Nora Roberts: Jotain vanhaa



Nora Roberts: Jotain vanhaa (Gummerus, 2010. 331 sivua. Alkuteos Bed of Roses, 2009. Suomentanut Heli Naski.)

Tämä kirja on Robertsin Morsius-sarjan toinen osa. Tällä kertaa pääosassa on floristi Emma Grant, parantumaton romantikko joka haaveilee romanttisista hetkistä kuutamon valaisemassa puutarhassa, kosinnasta, häistä, omasta perheestä ja ikuisesta onnesta. Emma on meksikolaisten sukujuuriensa ansiosta tumma kaunotar joka vetää miehiä puoleensa kuin kärpäsiä, mutta nainen ei ole kuitenkaan vielä onnistunut löytämään Sitä Oikeaa. Emma on ollut vuosia salaa ihastunut ystäväänsä Jackiin, mutta mies ei ole yhtään sitoutuvaa tyyppiä. No, pari tietenkin löytää toisensa ja pienen takkuilun jälkeen Emma ja Jack huomaavat olevansa luodut toisilleen.

Tämänkaltainen romanttinen hömppä on selkeästi totaalisen aliarvostettu genre! Vai onko se aliarvostus vain minun päässäni..? :) Teininä, kun olin siirtymässä nuortenkirjojen parista aikuisten kirjallisuuteen, ahmin romantiikannälässäni Danielle Steelin kirjoja ja ajattelin niiden olevan ihan uskomattoman hyviä! Nykyisin kun luen Steeliä (mitä tapahtuu äärettömän harvoin ja silloinkin hetkellisessä mielenhäiriössä...), tunnen lähinnä myötähäpeää siitä että eihän se nainen osaa oikeasti kirjoittaa ollenkaan. Steelin kirjoissa sama juoni toistuu vain vähäisin variaatioin, teksti on sekavaa, ensimmäiset sata sivua henkilöitä kuvaillaan niin juurta jaksaen ja yksinkertaistaen että tulee olo kuin lukijaa pidettäisiin vähä-älyisenä, ja kirjojen romantiikkaosuudetkin ovat lähinnä nolostuttavia ja kömpelöitä. Kiitos Danielle Steelin, en juurikaan koskaan lue tämäntyylistä kirjallisuutta, vaikka muuten ns. viihdekirjallisuuden ystävä olenkin, ja itse aivan parantumaton romantikko. MUTTA. Nyt olen puolivahingossa löytänyt Nora Robertsin, ja voi pojat, olen totisesti iloinen siitä! :)

Kirjan juoni kuulostaa ällöttävän siirappiselle, mutta uskokaa tai älkää, tarina itsessään ei ole sellainen. Robertsin kirjojen romantiikka on lempeää, pehmeää, miellyttävää ja uskottavaa. Se tuntuu samanlaiselta kuin yllättävä ensisuudelma tai illan viimeinen hidas komean tuntemattoman kanssa jossain hämyisessä, tyylikkäässä paikassa. Se on tyylikästä olematta kuitenkaan tylsää, ja kuitenkin viehättävällä tavalla arkista. Tosin täytyy todeta että jos ei erityisemmin pidä romanttisesta kirjallisuudesta, näillä kirjoilla tuskin on sellaiselle lukijalle paljoakaan annettavaa. Tarina itsessään on toki totaalisen ennalta-arvattava, mutta näissä kirjoissa se ei vain oikeasti haittaa yhtään. Ja tästä kirjasta pystyi jo lukemaan rivien välistä kenestä tulee parit kolmannessa ja neljännessä osassa, mutta sekään ei haittaa, vaan aion todellakin lukea koko sarjan ja nauttia jokaisesta kirjasta. :)

Pidin tämän sarjan ensimmäisestä kirjasta, mutta tämä toinen osa vasta olikin mieleeni! Tykkään kovasti lukea hyviä kirjasarjoja; toisesta osasta lähtien kirjan maailmaan voi vain sukeltaa suinpäin, ja yleensä uutta kirjaa aloittaessa tapahtuva henkilöihin tutustuminen ja olosuhteiden ja tapahtumapaikkojen vähittäinen hahmottaminen, ja kaikenlainen alkukankeus jää välistä kun kaikki on jo tuttua ja tarina jatkuu suurin piirtein siitä mihin edellinen jäi. Tässä toisessa kirjassa jo ennestään tuttuihin henkilöhahmoihin tuli uutta syvyyttä, ja varsinkin näiden neljän naisen luja ystävyys alkoi syvyydessään hahmottua ja onnistui jopa liikuttamaan minua.

Rakastan kukkia ja olen joskus puolivakavissani haaveillut floristin ammatista. Kukat ja kasvit ovat myös valokuvatessani yksiä suosikkiaiheitani. Tässä kirjassa nautin romantiikan lisäksi myös hetkistä jolloin Emma sitoi kimppuja ja esikäsitteli kukkia. Monesti niissä hetkissä myös tunnelma oli nautinnollisen lämmin ja hienosti kuvailtu; Emman hiukset ryöppyävänä sotkuisena nutturana, kupissa kahvia ja taustalla Norah Jonesin soulia. Oih!

Pidin kovasti tästä kirjasta, mutta lopuksi kuitenkin kritiikkiä kustantamolle. En aina ymmärrä suomalaisten kustantamoiden kansikuvavalintoja! Hyvä esimerkki on yksi lempikirjailijoistani, Jane Green, jonka kirjojen suomennoksissa on niin jäätävät kannet etten pelkästään niiden perusteella edes harkitsisi lukevani naisen kirjoja (onneksi on kirjablogit, joista olen aikanaan löytänyt esimerkiksi juuri Jane Greenin, joka on oikeasti mainio kirjailija!). Mielestäni tämän Morsius-sarjan ensimmäisen kirjan kansi oli vielä ihan ok, mutta tämä Gummeruksen kannen valju ja sliipattu kuva ei sovi tähän toiseen kirjaan ollenkaan. Nainen ei ole yhtään sen näköinen, millaiseksi Emma kuvaillaan: Emma on meksikolaisen äidin ja amerikkalaisen isän tytär, ruskeasilmäinen nainen jolla on pitkät, paksut ruskeat hiukset. Lisäksi hän on naisellisen kurvikas, toisin kuin kirjan kannessa oleva laiheliini. USAssa ja Britanniassa kirjalla on paljon paremmat kansikuvat, kansissa on kauniit aiheeseen liittyvät valokuvat, jotka kuitenkin jättävät lukijan mielikuvitukselle tilaa kuvitella päähenkilö mieluisekseen.

Tämän kirjan suomennos tuntui paikoitellen olevan ehkä hivenen tönkkö, mutta tarina itsessään oli niin hyvä että kenties joskus luen tämän uudestaan alkuperäiskielellä. :)