Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran (Otava, 2006. 586 sivua. Alkuteos Där vi en gång gått, 2006. Suomentanut Katriina Savolainen.)

  Joka ikiseen paikkaan jossa ihminen on kulkenut jää muisto hänestä. Se on useimmille näkymätön mutta ne, jotka tuntevat tuon ihmisen ja rakastavat häntä, näkevät sen kuvan aivan selvästi mielessään kun he kävelevät ohi. Niin kauan kuin nuo rakastavat ihmiset ovat olemassa, niin kauan säilyy myös kuva, myös silloin kun itse kulkija on kuollut. Sen vuoksi kaduilta kohoaa joskus lämpöä meidän kävellessämme niitä pitkin. Siitä me muistamme kaikki ne ihmiset jotka ovat siellä kävelleet, rakastaneet ja vihanneet ja toivoneet ja kärsineet. Muista se, Henriette kiltti: niin kauan kuin joku tietää meidän kulkeneen täällä ja niin kauan kuin joku muistaa meitä lämmöllä, kadut kantavat meidän nimeämme.

Kjell Westön Finlandia-palkittu suurromaani kuljettaa lukijan varmalla otteella halki itsenäisen Suomen aamunkoiton: se kattaa ajanjakson vuodesta 1905 aina talvisodan kynnykselle. Kun kaikki alkaa, eletään Bobrikovin murhan vuosipäivää. Tapahtumien kulissina toimii suurten muutosten kourissa elävä Helsinki. Vaikka itsenäistymiseen on vielä aikaa, kaikkialla kiehuu, kuhisee ja kuplii - aika on levottomuuksien ja väkivaltaisuuden värittämää. Kapinat ja mellakat herättävät pelkoa, ja vuoden 1905 suurlakko piirtää suuntaviivoja tuleville tapahtumille. Romaanin ensimmäinen kolmannes keskittyy Suomen itsenäistymistä edeltäviin vuosiin, sekä sisällissodan verisiin tapahtumiin pääasiassa suomenruotsalaisen kansanosan näkökulmasta.

Westö kuvaa elävästi köyhien ja rikkaiden välistä valtavaa kuilua. On niitä, jotka elävät niukoissa työläisoloissa ja asuvat huonokuntoisissa pienissä vuokrahuoneissa Sörnäisten ja Kallion kaltaisissa työväenkortteleissa. Kaikki on kallista ja vähät rahat eivät tunnu riittävän mihinkään. Vaikka lapsen haluaisi laittaa oppikouluun ja tarjota tälle mahdollisuuden parempaan elämään, ei ole itsestään selvää että siihen olisi taloudellista mahdollisuutta. Ja sitten ovat ne parempiosaiset porvarisperheet - ne, jotka viettävät kesiään Rivieralla tai Pariisissa, tai hankolaisissa pensionaateissa. Niissä perheissä nuorten päiviä täyttävät yliopisto-opinnot, tanssiaiset, vähäverinen runous ja kaikenlaiset kulttuurimaailman riennot, tennis ja iltapäiväkahvit Fazerilla tai Ekbergin kahvilassa. Edes sairaudet eivät tunnu kohtelevat ihmisiä tasapuolisesti: siinä missä työläinen kärvistelee kupan, tippurin tai tulirokon kourissa, käyvät varakkaat porvarisrouvat Sveitsissä hoidattamassa hysteriaa, melankoliaa ja heikkohermoisuuttaan.

Luokkaeroista huolimatta kehittyvän Helsingin alati muuttuvat kasvot hurmaavat. Vuosisadan alussa katuja kansoittavat hevospirssit, ja vähitellen kaduilla alkaa näkyä myös automobiileja. Kaupunki alkaa kasvaa, syntyy uusia kaupunginosia, perustetaan uusia raitiovaunulinjoja. Rakennetaan moderneja kerrostaloja, joissa on vesiklosetit joka asunnossa, ylellisimpien talojen rapuista löytyy jopa amerikkalaistyylisiä hissilaitteita. Vähitellen modernisoituvan Helsingin yllä leijuu kuitenkin lähestyvän sodan haju. Kansa alkaa jakautua valkoisiin ja punaisiin, ja kun muu Eurooppa on jo tulessa, odottavat kaikki aikaa jolloin ei enää tarvitse puristaa kättä nyrkkiin housuntaskussa vaan saa avoimesti kouria kiväärinperää.

  Esplanadin puiston syvä elokuun vihreys, ilta-auringon kilo Bulevardinkatua pitkin, näkymä Kaivopuiston valleilla hiljaisena syyskuun aamuna; idyllejä oli vielä jäljellä, mutta niiden säröissä ja reunamilla väijyi kaaos.

Kaiken tämän keskellä elää kirjava joukko nuoria. On köyhä Allu, lyhdynsytyttäjä Kajanderin poika, ja varakkaan perheen vanhin poika Eccu, levoton pohtija ja elämänläheinen seikkailija, joka yrittää koko elämänsä ajan taistella Pimeyttä vastaan. Ja sitten ovat Lilliehjelmin sisarukset; Lucie, rohkea ja omapäinen nuori nainen, ja pikkuveli Cedi, josta kasvaa kiivas ja tulisieluinen öykkäri. Helsinki tuskailee kasvukivuissaan samaan tahtiin kuin nämä nuoret, joilla koko elämä on vielä edessä. Kaupunki onkin yksi kirjan päähenkilöistä, lopulta ehkä jopa se tärkein.

Koittaa vapauden kevät 1917. Inflaatio, ruokapula ja tympeä sotaväsymys leviävät koko Eurooppaan. Suomi itsenäistyy, ja vähitellen vastasyntyneen maan tilanne kärjistyy äärimmilleen: syttyy sisällissota, joka jakaa maan kahtia. Westö kuvaa taitavasti punaisten uhmaa, odotusta ja verenhimoa, ja toisaalta valkoisten vastarintaa, joka on aluksi sivistyksen värittämää: uskotaan kaunotaiteiden - mahtipontisten laulujen, runonlausunnan ja kiihkeiden puheenvuorojen - kohottavan taistelumoraalia. Koittavat veriset ajat, ja lopulta valkoinen kevät on yhtä sekava ja laiton kuin punainen talvi. Molemminpuolista vihaa, valkoisia ja punaisia sotavankeja, pikaoikeudenkäyntejä, teloituksia ja niskalaukauksia. Loputtomasti uhreja, surua ja tuskaa.

Punaisia sotavankeja teloitusrivissä kevättalvella 1918.

Missä kuljimme kerran herättää jälleen kerran sen kysymyksen, jota sotaa kokemattoman ihmisen on miltei mahdotonta ymmärtää: Miten ihminen voi jatkaa elämäänsä sodan jälkeen? Samaa ihmettelevät kirjan nuoret, jotka kukin omalla tavallaan yrittävät räpiköidä kohti aikuisuutta kantaen samalla menneisyyttä sisimmässään. Romaanin kaksi viimeistä kolmannesta seuraavat Eccun ja muiden nuorten elämää 20- ja 30-luvuilla, vuosina jolloin aikaa leimaavat kieltolaki, katkeruus, työttömyys ja epäluulo. Jotkut kokevat jazzkärpäsen puraisun ja suklaasilmäiset amerikkalaismuusikot tuovat Helsinkiinkin uusia tuulia. 30-luvulla poliittinen levottomuus kasvaa, talouslama tekee tuloaan ja Lapuan liikettä pelkäävät kaikki. Fasismin aave vaeltaa kautta Euroopan eikä Suomikaan säästy siltä.

Westön romaani on melkoinen runsaudensarvi. Se sisältää paljon kaikkea: valtavasti henkilöhahmoja, tapahtumia ja yksityiskohtia. Voin hyvin ymmärtää ettei tämänkaltainen kerronta sovi kaikille, etenkin jos historiallinen romaani ei muutenkaan tunnu omalta lajilta, mutta minulle tämä oli miltei täydellisyyttä hipova lukukokemus. Täydellisyyteen pyrkivältä kirjoittajalta Westö vaikuttaakin; jokainen pienikin yksityiskohta tuntuu olevan tarkkaan harkittu ja loppuun asti hiottu, kaikesta näkee että romaani on vuosien mittaisen taustatyön ja tutkimuksen tulos, eikä lopputulosta voi kuin ihailla. Erityisen ihailtavaa on pikkutarkan ja elävän ajankuvauksen lisäksi se, miten mies pitää kaikki langat käsissään, ja millaisella täsmällisyydellä hän hallitsee henkilökaartinsa. Ihmisten polut risteävät kiehtovalla tavalla, ja lukiessaan tuntee ilahduttavia oivalluksen hetkiä, kun osaa yhdistää ihmisiä ja menneitä tapahtumia toisiinsa. Lukijan ei tarvitse olla tippaakaan huolissaan, Westö hallitsee homman tyylikkäästi ja jopa helpon oloisesti alusta loppuun.

Missä kuljimme kerran on tavattoman vaikuttava romaani. Etenkin näin jälkikäteen ymmärrän, etten vain lukenut kirjaa, vaan elin sen. Viimeiset pari päivää olen vaellellut vuosisadan alun Helsingissä, sen hämyisillä kujilla, joissa Musta Enok ja muut lyhdynsytyttäjät valaisevat pimenevää iltaa. Olen maannut lyseon voimistelusalin lattialla likaisilla patjoilla valkoisten sotavankien kanssa, katsonut sivusta, kun punainen seitsemän lapsen äiti sätkii joukkohaudassa epäonnistuneen teloituslaukauksen jälkeen. Olen surrut niiden kanssa, jotka yrittävät saada elämänsyrjästä kiinni, näkevät yöstä toiseen painajaisia ja yrittävät helpottaa oloaan alkoholilla.

Olen kuitenkin saanut vaikuttua myös kauneudesta - sitäkin tästä romaanista löytyy paljon! Olen ollut mukana retkillä, joiden tarkoituksena on napata täydellinen ja elämän hauraudesta muistuttava valokuva tyhjän puiston lumen tai huurteen peittämistä puista, olen tuntenut kirjan hahmojen kanssa koti-ikävää kaukana maailmalla, kuunnellut gramofonimusikkia, joka kuuluu jostain kaukaa. Myös erityisesti syksyisen Helsingin kuvaus ihastutti kaltaistani syysihmistä: yksinäisyyttään ulvova itätuuli, meri, joka piiskaa Helsingin rantoja tummana ja armottoman vihaisena, syysöitä, jotka ovat sumuisia ja koleita - oih!

Tämän vastustamattoman koukuttavan ja tavattoman kauniilla kielellä kerrotun romaanin jälkeen en koskaan enää katsele Helsinkiä samoin silmin. Vastedes se on minulle Westön Helsinki, kaupunki, jonka kaduilla niin monet nuoret allut ja eccut ovat aikanaan kohdanneet itsensä, toisensa ja tulevaisuutensa. Tämä romaani myös sinetöi Westö-faniuteni: Jokunen vuosi sitten Ilse kirjoitti Juuri tällaista -blogissa Turkka Hautalan Paluusta ehkä kauneimman koskaan lukemani blogiarvion: "Jos Turkka Hautala kirjoittaisi lyijykynällä, minä voisin istua tuolin vieressä lattialla ja poimia puiset teroitushippuset johonkin pieneen aarrerasiaan. Kaikki, mikä Hautalan kynästä lähtee, on yhtä arvokasta." Tämä kirjoitus palasi mieleeni useita kertoja tätä romaania lukiessani, sillä ajattelen Westön teksteistä ihan samaa. Olen kokenut suurta kirjarakkautta.

Missä kuljimme kerran on laajalti suomalaisten rakastama. Se sijoittui kolmanneksi taannoiselle Hesarin lukijoiden sata suosikkia -listalle. Myös muissa kirjablogeissa on ihastuttu, kurkkaa vaikka Kirsin, Jaanan, Norkun, Jokken ja Lauran mielipiteitä kirjasta.

(Jutun kuvat on otettu Tampereella Vapriikin Tampere 1918 -näyttelyssä. Sitä kannattaa lähteä katsomaan vaikka vähän kauempaakin, näyttely on sanalla sanoen huikea.)