Yasmine Galenorn: Noitanainen

Yasmine Galenorn: Noitanainen (Pauna Media Group, 2010. 271 sivua. Alkuteos Witchling, 2006. Suomentanut Elisa Valtonen.)

Noitanainen aloittaa uuden fantasiasarjan nimeltä Toinen todellisuus. Sarja kertoo kolmesta D'Artigon sisaruksesta, jotka ovat ihmisen ja yliluonnollisen olennon jälkeläisiä,

 - siis puoliksi kumpaakin. Camille on noita, Delilah on muodonmuuttaja, joka stressaantuneena ottaa itselleen kissan hahmon, ja Menolly on vampyyri. Kaikki kolme ovat tietenkin äärettömän kauniita, seksikkäitä ja puoleensavetäviä - ja lisäksi maan päällä asustelevia Toisen Todellisuuden Tiedustelupalvelun (= TTT) agentteja. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltain Seattleen ja tässä ensimmäisessä kirjassa tarinansa kertoo noitanainen Camille (kuten kirjan nimestäkin nokkelampi voi jo päätellä).

Sarjan maailma koostuu itse asiassa useammasta eri maailmasta jotka sijaitsevat eri kerroksissa: on maapallo ja se maailma jossa me ihmiset elämme, on Jumalmaailma jossa muinaiset jumalat elävät, on Toinen Todellisuus, jossa kaikki yliluonnolliset olennot majailevat sulassa sovussa, ja lisäksi Maanalainen Maailma josta löytyy muun muassa demoneita ja muita pahiksia. Maailmat yhdistyvät portaalien avulla, joiden kautta on mahdollista liikkua maailmasta toiseen (tosin ihmiset eivät tiedä kuin oman maailmansa olemassaolosta). Tarina alkaa, kun TTT:lle työskentelevä agentti, jättiläinen nimeltä Jocko, on murhattu ja siskosten pitää alkaa selvitellä asiaa. Jäljet johtavat Maanalaisen Maailman häikäilemättömään demonijohtaja Varjosiipeen. Demonin tavoite on tuhota ihmiskunta ja muuttaa maapallo ja Toinen Todellisuus hänen omiksi, yksityisiksi leikkikentikseen. Sisarusten tehtäväksi muodostuu estää Varjosiipeä onnistumasta tavoitteessaan.

Rakastan laadukasta fantasiaa ja kun näin kirjan kirjaston viikon VIP-lainoissa, kiikutin sen saman tien lainaustiskille ja halusin heti päästä lukemaan. Mutta voi mikä täydellinen pettymys tämä opus olikaan! Kirjassa oli paljon hyviä elementtejä, joista olisi varmasti voitu saada kasattua kokoon ihan kelpo tarina, mutta tästä oli lopulta saatu aikaiseksi vain kummallinen, harlekiinimainen sekasotku, jossa tuntui olevan ihan liikaa kaikkea. Tarinassa oli yliluonnollisia olentoja ähkyyn asti: noidan, vampyyrin ja muodonmuuttajan lisäksi löytyi muun muassa lohikäärmeitä, haltioita, demoneita, syöjättäriä, jättiläisiä, kääpiöitä, dryadeja, gargoileja ja nahannylkijöitä. Vauhdikkaat tapahtumat seurasivat toisiaan, yhdessä hetkessä harrastettiin hurjaa seksiä, seuraavalla sivulla jo tapettiin demoneja ja sitä seuraavassa hetkessä oltiin alusvaateostoksilla. Vauhdikkuus on joskus hyvä asia, mutta siinäkin liika on liikaa!

Kirjailija tuntui myös haluavan tekstin olevan ajan hermolla ja nykyaikaisen trendikästä: kirjassa katseltiin Jerry Springerin tv-showta, ostettiin huonekalut Ikeasta ja käytiin kahvilla Starbucksissa. Nykyaikaisuus oli jotenkin ihan liian päälleliimattua ja tuotemerkkien jatkuva esilletuonti tuntui häiritsevän alleviivaavalta.

Kirjassa oli paljon asioita, joista tuli väkisinkin mieleen että mahtoiko kirjailija kopioida yksityiskohtia maailmalla menestyneistä kirjoista ja elokuvista. Yksi tarinan pahiksista oli nimeltään Lucifer-Luke, ja hänellä oli taisteluissa aseenaan tulimiekka (välitön mielleyhtymä Tähtien sotaan!). Kirjassa oli myös paljon seikkoja joista tuli toisaalta mieleen J. K. Rowlingin Harry Potterit, toisaalta taas Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse-kirjat. Loppujen lopuksi tästä kirjasta oli ikävä kyllä melko vaikeaa löytää mitään uutta ja omaperäistä.

Suomennoksessa vilisi typoja ja kielioppivirheitä, ja kuten olen aiemmin maininnutkin, olen melkoinen kielioppinatsi. Jos tekstissä on vähän virheitä ja se on muuten sisällöltään pätevää tavaraa, yritän ignoorata asian ja en anna virheiden häiritä. Mutta tässä tekstissä virheitä oli jatkuvasti ja mieleni teki miltei alkaa korjata niitä punakynällä! Sanomattakin selvää: ei hyvä juttu! Kaiken kruunasi pätkä jossa ulkona riehui myrsky ja ”salamien mahti voimistui”. Huokaus! :)

Galenornin huumori teki tarinasta siedettävämmän, ja se seikka sai minut lukemaan lyhyen kirjan loppuun asti. Muuten se olisi varmasti saanut jäädä kesken ikuisiksi ajoiksi. :) Muuten niin täydellisen kauniit ja seksikkäät sisarukset olivat melkoisen kovia tyttöjä mokailemaan ja töppäilemään, mikä johtui siitä että he olivat yliluonnollisia olentoja vain puoliksi. Yksi kirjan hauskimmista kohdista oli melko lailla tarinan alkuvaiheilla, kun Camille raahasi vastentahtoisen sisarensa anonyymien vampyyrien kokoukseen. "Hei, olen Menolly, ja olen ollut vampyyrina viisi kuukautta.". "Hei Menolly!" :D

Tämä kirja ei kyllä todella onnistunut herättämään mielenkiintoa jatko-osia kohtaan. Voi olla että luen ne kuitenkin jonain heikkona hetkenäni toivoen että kirjailija olisi onnistunut seuraavien osien kanssa paremmin. Pahoin pelkään että tulen kuitenkin taas pettymään... :) Tätä kirjaa en ikävä kyllä voi suositella oikein kenellekään.