanosan näkökulmasta.

Westö kuvaa elävästi köyhien ja rikkaiden välistä valtavaa kuilua. On niitä, jotka elävät niukoissa työläisoloissa ja asuvat huonokuntoisissa pienissä vuokrahuoneissa Sörnäisten ja Kallion kaltaisissa työväenkortteleissa. Kaikki on kallista ja vähät rahat eivät tunnu riittävän mihinkään. Vaikka lapsen haluaisi laittaa oppikouluun ja tarjota tälle mahdollisuuden parempaan elämään, ei ole itsestään selvää että siihen olisi taloudellista mahdollisuutta. Ja sitten ovat ne parempiosaiset porvarisperheet - ne, jotka viettävät kesiään Rivieralla tai Pariisissa, tai hankolaisissa pensionaateissa. Niissä perheissä nuorten päiviä täyttävät yliopisto-opinnot, tanssiaiset, vähäverinen runous ja kaikenlaiset kulttuurimaailman riennot, tennis ja iltapäiväkahvit Fazerilla tai Ekbergin kahvilassa. Edes sairaudet eivät tunnu kohtelevat ihmisiä tasapuolisesti: siinä missä työläinen kärvistelee kupan, tippurin tai tulirokon kourissa, käyvät varakkaat porvarisrouvat Sveitsissä hoidattamassa hysteriaa, melankoliaa ja heikkohermoisuuttaan.

Luokkaeroista huolimatta kehittyvän Helsingin alati muuttuvat kasvot hurmaavat. Vuosisadan alussa katuja kansoittavat hevospirssit, ja vähitellen kaduilla alkaa näkyä myös automobiileja. Kaupunki alkaa kasvaa, syntyy uusia kaupunginosia, perustetaan uusia raitiovaunulinjoja. Rakennetaan moderneja kerrostaloja, joissa on vesiklosetit joka asunnossa, ylellisimpien talojen rapuista löytyy jopa amerikkalaistyylisiä hissilaitteita. Vähitellen modernisoituvan Helsingin yllä leijuu kuitenkin lähestyvän sodan haju. Kansa alkaa jakautua valkoisiin ja punaisiin, ja kun muu Eurooppa on jo tulessa, odottavat kaikki aikaa jolloin ei enää tarvitse puristaa kättä nyrkkiin housuntaskussa vaan saa avoimesti kouria kiväärinperää.

  Esplanadin puiston syvä elokuun vihreys, ilta-auringon kilo Bulevardinkatua pitkin, näkymä Kaivopuiston valleilla hiljaisena syyskuun aamuna; idyllejä oli vielä jäljellä, mutta niiden säröissä ja reunamilla väijyi kaaos.

Kaiken tämän keskellä elää kirjava joukko nuoria. On köyhä Allu, lyhdynsytyttäjä Kajanderin poika, ja varakkaan perheen vanhin poika Eccu, levoton pohtija ja elämänläheinen seikkailija, joka yrittää koko elämänsä ajan taistella Pimeyttä vastaan. Ja sitten ovat Lilliehjelmin sisarukset; Lucie, rohkea ja omapäinen nuori nainen, ja pikkuveli Cedi, josta kasvaa kiivas ja tulisieluinen öykkäri. Helsinki tuskailee kasvukivuissaan samaan tahtiin kuin nämä nuoret, joilla koko elämä on vielä edessä. Kaupunki onkin yksi kirjan päähenkilöistä, lopulta ehkä jopa se tärkein.

Koittaa vapauden kevät 1917. Inflaatio, ruokapula ja tympeä sotaväsymys leviävät koko Eurooppaan. Suomi itsenäistyy, ja vähitellen vastasyntyneen maan tilanne kärjistyy äärimmilleen: syttyy sisällissota, joka jakaa maan kahtia. Westö kuvaa taitavasti punaisten uhmaa, odotusta ja verenhimoa, ja toisaalta valkoisten vastarintaa, joka on aluksi sivistyksen värittämää: uskotaan kaunotaiteiden - mahtipontisten laulujen, runonlausunnan ja kiihkeiden puheenvuorojen - kohottavan taistelumoraalia. Koittavat veriset ajat, ja lopulta valkoinen kevät on yhtä sekava ja laiton kuin punainen talvi. Molemminpuolista vihaa, valkoisia ja punaisia sotavankeja, pikaoikeudenkäyntejä, teloituksia ja niskalaukauksia. Loputtomasti uhreja, surua ja tuskaa.

Punaisia sotavankeja teloitusrivissä kevättalvella 1918.

Missä kuljimme kerran herättää jälleen kerran sen kysymyksen, jota sotaa kokemattoman ihmisen on miltei mahdotonta ymmärtää: Miten ihminen voi jatkaa elämäänsä sodan jälkeen? Samaa ihmettelevät kirjan nuoret, jotka kukin omalla tavallaan yrittävät räpiköidä kohti aikuisuutta kantaen samalla menneisyyttä sisimmässään. Romaanin kaksi viimeistä kolmannesta seuraavat Eccun ja muiden nuorten elämää 20- ja 30-luvuilla, vuosina jolloin aikaa leimaavat kieltolaki, katkeruus, työttömyys ja epäluulo. Jotkut kokevat jazzkärpäsen puraisun ja suklaasilmäiset amerikkalaismuusikot tuovat Helsinkiinkin uusia tuulia. 30-luvulla poliittinen levottomuus kasvaa, talouslama tekee tuloaan ja Lapuan liikettä pelkäävät kaikki. Fasismin aave vaeltaa kautta Euroopan eikä Suomikaan säästy siltä.

Westön romaani on melkoinen runsaudensarvi. Se sisältää paljon kaikkea: valtavasti henkilöhahmoja, tapahtumia ja yksityiskohtia. Voin hyvin ymmärtää ettei tämänkaltainen kerronta sovi kaikille, etenkin jos historiallinen romaani ei muutenkaan tunnu omalta lajilta, mutta minulle tämä oli miltei täydellisyyttä hipova lukukokemus. Täydellisyyteen pyrkivältä kirjoittajalta Westö vaikuttaakin; jokainen pienikin yksityiskohta tuntuu olevan tarkkaan harkittu ja loppuun asti hiottu, kaikesta näkee että romaani on vuosien mittaisen taustatyön ja tutkimuksen tulos, eikä lopputulosta voi kuin ihailla. Erityisen ihailtavaa on pikkutarkan ja elävän ajankuvauksen lisäksi se, miten mies pitää kaikki langat käsissään, ja millaisella täsmällisyydellä hän hallitsee henkilökaartinsa. Ihmisten polut risteävät kiehtovalla tavalla, ja lukiessaan tuntee ilahduttavia oivalluksen hetkiä, kun osaa yhdistää ihmisiä ja menneitä tapahtumia toisiinsa. Lukijan ei tarvitse olla tippaakaan huolissaan, Westö hallitsee homman tyylikkäästi ja jopa helpon oloisesti alusta loppuun.

Missä kuljimme kerran on tavattoman vaikuttava romaani. Etenkin näin jälkikäteen ymmärrän, etten vain lukenut kirjaa, vaan elin sen. Viimeiset pari päivää olen vaellellut vuosisadan alun Helsingissä, sen hämyisillä kujilla, joissa Musta Enok ja muut lyhdynsytyttäjät valaisevat pimenevää iltaa. Olen maannut lyseon voimistelusalin lattialla likaisilla patjoilla valkoisten sotavankien kanssa, katsonut sivusta, kun punainen seitsemän lapsen äiti sätkii joukkohaudassa epäonnistuneen teloituslaukauksen jälkeen. Olen surrut niiden kanssa, jotka yrittävät saada elämänsyrjästä kiinni, näkevät yöstä toiseen painajaisia ja yrittävät helpottaa oloaan alkoholilla.

Olen kuitenkin saanut vaikuttua myös kauneudesta - sitäkin tästä romaanista löytyy paljon! Olen ollut mukana retkillä, joiden tarkoituksena on napata täydellinen ja elämän hauraudesta muistuttava valokuva tyhjän puiston lumen tai huurteen peittämistä puista, olen tuntenut kirjan hahmojen kanssa koti-ikävää kaukana maailmalla, kuunnellut gramofonimusikkia, joka kuuluu jostain kaukaa. Myös erityisesti syksyisen Helsingin kuvaus ihastutti kaltaistani syysihmistä: yksinäisyyttään ulvova itätuuli, meri, joka piiskaa Helsingin rantoja tummana ja armottoman vihaisena, syysöitä, jotka ovat sumuisia ja koleita - oih!

Tämän vastustamattoman koukuttavan ja tavattoman kauniilla kielellä kerrotun romaanin jälkeen en koskaan enää katsele Helsinkiä samoin silmin. Vastedes se on minulle Westön Helsinki, kaupunki, jonka kaduilla niin monet nuoret allut ja eccut ovat aikanaan kohdanneet itsensä, toisensa ja tulevaisuutensa. Tämä romaani myös sinetöi Westö-faniuteni: Jokunen vuosi sitten Ilse kirjoitti Juuri tällaista -blogissa Turkka Hautalan Paluusta ehkä kauneimman koskaan lukemani blogiarvion: "Jos Turkka Hautala kirjoittaisi lyijykynällä, minä voisin istua tuolin vieressä lattialla ja poimia puiset teroitushippuset johonkin pieneen aarrerasiaan. Kaikki, mikä Hautalan kynästä lähtee, on yhtä arvokasta." Tämä kirjoitus palasi mieleeni useita kertoja tätä romaania lukiessani, sillä ajattelen Westön teksteistä ihan samaa. Olen kokenut suurta kirjarakkautta.


Missä kuljimme kerran on laajalti suomalaisten rakastama. Se sijoittui kolmanneksi taannoiselle Hesarin lukijoiden sata suosikkia -listalle. Myös muissa kirjablogeissa on ihastuttu, kurkkaa vaikka KirsinJaananNorkunJokken ja Lauran mielipiteitä kirjasta.

(Jutun kuvat on otettu Tampereella Vapriikin Tampere 1918 -näyttelyssä. Sitä kannattaa lähteä katsomaan vaikka vähän kauempaakin, näyttely on sanalla sanoen huikea.)

30 kommenttia:

  1. Ihana, ihastunut teksti hienosta kirjasta! Westö kirjoittaa hyvin taitavasti, se tuli selväksi jo pelkästään tämän kirjan luettuani. Kirjasta ei kuitenkaan tullut suosikkejani (mutta ehkä kuitenkin kotimaisia suosikkejani?). Jos asuisin Helsingissä, olisin varmaan saanut tarinasta vielä enemmän irti ja se olisi tullut minua lähemmäs.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laura, kiitos! :) Lopetin kirjan lukemisen aiemmin tänään, ja olen vielä ihan sen tunnelmissa. Valtavan hieno teos, ei voi muuta sanoa! Ja mietin ihan samaa, jos Helsinki-tuntemusta olisi enemmän, tämä varmasti tulisi vielä enemmän iholle. Mietin tänään etten ole tainnut koskaan käydä Sörnäisissä, Suomenlinnassa tai edes Pitkälläsillalla. Pitäisi, selvästikin.

      Poista
  2. Voi, tämä on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani. Minulle läheisin Westö. Pidin kyllä Kangastuksestakin, mutta tämä kirja oli aikoinaan sellainen elämys, että palasin kirjan maailmasta jotenkin muuttuneena tähän maailmaan. Upea kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjailijatar, en yhtään ihmettele, ja luulen että tästä tulee minullekin samanlainen. Rakastin Kangastusta ja ihailin yhtä lailla sen väkevää vapaussotakuvausta, mutta vielä en osaa sanoa kummasta kirjasta muodostuu minulle rakkaampi, kun tämä lukukokemus on niin tuore. Upeita kirjoja kumpikin, Westö on mahtava.

      Poista
  3. Oi! <3 Ei muuta kommentoitavaa. Tämä nimittöin saa olla minun seuraava westöni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, niin juuri: oi! <3 Lue tämä, et varmasti pety! <3

      Poista
  4. Minäkin pidin tästä Westöstä, itse asiassa se on ainoa, jonka olen tähän mennessä lukenut. Tällaisten paksujen historiallisten romaanien vaikea kohta on loppu -- miten pitää kasassa henkilöhahmot ja viedä tarina mielekkäästi päätökseen. Läsnäoloni herpaantui nimenomaan lopussa, juttu hajosi liikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämän krestomatia, suosittelen sinulle seuraavaksi Westön romaaniksi Kangastusta, sekin on minusta huikean hieno. Ja minä olin kyllä tyytyväinen MKK:n loppuunkin, vaikka on kyllä sanottava että minulle romaanin parasta antia oli ehdottomasti se ensimmäinen kolmannes. Nautin lopustakin, mutta erityisesti vapausssotakuvaus meni ihon alle. Ja syvälle.

      Poista
  5. Hienosti kirjoitit Sara, olen vaikuttunut. Sanon samoin kuin Kirjailijatar, että vaikka Kangastus 38 on hieno kirja, on tämä kuitenkin se, joka pitää ykköstilaa minun mielessäni. Tosin melkein yhtä vaikuttava on Leijat, joka sijoittuu taas toisenlaiseen maailmaan.
    Westö kertoi Bettina Sågbomin haastattelussa, että MKK:n sisällissota-kuvauksen kirjoittaminen oli ollut hänelle ravisteleva kokemus, sillä hän oli joutunut menemään niin syvälle siihen maailmaan, jossa hänen kuvaamansa henkilöt elivät.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaana, kiitos! :) Tästä oli hirveän vaikeaa kirjoittaa, kirja on niin runsas ja upea, että oman lukukokemuksen ja omien ajatusten jäsentely tuntui hankalalta. Varsinkin kun juttu piti kirjoittaa heti, kun kirjan oli saanut luetuksi. ;)

      Minulle Kangastuksesta tuli tosi tärkeä kirja. Oli varmasti hyvä että luin sen ensin ja tämän vasta sitten. Voi olla että tästä eteenpäin kaikkia miehen romaaneja vertaakin juuri tähän teokseen. Nyt lukukokemus on vielä niin tuore, etten osaa sanoa kumpi on minulle rakkaampi, Kangastus vai MKK. Upeita kirjoja kumpikin. Leijatkin haluan lukea pian.

      Enkä yhtään ihmettele Westön kertomaa. Jo lukeminen ravisteli. Itkin kun luin miten Santun ja Enokin sota päättyi. Vaikka se oli vain pari lausetta, mutta ne olivat niin täynnä kaikkea. Voi olla että tämä oli paras koskaan lukemani vapaussotakuvaus. Oi että.

      Poista
    2. Heitin sinulle pienen valokuvushaasteen.

      Poista
    3. Ja kävinkin sen jo päivällä nappaamassa, kiitos! :)

      Poista
  6. Ihana teksti mahtavasta kirjasta! Missä kuljimme kerran teki minuun ihan mielettömän vaikutuksen silloin ensimmäisellä lukukerralla, vain hyvin harvoin olen onnistunut uppoutumaan romaaniin yhtä intensiivisesti, kokemus oli ihan mieletön. Myöhemmillä lukukerroilla se ei ole tietenkään koskaan samanlaista, mutta silti ajattelin lukea tämän taas joskus uudelleen :) Tosin ehkä ensin tartun Westön uutuuskirjaan Kangastus 38, kiinnostavalta sekin vaikuttaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nanna, voi kiitos! :) MKK on kyllä uskomattoman hieno romaani. Ainoa asia mitä en ymmärrä, on se että miten voi olla mahdollista että minä löysin Westön vasta tänä vuonna??? En voi käsittää. Ja minäkin tulen varmasti lukemaan tämän uudestaan. Tekisi melkein mieli aloittaa saman tien alusta, mutta ehkä maltan kuitenkin mieleni. Mikään muu ei nyt vain oikein tunnu miltään. :)

      Kangastus on upea myös, lue ihmeessä se pian! Se oli minulle tosi kova juttu, mutta luinkin se ennen tätä.

      Poista
  7. Todella hieno teksti upeasta kirjasta! Ihmettelin myös valokuvia, että mistä olitkin saanut niin aiheeseen sopivat kuvat, mutta selitys löytyi lopusta.
    Tämä kirja oli ensimmäinen Westö, jonka olen lukenut, ja se teki todella suuren vaikutuksen. Enpä ole vielä lukenut kuin Kangastus 38:n tämän lisäksi, joten hyviä hetkiä on vielä odotettavissa Westön parissa. Sinänsä epäilen, että edes Westö ei pysty pistämään tätä paremmaksi..

    Heli

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heli, kiitos! <3 Ja tosi suuren vaikutuksen kirja teki täälläkin päässä, vähän lukujumia pukkaa nyt. Tosin luin kyllä eilen yhden dekkarin loppuun (piti palauttaa se eilen kirjastoon), mutta nyt en tiedä, mihin tarttua seuraavaksi.

      Meillä on samat Westöt luettuna, ja lisäksi minulla vielä se Lang. Hienoja hetkiä kummallakin edessä siis. <3

      (En ole päässyt postiin koko yönä. Höh.)

      Poista
  8. Vastaukset
    1. Minna, <3
      Ja hih. :) Sinua on mukavaa siteerata, olet niin hurjan hyvä kirjoittaja. Siis kiitos! <3

      Poista
  9. Hieno teksti hienosta kirjasta! Tämä kirja on kyllä kenties jopa lempikirjani: luin sen ensimmäisen kerran kaksi vuotta sitten (ennen blogin aloittamista) ja tarkoitus olisi kyllä lukea se uudelleen. Omat fiilikset kirjaa lukiessa olivat samat kuin sinulla: en lukenut kirjaa, vaan elin sitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pii, kiitos paljon! :) Samanlainen lukukokemus tämä siis ollut meille kummallekin. Minullakin on vahva epäilys että tämä tulee ajan myötä nousemaan yhdeksi Elämäni Kirjoista. Upea, upea romaani. <3

      Poista
  10. Tähän pitää kyllä tarttua pikimmiten, sillä se löytyy omastakin hyllystä. Yritin muuten joskus vuosi sitten kuunnella sen äänikirjana. Alku tempaisi kyllä mukaansa, mutta kuunteleminen jäi silti kesken: en ilmeisesti osaa kuunnella kirjoja. Minun pitää lukea ne. Jännä juttu, että lukiessani ajatus ei yleensä lähde harhailemaan, mutta kuunnellessa se (ajatus) saattaa liidellä aika kauaskin :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elegia, minä juuri mietin että tämä olisi saattanut olla äänikirjana minulle liian hankala. Niin paljon ihmisiä ja kaikkea, kirjaa lukiessa oli helppoa palata taaksepäin tarkistamaan joitakin asioita, mutta äänikirjan kanssa se ei olekaan niin helppoa. Tykkään siis normaalisti kuunnella äänikirjoja, mutta tämän luin ehdottomasti mieluummin itse. Mutta joka tapauksessa: lue tämä joskus! :)

      Poista
  11. Ihanasti kirjoitettu! Tämä on minunkin lempi-Westöni, ensimmäiseni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tintti, kiitos! :) Minulla MKK ja Kangastus kulkevat sydämessä vielä ripirinnan, aika näyttää kummasta tulee rakkaampi.

      Poista
  12. Minä EN ole historiallisten kirjojen ystävä ja muistan, että tämäkin tuntui aluksi kovin pitkäveteiseltä. Mutta lopulta tarina ja henkilöt sitten kuitenkin veivät mennessään ja tykkäsin kirjasta tosi paljon. Nyt suunnittelen kirjan lukemista norjaksi. "Der vi en gang gikk" on saanut tosi paljon huomiota myös täällä Norjassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Reeta, olisikin hienoa jos lukisit tämän ja bloggaisit norjaksi (vaikken siitä mitään ymmärräkään, pitää käyttää kääntäjää). :) MKK on kyllä paljon muutakin kuin pelkästään historiallinen romaani (vaikka se onkin ennen kaikkea sitä), joten luulen että myös ne jotka eivät normaalisti pidä historiallisista romaaneista, pitävät tästä. Hieno, hieno teos!

      Poista
  13. En ole pitänyt itseäni mitenkään erityisen historiallisen romaanin fanina, mutta kyllähän tämä Westön teos toi tipan linssiin. Ja hienoa, miten tuot postauksessasi esiin juuri tuon elävän Helsingin! Ja (jajaja) tämä kirja pitää tosiaan elää.

    Harvoin mikään teos koskettaa lukijaansa samalla tavoin kuin Missä kuljimme kerran.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noora, MKK kyllä tosiaan onnistui liikuttamaan, useammankin kerran. Kertakaikkisen hieno romaani. <3 Sen Helsinki-kuvaus ihastutti, erityisesti se vuosisadan alkuun sijoittuva.

      Poista
  14. Missä kuljimme on ehdottomasti yksi viime vuosien parhaista suomalaisista romaaneista, rakastuin siihen... Oli ilo lukea hienoa arviotasi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa, olen ihan samaa mieltä ja rakastuin myös. Ehdottomasti yksi tämän vuoden parhaista lukukokemuksista. <3 Ja kiitos! :)

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...