Antti Hyry: Uuni

Antti Hyry: Uuni (Otava, 2009. 400 sivua.)

  Hän oli kävelyllä metsätiellä. Aurinko lämmitti. Hän istui kannolle. Veden lorina kuului selän takaa ojasta. Kävelisinkö vai istuisinko kannolla, hän mietti. Siinä on ihmiselle kysymys. Vai muuraisinko uunia. Kun silloin tällöin muuraa, niin kohta se siinä on. Muurahainen liikkui kengänpäällisellä ja hävisi. Liikkuuko niitä maassa, hän mietti, yksi syvällä sammalten ja marjanvarpujen väleissä. Lähtisinkö jo.

Vanha mies ja vaimo ovat muuttaneet pohjoiseen, meren rannalle, sinne missä ennen vietettiin vain kesälomia. Torppaa on rakennettu hartaudella, ja nyt on aika muurata isoon kamariin leivinuuni. Iso uuni, sellainen, joita muurarit ennen vanhaan taloihin muurasivat. Ennen työhön ryhtymistä pitää käydä Iijokivarressa tutkimassa yhtä sellaista uunia, tuumailla, ottaa mallia, piirtää ja mittailla. Sitten alkaa verkkainen työ, on siirrettävä vanhat tiilet, tehtävä pohjat, muurattava, ja välillä käytävä ostamassa uusia tiiliä, tulenkestävää laastia ja valumassaa. Urakka edistyy hitaasti mutta varmasti, "minulla ei ole mihinkään kiire", tuumii Pietari. Tiilet tekevät mielen haaveelliseksi: tiilistä voi tehdä leivinuuneja, joissa paistetaan rieskoja ja ohuita ruisleipiä ja huoneet täyttyvät leivänpaistamisen tuoksulla ja sitten uunit lämmittävät huoneita.

Hanna-vaimo pitää miehensä ruuissa, ja sitä mukaa kun vuodenkierto etenee pohjoisilla leveysasteilla, nousee uuninkehäkin korkeammalle. Alussa kukkii tuomi, on valoisaa yötä päivää. Vähitellen nousevat kullerot, ja saadaan syödä kesän ensimmäiset mansikat, pian ollaan jo loppukesässä, tulee mustikoiden ja hillojen aika. Sitten koittavat pehmeänharmaat ja sumuiset syyspäivät ja hämärä talvi, ja kun uusi kevät saa hiirenkorvat heräämään, on aika paistaa uunissa ensimmäiset notkeat rieskat. 

  Aurinko paistoi merenpuoleisen ikkunan pölyisten ruutujen läpi tiilipinoille, sirkkeliin, pylväsporakoneeseen, lankkupinoon ja harmaaseen hirsiseinään. Hän katsoi ikkunasta merelle päin, aurinko oli luoteessa päin koivunlatvojen tuolla puolen. Miten se niin on, että nyt on kesä ja valoisaa ja kohta yö, hän mietti. Hän meni ja pani kämmenensä valun pinnalle, se oli lämmin, melkein kuuma. Hyvä, kun sain sen tehdyksi. Nyt se on siinä ihan rauhassa kuin ei mitään. Aamulla puran muotit, nyt en. Kunpa voisi asettua tähän ja unohtaa kaikki, mutta kun ei voi. Päivä lyhenee.

Kun Uuni vuonna 2009 ilmestyi ja meni sitten vielä voittamaan Finlandia-palkinnonkin, ajattelin että tuon ohitan suosiolla, eipä taida olla minun kirjani tuo. Pitäähän kirjassa jotain tapahtua, hyvänen aika! Luin kirjoja, niitä sellaisia vauhdikkaampia, moni aika mitäänsanomattomiakin. Harvasta jäi jälki. Sitten tapahtui jotain, luin vähän Proustia ja ensimmäisen Päätaloni, jotain lukijuudessani nitkahti, liikahti sijoilleen. Löysin verkkaisten kirjojen kauneuden, sen tunteen kun hidas, kaunis teksti jättää sieluun lähtemättömän jälkensä. Ja kun Ilselän Minna, jolla tiedän olevan erinomainen kirjamaku, luetteli kesällä yhdeksän syytä rakastaa Antti Hyryn Uunia, ymmärsin vihdoin että minunkin vain pitää lukea tuo kirja. Moni muu oli ymmärtänyt sen jo ennen minua, Uuni löytyy sijalta yhdeksän Hesarin lukijoiden sata suosikkia -listalta. Ja voi hyvän tähden, miten hieno kirja Uuni onkaan. Sitaattien valinta tähän tekstiin oli melkein sietämättömän vaikeaa, sillä kirjassa on niin paljon kaunista, sellaisia ajatuksia jotka haluaisin tatuoida jonnekin sydämeni seutuville, laittaa rasiaan ja säilyttää siellä elämäni loppuun.

On totta että Uuni on - varsinkin aluksi - hirveän verkkainen kirja. Siihen verrattuna Päätalokin tuntuu melkein vauhdikkaalta, mutta eihän se mitään. Hyryn kanssa pitää virittäytyä oikealle taajuudelle - jos Uunia lukiessa alkaa hosumaan ja hötkyilemään niin metsään menee. Pitää olla malttia, aikaa ja rauhaa, välillä kannattaa ottaa vaikka torkut. Niin minäkin tein. Luin, tuumailin, otin torkut, kävin välillä vähän metsässä kävelemässä. Ja niin Pietarikin kirjassa tekee. Ah, ihana Pietari, ihan vallan rakastuin tuohon vanhaan mieheen. Voi kunpa hän olisi olemassa. Voitaisiin ottaa kahvia ja nisua, voisin vähän autella uunin teossa. Kantaa painavia säkkejä ja tiiliä, sekoittaa muurauslaastia, että olisi Pietarille mistä ottaa, litra per tiili, vai miten se meni.

Pietari ja Hanna ovat ihana vanha pari. Niin paljon rakkautta ja kiintymystä, yhteistä elämää. Kumpikin puuhailee tahollaan - toinen muuraa ja toinen perkaa mansikoita tai keittää soppaa - ja silti ollaan yhdessä. Välillä otetaan pienet ruokaperäiset kamarissa, ja aamupuuroannokset valmistetaan yhdessä samalla pieteetillä kuin jolla uunikin hiljalleen syntyy, joka aamu samanlaisina. Ja jos ollaan erillään, tulee vähän outo olo, niin kuin olisi liian vähän vaatteita päällä.

Ei Uunissa koko aikaa vain muurata tai siirrellä tiiliä, vaikka tokihan kumpaakin on tehtävä paljon, jotta saataisiin joskus uuni valmiiksi. Välillä pitää kuitenkin tehdä muutakin: leikata ruohoa tai auttaa vaimoa mansikanperkuussa, käydä etelässä pojan rakennuksella tekemässä sähkötöitä tai ihan Ruotsissa asti linja-autolla urkuja katsomassa, saunoa tai uida kylmässä merivedessä, istua pihakeinussa ja katsella pääskysiä, muurata taas ja käydä välillä peräkamarissa torkahtamassa anopin virkkaaman päiväpeiton päällä. Ensiksi tässä rauhassa kymmenen minuuttia, sitten teetä ja sitten.

  Uni on hyvä olemassa, hän puoliunissaan mietti. Tuntuu tällaiselta, niin kuin ei mitään ja nukuttaa, kaikki on hyvin ja valmista, ja kun herää, voi aloittaa alusta, teki mitä teki tai oli tekemättä. Kun on vielä tämmöinen hyvä sänky tässä, hän mietti. Unessa kaikki pysähtyy, ei ikäkään lisäänny, tuntuu, ettei kaiken loppu tule lähemmäksi.

Pitää myös pohtia, tuumailla ja harkita. Muistellakin, mennyttä elämää, lapsuudenkodin töitä ja hevosta nimeltä Into, sotakesää -41, isää, viimeistä kouluvuotta ja luokkakuvia pihakoivun alla, tai vaikkapa niitä pehmeitä rieskavoileipiä, joita lapsuudessa aina sai serkkupojan kotona. Ruoka on muutenkin tärkeää, joka päivä on syötävä. Minunkin oli koko ajan nälkä, teki mieli kaikkea sitä, mitä Hanna laittoi ja he yhdessä söivät. Mättäältä suoraan suuhun poimitut ylivuotiset puolukat ja kielileikkeen olisin jättänyt ottamatta, mutta keitettyjä perunoita, lihahyytelöä, marjasoppaa, nuotiolla paistettuja rosvonnakkeja ja kalakeittoa olisin syönyt mielelläni. Tuli lapsuus mieleen. Erityisen tärkeää on leipä, sillä se pitää miehen tiellä ja toisen muuraamassa. Orsileipä, pehmeä rieska ja kurpitsansiemenillä päällystetyt sämpylät, voi mitä herkkua.

Kirjan liikuttavan kauniit ajatukset tulevat vaivihkaa, siellä kaikkien tiilien ja voileipien välissä, kesken muuraamisen, hillasuolla nuotion äärellä, päivätorkuilla. Uunin lukemisesta tulee levollinen, hyvä olo. Jotenkin puhdas, kuin olisi antanut rantasaunan löylyjen ja sadeveden huuhtoa itsestään pois kaikki maailman pölyt, huolet ja murheet. Maailmaa katsoo vähän eri silmin. Mihin tässä elämässä on oikeastaan kiire, hyvänen aika. Ei se turha hötkyily kannata, kyllä nämä tämän maailman pienen ihmisen asiat järjestyvät ja uunit syntyvät, kun niille antaa oman aikansa. Ja siinä odotellessa voi ottaa rauhassa, vetää sisäänsä lämpimän kesäilman tuoksua, istua sammalmättäällä katselemassa muurahaista, tai seurata sadepäivänä keittiönpöydän ääressä, miten vesipisara tekee matkaansa pitkin ikkunaruutua. Kyllä maailma jaksaa odottaa.

  Miten liikkuu savu, vesi, aika, ääni, ihmisen mieli.
  Kun liekit roihuavat ja kynnyksen kohdalla aukko on kapea, savu kulkee joutuin, sitten yläpuolella hidastuu ja rauhoittuu. Savu nousee ilmaan, ja mihin siellä, kenen luo, pääskysten ja kotkain.
  Niin liikkuu vesi, joka koskessa kuohuu ja tulee suvantoon, aivan tyventyy. Tyyntyy hitaasti liikkuvaksi peiliksi, vaikka on samaa vettä kuin juuri on äsken koskessa.
  Tai niin kuin ovat päivät, on kiire, joka päivä nousee muuraus, tulee sunnuntai, aika rauhoittuu. 
  Niin muuttuu ihmisen mieli, kun joku ihminen, joka vihapäissään lähtee pirtistä porstuaan, ja siitä kuistiin ja menee ulos, miettii ja rauhoittuu. Hän lähtee kävelemään metsään ja kun palaa, tuo kourassaan mesimarjoja.
  Tai kun koira haukkuu illalla, kaukana, sen ääni tulee ihmisen luo ja mieleen syntyy kipeä kaipaus johonkin.