lauantai 30. marraskuuta 2013

Johan Bargum: Syyspurjehdus


Johan Bargum: Syyspurjehdus (Tammi, 2012. 120 sivua. Alkuteos Seglats i september, 2011. Suomentanut Marja Kyrö.)

  Lähteä merelle, irrottaa köydet, nostaa purjeet, ottaa suunta, luovia kohti horisonttia, laskea satamaan, istua joutilaana istuinkaukalossa hiljaisella lahdella hämärän laskeutuessa ja tähtien syttyessä, nukahtaa veden liplatukseen veneen runkoa vasten, herätä kalalokkien pajatukseen, nostaa purjeet ja palata kotiin.
  Niin, tätä hän lienee ollut hakemassa.

Syksy tekee tuloaan, kun kaksi ikääntyvää miestä, Olof ja Harald, lähtevät yhdessä purjehtimaan. He eivät ole ystäviä, eivätkä normaalisti edes tekemisissä keskenään. Heitä yhdistää kipeä menneisyys, sekä rakkaus samaan naiseen, Eliniin. Saaristossa tapahtuu jotakin, ja kun vene seilaa takaisin kotisatamaan, on toinen miehistä poissa.


Tämä oli kolmas Johan Bargumilta lukemani teos. Pidin aikanaan paljon novellikokoelmasta Jäähyväisiä ja ihastuin taannoin pienoisromaaniin Syyskesä (jonka päähenkilö on myöskin nimeltään Olof - kyseessä on kuitenkin eri mies), mutta tämä Syyspurjehdus oli minulle aivan napakymppi! Teos on odotellut lukuvuoroaan melkein luvattoman kauan, mutta tässä se taas nähdään että hyvää kannattaa odottaa. Meri, vanha purjevene, majakka, mysteeri, haikeaa melankoliaa, lopullisuuden tuntua ja epätoivoista rakkautta, sekä tiivistä mutta ah niin kaunista kerrontaa - voiko romaanilta enää enempää vaatia? Syyspurjehdus on niin lähellä täydellisyyttä, että tekisi taas kerran melkein mieli itkeä vähän ihan vain kirjan ihanuutta.

En oikeastaan haluaisi kertoa kirjasta juuri mitään - se on parhaimmillaan silloin, kun lukija ei tiedä mitä odottaa. Kysymys on kuitenkin pääpiirteissään siitä, että sama tarina kerrotaan kahdella eri suulla: toinen miehistä kertoo purjehduksen tapahtumista häntä kuulustelevalle rikoskomisariolle, toinen on puolestaan kirjoittanut pitkän kirjeen jossa hän kertoo kaiken. Tarinoissa on paljon samaa, mutta kuitenkin ne eroavat toisistaan merkittävästi. Kumpi kertoo totuuden, vai kertooko kumpikaan? Kumpi valehtelee, ja mitä? Kumpikin versio lienee kertojalleen ainakin jossain määrin totuus, se on selvää.

Kirjaa lukiessaan jää kaipaamaan vielä yhtä versiota, sitä jonka kertoisi Elin. Nainen, joka on väkevästi läsnä kirjan jokaisella sivulla, ja siltikin hänen kuvansa jää hailakaksi ja paperinohueksi - kuin katselisi vanhaa valokuvaa, josta joku toinen kertoo: tällainen tämä nainen oli. Nainen, joka rakasti niin paljoa: kahta miestä, Jumalaa, merta, purjehtimista kilpaa, ja majakoita jotka ovat kuin enkeleitä: ne ovat aina paikalla kun joku tarvitsee niitä, ja ne ovat paikalla silloinkin kun kukaan ei niitä tarvitse. Oi että! Syyspurjehdus kertoo hienon tarinan avioliitosta, syyllisyydestä, uskosta, siitä miten jokaisessa ihmissuhteessa on aina kaksi totuutta, ja siitä miten kaksi ihmistä voi olla samanaikaisesti aivan lähekkäin, ja kuitenkin äärettömän kaukana toisistaan. Ja rakkaudesta - siitä kun ihmisen sisällä on tyhjä tila jonka joku täyttää. Kokonaan.

Olen tässä suhteellisen paljon kirjoja lukiessani tullut siihen tulokseen, että kaikkein koskettavimmin rakkaudesta kertovat vanha(hko)t miehet. Bo Carpelan, Antti Hyry ja juuri Johan Bargum esimerkiksi. Ihan kuin pitkä elämänkokemus olisi kirkastanut rakkauden merkityksen, näyttänyt sen millä todellisuudessa on eniten merkitystä ja hionut sen ajatuksen sileäksi, niin kuin vesi hioo kiven tai puun pinnan kun sille annetaan tarpeeksi aikaa.

  On jotain, mikä ylittää kaiken järjen, se jopa minunkin on myönnettävä: että kaksi ihmistä kohtaa. Että rakkautta on.

Syyspurjehdus sai minut kaipaamaan kaikenlaista. Merta, suolaista tuulta, syksyistä Helsinkiä, sitä että joku kaipaisi niin kuin pelastuslautalla keskellä avomerta seilaava haaksirikkoinen kaipaa vieraan aluksen lyhtyjä. Rakastuin. Tämän ihanan kirjan luulen tulevani vastedes lukemaan joka syksy.

Syyspurjehdusta on luettu vaikka missä! Linkitän nyt jokusen, ainakin Liisa, MinnaJoana, LinneaKatjaKaroliinaMaria, KaisaAnnika ja Leena Lumi ovat tähän hienoon kirjaan ihastuneet.

  Jäimme vielä istuinkaukaloon. Tuuli oli tyyntynyt kokonaan, oli niin hiljaista kuin joinain iltoina vain voi olla: kun kuulee veden hennon liplatuksen kiveä vasten, huomaa että itse asiassa kuuntelee hiljaisuutta.

torstai 28. marraskuuta 2013

Orhan Pamuk: Lumi


Orhan Pamuk: Lumi (Tammi, 2004. 534 sivua. Alkuteos Kar, 2002. Suomentanut Tuula Kojo.)

  Lunta oli alkanut pyrytellä heti kun bussi oli lähtenyt liikkeelle, ja ikkunapaikalla istuva matkustaja oli, siinä toivossa että ehkä näkisi jotain mielenkiintoista, alkanut silmät selällään katsella Erzurumin laitakaupungin kortteleita, pikkuruisia ja vaivaisia ruokakauppoja, leipomoita ja menoa rähjäisissä kahviloissa. Pyry oli sankempi ja lumihiutaleet isompia kuin matkalla Istanbulista Erzurumiin. Jos ikkunapaikalla istuva matkustaja ei olisi kärsinyt matkaväsymyksestä ja olisi kiinnittänyt hieman enemmän huomiota isoihin lumihiutaleisiin, joita leijui alas taivaalta kuin höyheniä, hän olisi jo alkumetreillä voinut aavistaa, että raju lumimyrsky oli lähestymässä, tajuta lähteneensä matkalle joka muuttaisi hänen elämänsä täysin ja kääntyä takaisin.

Kaksitoista vuotta Saksassa poliittisena pakolaisena elänyt runoilija Ka palaa kotimaahansa Turkkiin, jossa sekularistinen valtio ja poliittiset islamistit kilpailevat kansan suosiosta ja uskollisuudesta. Hän matkustaa maan koillisosaan lähelle Georgian ja Armenian rajaa, köyhään, pieneen ja surulliseen Karsin kaupunkiin. Viralliseksi syykseen kaupunkiin saapumiselle Ka esittää olevansa kirjoittamassa lehteen artikkelia maan poliittisesta tilanteesta, Karsin lähestyvistä paikallisvaaleista ja kaupunkia riepovasta nuorten islamilaistyttöjen itsemurha-aallosta. Todellinen syy on kuitenkin henkilökohtainen: mies on kuullut nuoruudenrakastettunsa Ipekin eronneen, hän haluaa tavata naisen ja saada tämän vaimokseen.

Jo miehen ollessa matkalla Karsiin alkaa kova lumipyry, joka jatkuu useita päiviä ja tukkii tiet - kaupungista tulee suljettu tila, josta on mahdotonta päästä pois. Ka tapaa kauniin Ipekinsä, mutta kahdenkeskinen hetki teehuoneessa saa järkyttävän käänteen, kun pariskunta joutuu poliittisen murhan silminnäkijöiksi. Levottomuudet kaupungissa lisääntyvät ja kulminoituvat lopulta yllättävään kurdinationalisteja ja poliittisia islamisteja vastaan tehtyyn vallankaappaukseen. Kaupungin jo ennestään hauras tasapaino järkkyy, alkaa ulkonaliikkumiskieltojen, väkivaltaisten kuulustelujen ja turhien kuolemien aika, jota säestää lumen hiljaisuus.


Kerroin taannoisessa postauksessani pyrkimyksestäni muuttua vanhasta lumenvihaajasta ihmiseksi, joka oppii aidosti pitämään lumesta. Sain kommenttikentässä kirjallisen täsmäsuosituksen assyriologilta, jolla tiedän olevan hyvä mutta vaativa kirjamaku. Hän kehotti minua lukemaan Pamukin Lumen, jossa sataa valtavasti lunta. Kiinnostuin kirjasta saman tien ja halusin lukea sen heti näin ensilumien aikaan. Pamuk helmikuisine lumisateineen lumosi minut jo romaanin ensimmäisillä sivuilla, ja oi kyllä, en taida olla koskaan lukenut toista kirjaa jossa sataisi yhtä paljon lunta kuin tässä romaanissa. Siedätyshoitoa parhaimmillaan.

  Taivaalta leijui hiljalleen isoja lumihiutaleita, joista ei tahtonut saada tarpeekseen. Lumisateen hitaudessa, täyteläisyydessä ja valkeudessa, joka terävöityi sinertävässä valossa jonka lähdettä kaupunki ei paljastanut, oli jotain voimakasta, joka teki olosta rauhallisen ja turvallisen, mutta myös herkkyyttä jota Ka ei voinut kuin ihastella.

Lumi on todella vaikuttava romaani, kirja vaativan lukijan makuun. Se on monikerroksinen ja hillitysti rönsyilevä, ja juuri siksi melko haastavaa luettavaa, kirja joka vaatii täydellistä keskittymistä ja lukurauhaa. Kerronta etenee verkkaisesti, ja välillä etenkin poliittisten yksityiskohtien ja sivuhenkilöiden taustojen perusteellinen kuvailu puuduttaa. Paikoittaisesta raskassoutuisuudestaan ja haastavuudestaan huolimatta se on kuitenkin jopa merkillisen koukuttava teos, jota ei voisi kuvitellakaan jättävänsä kesken. Lumi on järkyttävä, vaikuttava, sivistävä ja hieno romaani, se avartaa maailmankatsomusta ja avaa silmiä ollen samalla uskomattoman kaunis, satumainen ja unenomainen kertomus muutamasta päivästä kuohuvassa lumen saartamassa turkkilaisessa pikkukaupungissa. Mieleeni tuli monta kertaa eräs suosikkikirjailijani: Orhan Pamuk on nimittäin kuin turkkilainen versio Joel Haahtelasta. Jos Lumesta riisuttaisiin pois kaikki politiikka ja uskonto, olisi jäljelle jäävä osuus ilmiselvä Haahtelan romaani.

Romaanin kertojaratkaisu on erikoinen ja mielenkiintoinen. Tarinaa kuljettaa ulkopuolinen kertoja, joka kertoo ja muistelee tapahtumia useamman vuoden viiveellä, siinä vaiheessa kun päähenkilö Ka on jo kuollut. Jossain vaiheessa käy ilmi, että kertoja on Ka'n ystävä, kirjailija Orhan bey, eli Orhan Pamukin jonkinlainen kirjallinen alter ego. Kertoja viittaa useasti tuleviin tapahtumiin, hän järkyttää lukijaa kertomalla etukäteen, miten joku henkilöhahmo tullaan hetken kuluttua raa'asti murhaamaan, hän myös puhuttelee lukijaa suoraan: "ne joita kiinnostaa tietää lisää tästä asiasta, voivat lukea kuudennelta sivulta kirjamme 35. luvussa, jonka otsikko on...". Tämä kertojaratkaisu toimii, se pitää lukijan mielenkiintoa yllä ja toisaalta etäännyttää sopivasti kaikkein järkyttävimmistä tapahtumista, joilta kertoja tuntuu ikään kuin haluavansa vähän suojellakin lukijaa.

Lumi on rohkea ja vahvasti kantaa ottava romaani. Se valaisee lukijaa murroksessa ja lännen ja idän ristipaineessa elävän nyky-Turkin tilanteesta ja kuvaa maan uskonnollisen ja poliittisen muutoksen aikaa. Pamuk taustoittaa tarinaa kertomalla maan historiasta, hän kertoo kommunismin vaikutuksista ja heimoylpeyden lisääntymisestä, etnisestä jaottelusta, sekä nationalismin ja toisaalta poliittisen islamin noususta. Hän ei kaunistele kertomaansa, ja teos herättää miettimään millaista olisi elämä levottomuuksien värittämässä maassa, jossa tiedustelupalvelu kuuntelee ihmisten puhelimia, poliittisesti vaaralliseksi katsottujen ihmisten majapaikat on varustettu poliisin mikrofoneilla, julkisilla paikoilla ihmisiä tarkkailevat sekä siviilipukuiset poliisit että kiihkouskovaiset, ja uhka ja pelko yhteenotoista on koko ajan olemassa. Millaista on elää naisena yhteiskunnassa, jossa nuoria tyttöjä vielä nykypäivänäkin naitetaan vanhoille miehille joita he eivät halua. Lumi sisältää ajatuksia herättäviä kysymyksiä Jumalan ja ihmisen olemassaolosta, se ei pelkää kritisoida uskontoa, ja kuvaa toisaalta kauniisti ja ymmärtävästi niitä ihmisiä, jotka ateistivuosiensa jälkeen palaavat islamin syliin.

'Kaunis' on muutenkin se adjektiivi, jolla Lunta ensimmäiseksi kuvailisin. Kerronnassa on satumaista taianomaisuutta; lumi sataa kaupungin ylle jumalallisella kärsivällisyydellä, joku muistelee niin kylmää pakkasyötä että linnutkin jäätyivät ilmaan. Lumipyry tuntuu loputtomalta, sähkökatkokset luovat aavemaista tunnelmaa pimeään iltaan, vanhojen armenialaisten talojen ikkunoista pilkottaa valjua oranssinkajoista valoa. Työttömät kansoittavat lukemattomia teehuoneita, katuja koristavat vaalimainokset ja itsemurhanvastaiset julisteet lepattavat tuulessa, lumi peittää poppeleita ja hopeapensaita, pariskunta rakastelee syrjäisessä hotellihuoneessa. Köyhä ja surullinen Kars tuntuu unohtuneelta paikalta maailman syrjässä, pimeydessä putoavat lumihiutaleet luovat vaikutelman hitaudesta, siitä että aika on pysähtynyt. Kaunis on myös päähenkilö Ka'n päänsisäinen maailma, jossa mielessä syntyvä runo syrjäyttää maalliset kauhut.

  Lapsena Istanbulissa hän oli Ipekin kanssa aina toivonut että lunta sataisi lisää: lumi herätti hänessä tunteen että elämä on kaunis ja lyhyt, se sai tuntemaan että ihmiset ovat kaikesta vihanpidosta huolimatta toistensa kaltaisia ja että universumi ja aika ovat avaria ja ihmisen maailma kapea. Siksi ihmiset hakeutuivat aina lumisateella toistensa seuraan. Aivan kuin lumi lähentäisi ihmisiä kun sitä satoi kiukun, ahneuden ja vihanpidon päälle.

Haastavasta lukukokemuksesta huolimatta (tai ehkä juuri siksi!) olen hurjan iloinen ja tyytyväinen, että rohkenin lukea ensimmäisen Pamukini. Jatkossa nimi Orhan Pamuk tuo minulle mieleen muutakin kuin Solsidanin Alexin (sarjaa katsovat tietänevät mitä tarkoitan :). Miehen kirjoja on minulle suositellut jo liki pari vuotta sitten Sinisen linnan kirjaston Maria, ja seuraavaksi aionkin tarttua Marian vinkkiin lukemalla Viattomuuden museon. Sannalle kiitokset erinomaisesta suosituksesta, tämä on upea kirja! Lopuksi erityiskiitos vielä suomentaja Tuula Kojolle, suoraan turkista suomennettu Lumi on varsinainen kääntäjän taidonnäyte!

Muualla: Mimun kirjatLuetut 2006-2011Nulla dies sine legendo ja Keltainen kirjasto.

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Turkki

tiistai 26. marraskuuta 2013

Antti Heikkinen: Pihkatappi


Antti Heikkinen: Pihkatappi (Siltala, 2013. 276 sivua.)

  Jussihan minusta sitten tuli, Jussi Timo Tapio. Niin sanoi kastajaisissa körttipastori Jormalainen ja valeli vettä päähäni. Siinä oli nimi, jossa maistui multa ja timotei, siinä oli suolaisella voilla päällystetyn rukiisen leivän aromia ja siinä tuntui toukopellolta poisviskatun kivenmurikan karkeus. Nelilehtinen apila ja talikon piikkiin takertunut paskakokkare. Maamieskoulu ja keskustapuolue. Kaikki se mitä minulta odotettiin, jo kastajaisissa valmiiksi kirjoitettu ja täyttymättä jäänyt kohtalo.

Ehta savolaispoika Jussi syntyy vappuna -83. Hän on vanhempiensa ensimmäinen lapsi, vuosikausia hartaasti odotettu. Kun poika on puolitoistavuotias hänen äitinsä kuolee, ja siitä eteenpäin Erkki-isä on Jussille kaikki kaikessa. Pienen perheen jokapäiväisessä arjessa ovat tiiviisti läsnä myös isovanhemmat, jotka auttelevat Erkkiä pojan hoidossa ja tarpeen mukaan maatilan töissäkin. Enimmäkseen aikuisten parissa lapsuutensa viettävästä pojasta tulee sanavalmis, pikkuvanha ja varhaiskypsä. Kun Jussi kasvaa kohti aikuisuutta, tapahtuu jotakin joka saa pojan ja isän välit pahasti tulehtumaan.

Nykyhetkessä seuraamme Jussia, joka on katkaissut juurensa ja muuttanut Tampereelle. Hän asuu avoliitossa sairaanhoitajaopintojen perässä samaten Savosta muuttaneen tyttöystävänsä kanssa ja työskentelee toimittajana tamperelaisessa ilmaisjakelulehdessä. Kotiseudulle ovat jääneet vanha isä ja kotitila peltoineen ja lehmineen. Umpinaiseksi mennyt tilanne kaihertaa Jussin mieltä ja kalja tuntuu maistuvan ahdistukseen vähän liiankin hyvin. Kun räntäkuuro ruoskii Tamperetta huhtikuisena talviloma-aamuna, päättää Jussi kirjoittaa romaanin, äkistää itsestään ulos kaiken tiedon, joka hänellä itsestään ja omista juuristaan on.


Koska en sairastelun vuoksi päässytkään viime viikonloppuna Kuopion Kirjakanttiin etukäteissuunnitelmistani huolimatta, aloin lukea ikään kuin lohdutuspalkinnoksi Heikkisen savolaismaisemiin sijoittuvaa Pihkatappia (joka muuten on nyt Savonia-kirjallisuuspalkintoehdokkaana - aiemmin syksyllähän teos kilpaili jo HS:n esikoiskirjapalkinnosta). Vähänpä perjantai-iltana tiesin, mutta jo hyvin nopeasti minulle alkoi valjeta että olen lukemassa yhtä koko vuoden ehdottomasti parhaimmista kirjoista. Luin kirjaa neljän päivän ajan, itkin, nauroin ja nautiskelin, toivoin ettei se loppuisi ikinä ja pelkäsin että loppuuhan se - totta kai. Nyt viimeinenkin sivu on luettu ja seuraa varoitus: luvassa on senpäiväistä suitsutusta, sillä Pihkatappi on aivan järjettömän hyvä kirja!

Pihkatappi on omaa kirjaansa kirjoittavan Jussin sanoja lainatakseni "kasvutarina, maalaiskuvaus ja sukupolviromaani", ja sellaisiksi kaikella tapaa aivan erityisen onnistunut. Eniten ihailin Heikkisen ajankuvausta, itsekin 80-luvulla lapsuuttani ja nuoruuttani eläneenä teos palautti mieleeni hurjan paljon tuttua mutta osin unohtunutta. Maailman, jossa lapsetkin kättelevät vieraita, kahvia aletaan juoda alle kouluikäisenä, presidentinvaalien valvojaisillassa aikuiset juovat sitä Myrna-kupeista, Tshernobylin ydinonnettomuus ja Palmen murha askarruttavat, kodin keittiössä luetaan Maaseudun Tulevaisuutta, Pellervo-lehteä ja Kari Suomalaisen pilapiirroskirjoja.

Erityisesti sydämessä läikäytti muisto heinäntekoajasta, joka oli mielestäni aina kesän parasta aikaa. Rakastin jo aivan pienenä katsella pellon laidalla, kun heinää niitettiin, pöyhittiin ja paalattiin tai nostettiin seipäille. Kuten Jussikin, heiluin aina mukana innokkaana. "Oli siinä puheessa tottakin joukossa, eihän minusta pellolla mitään apua ollut, mutta tykkäsin pausseista, joiden aikana söimme Tiina-mummon pellolle kantamia eväitä eli pullaa, voileipiä, kahvia ja mehua." Oi että! Ja tv-ohjelmat - ne vasta toivatkin muistoja mieleen!

  Talviaamuisin hellassa paloi tuli jo herättyäni. Minä en saanut koskea siihen, tuli ei ollut lapsia varten. Minä olin nähnyt tulipalon televisiossa, pelkäsin sitä ja näin pahoja unia. Sen tähden minun oli parempi katsella vain Puoli kuutta ja Pikku Kakkosta, Nukku-Mattia kammosin, mutta Rölli-peikosta ja Pelle Hermannista tykkäsi isäkin. Television hupiohjelmat olivat mukavia myös, vanhat kotimaiset elokuvat vielä parempia. Opin tuntemaan mustavalkoisista ihmisistä Aku Korhosen, Siiri Angerkosken ja muutamia muita, värillisistä tiesin Speden, Loirin, Simon, Jorma Pulkkisen ja Kari Salmelaisen.

Esikoiskirjailijaksi Heikkinen on aivan hämmästyttävän kypsä ja valmis. Hän onnistuu kirjoittamaan tekstiä joka tempaa täysillä mukaansa, saa lukijan nauramaan, itkemään ja ylipäänsä tuntemaan ja eläytymään vahvasti. Samanaikaisesti kieli on soljuvaa, murredialogit sujuvia ja poljennoltaan lähes täydellisyyttä hipovia, ja kaiken tämän keskelle Heikkinen tipauttelee niin kauniita lauseita, että ne saavat herkemmällä silmäkulmat kostumaan. Ja entäs henkilöhahmot? Ne vasta ovatkin riemastuttavia! Esimerkiksi kohtaukset, joissa esiintyivät naiseksi poikkeuksellisen tuuheaviiksinen pyhäkoulunopettaja tai sodassa päähänsä sirpaleen saanut Rissasen Jallu, luin moneen kertaan ihan vain siksi, että ne olivat niin loistavia. Kirjaa lukiessani mieleeni tulivatkin useaan otteeseen mestarit Hotakainen ja Kyrö, mutta en silti lähtisi varsinaisesti vertaamaan, sillä Heikkinen on kuitenkin aivan omaäänisensä, ja omana itsenään käsittämättömän lahjakas ja taitava kirjailija. (Olen muuten antanut itseni ymmärtää, että Heikkinen on myös hyvä laulaja ja näyttelijä. Joillekin sitä vaan annetaan vähän isommalla kauhalla. Huoh. :)

Minulle Pihkatappi oli paitsi todella hyvä kirja, myös eräänlainen täsmäromaani ja sielukirja. Vaikka kaikki ei ollutkaan ihan yksi yhteen minun elämäni kanssa (olen tarinan Jussia liki kymmenen vuotta vanhempi ja naispuolinen, Savon sijaan olen asunut lapsuuteni melko murreköyhällä Uudellamaalla, minun lapsuudessani kotitilani navetta oli jo tyhjillään, ja itse olen menettänyt toisen vanhempani vasta teini-ikäisenä), tuli kirjan tarina jotenkin niin liki, että luin sitä koko ajan pienessä liikutuksen tilassa. Pihkatappi tarjosi minulle nostalgiaa, lukuisia samaistumiskokemuksia, täydellisen tuttua ajankuvaa, sekä tuttuja tuntemuksia ja kipupisteitä, se herätteli vahvaa koti-ikävää ja kaipuuta omiin lapsuusvuosiin ja lapsuuden maalaismaisemiin. Loppujen lopuksi kirja oli miltei sielunhoidollinen kokemus. Se sai minut seilaamaan menneen elämäni vesiä, se vei minut sinne, minne ei ole enää pääsyä, se oli aikamatka kotiin ja nuoreen itseeni. Ne olivat hyviä hetkiä, takaisinsaamattomia - ja juuri siksi olen Heikkiselle paljosta velkaa. Antti Heikkinen, jos luet tämän joskus, haluan lausua suuren, nöyrän ja lämpimän kiitoksen. Kirjasi löysi suorimman reitin sydämeeni, ja siellä se tulee pysymään. (Noh, aion kyllä ostaa myös yhden kappaleen hyllyyni. :)

Pihkatappia on luettu Blogistaniassa aivan harmillisen vähän (voi lukekaa ihmiset, lukekaa - tämä kirja ansaitsisi blogisavuja, jos joku!!), mutta käykääpä kurkkaamassa näissä: Amma kirjoitti aivan mainion savonkielisen arvion, Kirsille Heikkisen teksti toi mieleen Heikki Turusen ja Mikael Niemen ja Arjalle puolestaan jollain tapaa Mikko Rimmisen, Jorikin tykkäsi. Itse rakastin tätä yhtä paljon kuin aikanaan täysin toiseen murremaisemaan sijoittuvaa Orvokki Aution Pesärikkoa, josta on tullut minulle todella rakas ja tärkeä kirja. Niin tästäkin.

lauantai 23. marraskuuta 2013

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi


Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi (Like, 2013. 138 sivua. Alkuteos Helioskatastrofen, 2013. Suomentanut Petri Stenman.)

  Rinnassa poltti ja minä katsoin lunta, jota oli puiden oksilla, pelloilla ja niityillä. Se on suru, minä sanoin lumelle. Juuri se tekee kipeää ja pusertaa kyyneleet esiin. Mitä minä teen? Minä en tiedä mitään tulevaisuudestani. Kuka minä olen? minä kysyin lumelta.

Kaksitoistavuotias tyttö ilmestyy pohjoisruotsalaiseen jokivarsikylään keskellä talvea. Hän kulkee lumessa alastomana ja paljain jaloin, päässään hänellä on kultainen kypärä. Tilanne on sekasortoinen ja kaikille on epäselvää mitä todella on tapahtunut. Tytön isä - tai ainakin mies, jonka tyttö kertoo olevan hänen isänsä - on sairastunut äkilliseen skitsofreniaan ja hänet on passitettu mielisairaalaan. Tyttö otetaan huostaan, hän saa nimen Anna, ja hänet sijoitetaan nelihenkiseen perheeseen, joka on aina halunnut tytön.

Suuntaviivat kyläläisten elämälle piirtävät helluntaikirkko ja raittiusseura. Väki kulkee kirkonmenosta ja raittiuskokouksesta toiseen, ja silloin kun ei antauduta raittiudelle tai Jumalalle, urheillaan. Annan uusi isoveli Ulf johdattaa tytön kirkkoon varmana siitä, että tämä osaa puhua kielillä, ja kun näin lopulta tyhjän kirkon saarnastuolissa tapahtuu, lähtee kylältä leviämään sana Jumalan ihmeestä aina lähikaupunkeihin asti. Annan elämä muuttuu: joka sunnuntai hän menee kirkkoon puhumaan kielillä. Aina siihen asti, kunnes hänen toinen uusi veljensä Urban ymmärtää, ettei kaikki ole niin kuin pitäisi.

  Yksin. Minä olin yksin, ja sanassa yksin oli jotain joka teki kipeää, näppäili kieltä syvällä sisälläni ja tunsin kivun ennen kuin kyyneleet tulivat. Kyyneleet kuuluivat yhteen toivon kanssa, tiesin sen ja yritin lyödä ne takaisin, kyyneleet, sinne missä sisälläni oli tyyntä. Minä en halunnut tietää mistään kyynelistä.


Helioskatastrofi oli minulle varsin positiivinen yllätys. Olin kiinnostunut kirjasta etukäteen sen aihepiirin eli mielenterveysongelmien vuoksi, mutta kirjan ensimmäiset sivut, joissa tyttö syntyy isästään halkaisemalla hänen päänsä saivat minut hieman epäluuloiseksi, odotin saavani reilun sadan sivun verran samankaltaista korkealentoisuutta. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan Boström Knausgårdin pienoisromaani osoittautui tummalla mutta kuulaalla tavalla kauniiksi kertomukseksi sairastuneesta mielestä, tarinaksi joka on kerrottu tiiviisti ja selkeästi.

Romaani on jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen osa on mystissävytteinen, osin avoimeksi jäävä ja lukijan pohtimaan jättävä kuvaus Annan elämästä uudessa perheessään, toinen taas on varsin realistisen oloinen ja koskettava kuvaus sairaasta mielestä ja kaikesta siitä ahdistuksesta ja kuolemannälkäisestä epätoivosta, mitä siihen voi liittyä. Erityisesti juuri sairastuneen ihmismielen kuvaajana Boström Knausgård on hurjan taitava.

  Sitten oli taas pelkkää mustaa. Kuin sulkisin itseni maailmalta, joka painoi päälle ja halusi sisään minuun. Kaikki, jotka istuivat pöydän ympärillä minua tuijottamassa, sen minä pystyin tuntemaan, sen kuinka heidän katseensa söivät minua vähän kerrallaan.

Helioskatastrofin miljöö- ja talvikuvaus on miltei taianomaisen kaunista, jopa jotenkin elokuvallista. On kylmää ja tähtikirkasta, hengitys huuruaa valkoisina pilvinä ja lumi säihkyy yössä, ja kun Anna hiihtää pimeässä metsässä, tuntuu kuin hän lentäisi. Kieli on muutenkin kaunista, kirjailija kuvaa elävästi mustia päiviä ja valoisia unia. Se että uni kirjoittaa kasvoihin yön aikana, on minusta yksi ihanimpia lukemiani kielikuvia pitkiin aikoihin. Petri Stenmanin suomennos tuntuu kauttaaltaan laadukkaalta (joitakin yksittäisiä sairaanhoidolliseen sanastoon liittyviä pikkukömmähdyksiä lukuun ottamatta - anteeksi, ammattitauti: sairaanhoitajana bongaan niitä miltei joka kaunokirjasta, joissa aihetta sivutaan!). Pidin myös siitä, miten kerronnassa on jokin sellainen vivahde (jota en osaa edes tämän tarkemmin määritellä), joka tekee kielen uskottavaksi juuri kaksitoistavuotiaan herkän minäkertojatytön suuhun. Kannelle annan erikoiskiitoksen: Benjamin Gossin kansikuva on minun silmissäni ehkäpä koko kirjavuoden kaunein!

  Puin toppatakin ylleni ja lähdin ulos kylmyyteen kirjeen kanssa. Lumi narskui enkä minä miettinyt sitä, että minulla oli alla vain yöpuku. En huomannut kylmyyttä ja tähtiä siellä missä kävelin. Hengitys höyrysi joka henkäyksellä. Lumi hohti pimeydessä. Miten kaunis elämä onkaan, juolahti mieleeni enkä minä tiennyt oliko se virsi, jonka olin kuullut, vai oliko se vain jotain, mitä ajattelin.

Näissä Pohjois-Ruotsin tummissa talvimaisemissa ovat lisäkseni liikkuneet myös ainakin Sinisen linnan kirjaston MariaLukuisan Laura, Kulttuuri kukoistaa -ArjaJärjellä ja tunteella -Susa ja magentabooks. Ja ai niin, kaipa se minunkin on pakko mainita: Linda Boström Knausgård on tosiaankin The Knasun, eli norjalaisen maailmankuulun menestyskirjailijan Karl Ove Knausgårdin, vaimo. Eipä sillä, että tuolla faktalla kuitenkaan mitään tekemistä tämän kirjan kanssa olisi. :)

torstai 21. marraskuuta 2013

Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni


Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni (WSOY, 2013. 180 sivua.)

  Kokoan palasista. Teen ehjäksi. Rakkaus voittaa kaikki esteet, mutta sitä pitää olla paljon. Ja minulla on.

Että tuntisin eläväni on kahdeksan hienon novellin kokoelma, joka kuvaa suomalaisen naisen elämää yksittäisten ihmiskohtaloiden kautta liki sadan vuoden aikajänteellä. Lukija tapaa äitejä ja tyttäriä, vaimoja ja morsiamia, siskoja ja ystäviä, naisia, jotka kaikki kuuluvat samaan sukuun joko verisiteen tai avioliiton kautta. Joku naisista hautaa miehensä, toinen lapsensa, kolmas äitinsä - ja useampikin haaveensa.

  Nyt minä voin nukkua. Ja nähdä äidistä unta, jossa en ole laiminlyönyt mitään, en hylännyt äitiä pölykerroksen alle rottia vilisevään kylmään mökkiin, en sairaalareissulla hukannut äitiä matkan varrelle, en yrittänyt tunkea häntä liian pieneen autoon, täpötäyteen junaan enkä kiikkerään lentokoneeseen, hentoon kuin hyönteinen. Se on ohi nyt, ja minun äitini on palannut minuun takaisin.

Kahdeksaan tarinaan mahtuu paljon surua ja tuskaa, luopumisia, monta kuolemaa ja sellaista yksinäisyyttä, joka kiertyy ympärille tiiviinä kuin musta kangaskääre - mutta niitäkin paremmin jäävät mieleen ne ihmeellisen vahvat naiset, jotka jaksavat kannatella elämää ja pitää itseään ja muita pystyssä, rakastaa päivästä toiseen, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Novellit ovat jotenkin hyvin vahvasti suomalaisia; niitä yhdistää tietynlainen melankolinen pohjavire, ja kuitenkin samalla lohdullinen toiveikkuus, tunne siitä että kyllä elämä kantaa, vaikka mitä tahansa tapahtuisi. Ne pitävät sisällään pienen ihmisen suuria tunteita; iloa, surua ja katkeruutta - sekä rakkautta, joka kärsii ja kestää. Seksuaalisuudellakin on toki tärkeä roolinsa, jokaisessa novellissa kuvataan myös intohimoa tai sen puutetta ja kaipuuta.

Rakastan tämänkaltaisia novellikokoelmia, jossa yksittäiset tarinat linkittyvät toisiinsa muodostaen jatkumon, yhden kokonaisen tarinan, joka koostuu monesta pienestä palasesta. Rakastan lukiessani sitä tunnetta, kun oivallan miten parhaillaan lukemani teksti liittyy jo luettuun. Tämä Variksen kokoelma toi mieleeni toisen suuren novellistisuosikkini, vastikään Nobelilla palkitun Alice Munron, jonka novelliteoksissa on samanlaisia tarinakokonaisuuksia. Variksen ajankuvaus ja kieli - sekä näiden symbioosi - ihastuttivat minua suuresti. Eikä liene ihme, että historiallisen romaanin ystävänä ihastuin eniten kokoelman kahteen ensimmäiseen novelliin, joista toinen kertoo vuonna 1926 miestään hoitavasta naisesta, toinen taas sodanjälkeisistä vuosista ja erään vaimon miehestä, josta sota on tehnyt aivan toisen ihmisen. Nämä naiset jäävät mieleen elämään ja heidän kohtalonsa mietityttämään.

Että tuntisin eläväni on kirja, jota on ihanaa lukea. Ei siksi, että tarinoiden naisten elämä olisi mitenkään helppoa tai ihanaa, mutta on ihanaa lukea näin hyvin kirjoitettua, vahvasti elämänmakuista, läpeensä uskottavaa ja syvästi koskettavaa tekstiä. Varis kertoo tarinansa sellaisella lämmöllä ja rehellisyydellä, että se tuntuu sydämessä ja sielussa asti. Teos tarjoaa myös samaistumiskokemuksia, monet näiden naisten syyllisyyden ja pelon tunteista, tai toisaalta toiveista ja odotuksista tuntuvat niin kovin tutuilta. Ajat muuttuvat, mutta ihminen muuttuu lopulta vain vähän - nykypäivän maailmassa nainen kaipaa pohjimmiltaan samoja asioita kuin sata vuotta sittenkin.

Muualla: Kirjainten virrassaIlselä ja Mustikkakummun Anna.

torstai 14. marraskuuta 2013

Esikoiskirjapalkintoehdokkaista

Tänään torstaina julkistetaan Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon saaja. Ehdolla on kymmenen hienoa esikoista; seitsemän romaania, kaksi novellikokoelmaa ja yksi runoteos. Kävin Helsingin kirjamessuilla kuuntelemassa yhdeksän ehdokkaan haastattelut, kymmenes ehdokas eli Erkka Filander oli ulkomailla ja siksi häntä ei luonnollisestikaan haastattelussa nähty. Jokaisen ehdokasteoksen sisältöä kuvailtiin muutamalla sanalla, ja voi miten ne kaikki kuulostivat kiehtovilta! Olen itse ehtinyt lukea kymmenestä ehdokkaasta neljä ja vaikuttunut niistä jokaisesta. Aikomuksissani on lukea loputkin ennemmin tai myöhemmin, ja suurin osa kirjoista löytyykin jo hyllystäni. Seuraavassa pieni kustantamon kuvaus jokaisesta teoksesta, sekä linkkejä kirjasta kirjoitettuihin kirjablogiarvioihin.

Haastattelussa vasemmalta oikealle Tua Harno, Niina Miettinen, Antti Heikkinen ja Veera Nieminen.


Erkka Filander: Heräämisen valkea myrsky (runoteos, Poesia).

"Heräämisen valkea myrsky on 19-vuotiaan Erkka Filanderin esikoisteos. Se on kokemusmaailmaa riemuisasti outouttava runoelma ilosta. Hilpeät, valoisat hetket vaihtuvat luontevasti syväksi rauhaksi luonnon muuttumattoman muuttuvaisuuden äärellä.
Runoelmassa retkeillään omenapuiden alta kosteilla nurmilla kisaillen jokien varsille ja uhkeaan elämäntuntoon, joka värittää kaiken uudelleen omalla läsnäololla ja toisin päin. Virtaavassa arkkitehtuurissaan se valjastaa yhden päivän tapahtumat muovautuvaksi rakenteeksi."

Luin teoksen ja kirjoitin siitä täälläPenjami on kirjoittanut Luutii-blogissa hienon tekstin Filanderin runoelmasta.

Tua Harno

Tua Harno: Ne jotka jäävät (romaani, Otava)

"Pentti Saarikosken juhlavuoden kirjoituskilpailun voittaja - kaunis ja viisas esikoisromaani sukupolvelta toiselle periytyvästä orpouden kokemuksesta.
Fridan isä oli Leonard Cohenin näköinen mies. Lapsuudenkodissa isä soitti Fridalle levyjä ja kehotti kuuntelemaan sanoituksia tarkkaan. Sitten isä katosi, ensin oman mielensä pimentoihin, myöhemmin kokonaan. Jäljelle jäivät laulut: “Suzanne”, “I’m Your Man”, “Take This Waltz”. Niistä aikuinen Frida yrittää koota isäänsä ehjäksi jälleen.
Isänisä Poju kuului niihin, jotka lähtivät ja jättivät. Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä Poju kiersi maailmaa, otti vaimon toisensa jälkeen ja jätti polkunsa varrelle perheiden raunioita.
Kolmikymppisessä Fridassa asuu suvun miesten rauhattomuus, mutta hän ei halua osaksi samaa surullista historiaa. Voisiko tarinan aloittaa tyhjästä uudelleen?"
Harnon romaaninkin olen lukenut, ja kirjoittanut siitä täällä. Harnon jo keväällä ilmestynyttä teosta on ehditty lukea blogeissa paljon. Muita blogiarvioita muun muassa Kirjavassa kammarissaK-blogissa ja Kirjainten virrassa.

Antti Heikkinen

Antti Heikkinen: Pihkatappi (romaani, Siltala)

"Monilahjakkaan Antti Heikkisen huikea esikoisromaani Pihkatappi on nuoren miehen omintakeinen kehityskertomus ja sukusaaga, riemastuttavan persoonallisella otteella kirjoitettu sukupolviromaani, matka maalta kaupunkiin ja takaisin maalle. Tämän matkan aikana lukija tapaa joukon unohtumattomia henkilöhahmoja aina Kekkosesta hurmoshenkiseen pyhäkoulunopettajaan, rääväsuisesta Rissasen Jallusta oman arvonsa tuntevaan Rauha-mummoon – ja siinä sivussa pääsee seuraamaan aidosti koskettavaa tarinaa isästä ja äidittömästä pojasta, sukulaisrakkaudesta joka kaiken voittaa ja etenkin kärsii, sukupolvien sekä maaseudun ja kaupungin välisestä kuilusta, menneisyyden risteistä joita kannetaan, synneistä jotka anteeksi annetaan ja toivosta, joka sinnikkäänä leijuu lannanhajuisen navetan yllä yhä silloinkin, kun lehmien ammunnan sijaan sisältä kaikuu karaokelaulu.
Nuori esikoiskirjailija Heikkinen liikkuu romaanissaan suvereenisti eri ikäpolvien tunne- ja murrerekistereissä, kuvaa yhtä aidosti ja uskottavasti niin nuoren miehen kasvukipuja, menneiden vuosikymmenten arkea maaseudulla kuin vielä varhaisempien sukupolvien raadollisia sotakokemuksia. Lämmin, itseironinen ja hersyvä huumori tekevät Pihkatapista harvinaisen herkullista luettavaa. Armottoman teräväkatseinen mutta silti kuvauskohteitaan rakastava ja ymmärtävä kertojanääni saa lukijan ihastumaan pienen maalaiskylän asujaimistoon ikihyviksi."
Tämän haluan lukea pian! Romaanista on kirjoitettu muun muassa Amman lukuhetki -blogissa (mainio savonkielinen arvio!) sekä Kirsin kirjanurkassa.
Juhani Karila

Juhani Karila: Gorilla (novellikokoelma, Otava)

"Huippulahjakkaan tekijän esikoisnovelleja leimaavat poskettomat assosiaatiot ja villisti laukkaava lause.
Tekstien aiheet vaihtelevat kirjaimellisesti maan ja taivaan välillä. Kohdataan muun muassa rumien ihmisten koulutuskeskus, maailman vaarallisin omena, autoaan tuunaava Jumala sekä Seinäjoen-junaa terrorisoiva humanoidi.
Lukija ei tiedä, mikä häneen osui."
Tämä on ehdokkaista ainoa, jota suoraan sanottuna pelkään olevani liian tyhmä lukemaan. :) Ehkä yritän kuitenkin joskus. Gorillaa on luettu monissa blogeissa, esimerkiksi KirjasfäärissäErjan lukupäiväkirjassa ja Luettua -blogissa.

Anne-Maria Latikka

Anne-Maria Latikka: Tuulensuoja ja muita novelleja (novellikokoelma, WSOY)

"Anne-Maria Latikka kirjoittaa kuulaita, tarkasti havainnoivia novelleja, joissa arkinen maailma luisuu eleettömästi outoon suuntaan.
Töissä, hoitolaitoksissa tai omassa kodissaankaan ei aina ennalta tiedä, päätyykö auttajan rooliin lopulta asiakas vai ammattilainen. Elämään avautuu kuitenkin aina uusi näkökulma, koski se sitten ihmisen minuutta, vanhemmuutta tai korkeampia voimia."
Latikan novellikokoelma kuulostaa kiehtovalta. Siitä on kirjoitettu muun muassa Hengityskeinussa ja Hemulin kirjahyllyssä.
Auli Leskinen

Auli Leskinen: Petojen aika (romaani, WSOY)

"Vuonna 1973 kenraali Augusto Pinochetin sotilasvallankaappaus syöksi Chilen väkivallan ja joukkotuhon kierteeseen. Vallankaappaus syrjäytti vasemmistohallituksen. Sosialistipresidentti Salvador Allende teki itsemurhan ilmavoimien tulittaessa presidentinpalatsia.
Presidentti Allendea tukevan Rojasin perheen Cristina-tytär on lapsi, kun äärioikeiston pelottelujoukot terrorisoivat Santiagoa. Vihanpidon ja juonittelun aika kärjistyy lopulta vallankaappaukseen, Cristinan perhe hajoaa, veli pakenee maasta ja osa Cristinan läheisistä menehtyy.
Cristina joutuu keskitysleiriin kidutettavaksi. Vuosia myöhemmin, toipuakseen kokemuksista, Cristina alkaa kirjoittaa romaania Petojen aika ja siten etsiä totuutta historiasta, johon kätkeytyy petos.
Salaperäisen nuoruuden rakastetun Michelin kohtalo muodostuu arvoitukseksi.
Sotilasdiktatuurin vallankaappaus oli Chilessä sosialistisen utopian loppu ja kylmän sodan kärjistymisen merkkipaalu Latinalaisessa Amerikassa. Kaappauksen vastustajat pitävät kaappauspäivää 11.9. Chilessä pedon lukuna."
Luin Petojen ajan jokin aika sitten ja kirjoitin siitä täällä. Lisäkseni sen on lukenut Lumiomenan Katja.

Niina Miettinen

Niina Miettinen: Israel-tyttö (romaani, Teos)

"On kesä, ja Kaisa viettää lomaansa papan ja Katariinan luona. Kun pappa vetäytyy mandoliineineen verstaalle, Kaisa ja Katariina polkevat joenrantatietä kaupunkiin, kohti tilaisuuksia, joissa kaatajat ja saarnaajat tekevät ihmeitään.
Jos ihme ei sinä iltana satu kohdalle, he jatkavat etsintää, sillä Katariina tietää, että on olemassa yksi ihme ylitse muiden: Luvattu maa, joka on kerran ravistellut hänen kaipuutaan.
Kaisasta tulee Katariinan Israel-tyttö ja heidän ystävyydestään alkaa molempien matka Jerusalemiin, sen kivisille kujille, jonne Katariina on kadottanut itsensä.
Monessa aikatasossa etenevä Israel-tyttö on upea ja kirkas romaani intohimoisista toiveista, peloista. Miettisen kerronnan taiturimaisuus on osoitus suuresta lahjakkuudesta. Kirja osuu niin suoraan myötätunnon, menetyksen ja rakkauden ytimeen, ettei voi kuin toivoa, että unelmat kantaisivat, että kunkin luvattu maa löytyisi."
Tämän romaanin aion lukea mahdollisimman pian, kirjastolaina jo odottelee hyllyssä vuoroaan. Kirjan ovat lukeneet jo ainakin Mari A. ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja.

Maija Muinonen

Maija Muinonen: Mustat paperit (romaani, Teos)

"Ann Miel tietää kuolevansa. Viimeisenä tekonaan hän tilaa paperia ja alkaa kirjoittaa kirjeitä, ennen muuta pienelle pojalleen Lucille, jolle hän haluaa jättää näin hyvästit. Äidilliset neuvot ja muistot alkavat kuitenkin muuttaa muotoaan, kun Ann kuvittelee ja samalla määrää poikansa tulevaisuuden: koulun, työn, ystävät, puolison, kaiken. Hellyyden tilalle asettuu hallitseminen, kaiken täydelliseksi järjestäminen, menetyksen pelko ja katkeruus, varsinkin Lucin lastenhoitajaa Rosaa kohtaan – häntä, joka saa nähdä Lucin kasvavan.
Annin yritys kontrolloida kaikkea kirjeiden, pienten mustien kirjainten avulla, on venytetty äärimmilleen, omaan kuolemaan saakka; selittämättömän kuoleman asemesta hänellä on murhaajansa valmiina, hänen oma hirviönsä.
Maija Muinosen poikkeuksellinen esikoisteos Mustat paperit on kaunis ja traaginen kuvaus ihmisestä, joka ei halua päästää irti. Samalla se on kuvaus mahdottomasta pyrkimyksestä kirjoittaa kieli loppuun – sanoa kaikki ennen kuin kaikki päättyy."
Luin Mustat Paperit myös hiljattain, ja kirjoitin siitä täällä. Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus ja Marjatta Mentula.

Veera Nieminen

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori (romaani, Tammi)

"Vuoden hykerryttävin rakkausromaani! Tarina suuresta salamarakkaudesta ja maa-Jussin tuoreesta morsiamesta, joka rikkoo neljän miehen vaiteliaan kotirauhan.
Vilkas itäsuomalainen Aino rakastuu ensisilmäyksellä Jussiin ja päättää muuttaa pojan kotitilalle Länsi-Suomeen. Jussi ei tosin asu yksin, vaan isänsä, setänsä ja veljensä kanssa. Mutta Aino vain nauraa, hän nyt sopeutuu mihin vain!
Kun morsian saapuu kuukauden koeajoon, pihan yli lähestyy jörö ukko, mulkoilee lippiksen alta ja mutisee "Uggoloi". Mitä se sanoi? Kuka se on? Onkohan edessä sittenkään silkkaa lystiä? No, lukijalle kyllä!"
Niemisen romaaninkin haluaisin lukea pian. Kirjaa on luettu blogeissa jo melko paljon, ja siitä on kirjoitettu esimerkiksi Rakkaudesta kirjoihin -blogissaKirjojen keskellä ja Lukutoukan kulttuuriblogissa.

Pasi Pekkola

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja (romaani, Otava)

"Roosa on kolmekymppinen kirjallisuudenopiskelija, joka on muuttanut Helsinkiin rakkauden perässä. Enemmän kuin maisterin papereita Roosa odottaa aikaa, jolloin Jani omistautuisi hänelle. Tapio on entinen ammattikoripalloilija; takana on loistava tulevaisuus, edessä lähinnä tahmeita krapulapäiviä. Taskun pohjalla kilisevät panttilainaamossa valuutaksi vaihtuneet SM-mitalit. Menneisyyteen kuuluu myös pieni poika, jonka kuva alkaa vähitellen nousta Tapion mieleen. Akilla taas on kaksi tavoitetta; olla Suomen vahvin ja valloittaa lähikaupan Hennan sydän.
Kun muuan kirjailija hyppää Kampin metroasemalla junan alle, lähtevät kaikkien kolmen elämät peruuttamattomaan liikkeeseen."
Unelmansieppaajakin odottelee lukuvuoroaan hyllyssäni, kirja kuulostaa kiehtovalta. Sen ovat lukeneet muun muassa Sinisen linnan kirjaston Maria ja Järjellä ja tunteella -blogin Susa.


***

Koska en ole itse lukenut kaikkia ehdokkaita, ei tietenkään ole reilua sanoa, kenen minun mielestäni kuuluisi saada esikoiskirjapalkinto. Saa sen sitten kuka tahansa, menee voitto varmasti oikealle kirjailijalle ja esikoisteokselle, ja olen tosi iloinen hänen puolestaan. Sanottakoon kuitenkin, että vaikka olen suuresti vaikuttunut kaikista neljästä lukemastani ehdokkaasta (jotka olivat siis Filanderin Heräämisen valkea myrsky, Harnon Ne jotka jäävät, Leskisen Petojen aika ja Muinosen Mustat paperit), taidan pitää eniten peukkuja Auli Leskiselle, jonka upea Petojen aika sai minut niin vereslihalle, että kirjasta toipumiseen kului pitkän aikaa. :)

Viime vuonna esikoiskirjapalkinnon sai Aki Ollikainen upealla romaanillaan Nälkävuosi. Kuka tahansa tänä vuonna voittaakin, toivotan lämpimästi onnea!

****

Edit. HS:n esikoispalkinnon voitti Erkka Filander teoksellaan Heräämisen valkea myrsky.  Mahtava juttu - hieno teos ja todella lahjakas runoilija. Paljon onnea Filanderille!

maanantai 11. marraskuuta 2013

Erkka Filander: Heräämisen valkea myrsky


Erkka Filander: Heräämisen valkea myrsky (Poesia, 2013. 61 sivua.)

On kesäaamu
  jossa suuret ikkunat seisovat vapaina nurmikolla.
Eteisessä avaan ilohuutojen höyhenet kuin lakanan, 
kohtaan avarien huoneiden käytöstavat.

Ympärilläni aukio joka kerää valoa kuin vettä
istun nurmikolla,
talo ei varjosta.
Näkemisen kupoli vielä puolillaan unta.

Myönnän, etten ollut kuullutkaan Erkka Filanderin esikoisrunokokoelmasta ennen Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkuutta. Kävin Helsingin kirjamessuilla kuuntelemassa ehdokkaiden haastattelua, mutta Filander puuttui joukosta - kilpailun nuorin ehdokas, vain 19-vuotias Filander, oli messujen aikaan Roomassa. Miehen runokokoelman kuvaus herätti kuitenkin mielenkiintoni. Kiinnostukseni heräsi toden teolla viimeistään siinä vaiheessa, kun Kirsin kirjanurkassa käytiin keskustelua syksyn palkintoehdokkuuksista, ja kommenttikentässä Jäljen ääni -blogin Penjami mainitsi Filanderin esikoisen olevan "yksi tämän kirjavuoden tapauksista" ja että esikoisehdokkaita valitessaan "raati on ollut hyvin hereillä". Minulle nuo olivat niin painavat suositukset, että runojen ystävänä oli pakko ottaa selvää, mikä tämä Filander on miehiään.

Ja ettei kesällä ole loppua aamujen alkaessa
        vihreällä nuotilla ja iltojen loppuessa
             ylpeään läsnäoloon, kehot tuntevat toisensa
          huoneiden lävitse, ylpeinä kuin patsaat
joista kasvaa tammia ja silmissä suihkulähteet.

Tämän juttuni kirjankansikuva on oikeastaan aivan vääränlainen. Kirjasta olisi pitänyt ottaa kuva alkukesän aamuauringossa kylpevässä puutarhassa. Kuvassa pitäisi olla omenapuun kukkia ja valkovuokkoja, kirjan taustalla pitäisi näkyä vanha valkoinen puutalo ja puutarhan perällä soliseva puro. Mutta mistäs taiot tuommoisen näkymän marraskuun pimeydessä, mahdoton homma. Tai ei sittenkään - ei Filanderille. Mies vie runoillaan lukijan kesän lämpöön, loihtii mieleen vahvoja mielikuvia, maisemia ja tunnelmia.

Oksien alta kerään talvehtineen puutarhatuolin 
jonka ruoho luovuttaa vastentahtoisesti 
aivan kuin sen tyhjällä penkillä vielä joku istuisi.

Näkymätön loisto valtaa pihat ja polut,
sen voi tuntea iholla 
ja riemu purkautuu sinusta kuin sormet 
aukirävähtävästä nyrkistä.

Heräämisen valkea myrsky ei ole oikeastaan runokokoelma, vaan kuin yksi kaunis pitkä runo, joka kertoo oman tarinansa. Se on kuin auringossa kylpevä ihanan pitkä ja raukea kesäpäivä. Siitä kuvastuvat nuoren ihmisen sydän täynnä iloa, elämisen ja olemassaolon riemua, kupliva elämänjano sekä kaikkivoipainen tunne siitä, että elämä jatkuu ikuisesti ja kaikki on mahdollista. Ihminen on kuin suuri malja, joka pelkää täyttymistään, mutta tulvii jo sisäänpäin. Teos on taidokas paketti nuoruuden elinvoimaa, ihmisen harmonista rinnakkaiseloa luonnon kanssa ja lumoavan kauniita hetkiä.

Väsymys valahtaa yltäsi
kuin kylpyvesi.
Olet kulkenut pitkän matkan suljetuissa silmissä,
katseessa vielä hetken silmäluomien maisemat.

Kauniiden tunnelmapalojen ohessa Filander haastaa lukijansa kepeään mutta älykkääseen leikkiin. Välillä runot muuttuvat niin vertauskuvallisiksi, etten ymmärrä, poloinen - putoan kyydistä ja olen hämilläni. Esimerkiksi kun istun katolla, lasken vesille avaimia, / lasitaloja ja lihaksikkaita hallusinaatioita. / Ne purevat nilkkojani kuin koiranpennut, / rakastavat, / eikä pilvitie ole täynnä. Kaunista, mutta voih - en ymmärrä sanaakaan! Kunnes Filander ojentaa taas auttavan kätensä ja tarjoilee eteeni jotain tuttua, saan otteen ja pääsen takaisin tuohon kauniiseen maailmaan.

Unettomuuden jälkeen aamu, rätisevä tietoisuus,
kaikki näkemäni viivästyy maatessani pihalla.
Kireyden ja raukeuden jännite,
rajojen enkelit, luulin teitä kirsikkapuiksi,
siipienne kukat löivät ilmaa,
te jotka seisotte siinä missä aallot
        syöksyvät toisiinsa
            toisiinsa palaten.

Heräämisen valkeassa myrskyssä ilma tuoksuu ilolta, tai vastasyntyneeltä, kuin kallio sateen jälkeen. Se on runsasta kultaa lehtien läpi. Äänet ovat kuin aurinkoa vesilasissa, musta kahvi herättää virallisesti uuteen päivään, ja talo kehrää katonrajaansa mustarastaita. Aamu on valmistautumista uuteen iltaan. Illat ovat sinisiä, niiden viileydessä lämmittävät ystävyys, puihin kiinnitetyt soihdut ja viini, joka on juojaansa vanhempaa. Teoksen lukemisesta tulee hyvä olo, sillä Filanderilla on nuoruudestaan huolimatta - tai ehkä juuri siksi? - kyky pukea sanoiksi kaikki se kauneus, mitä maailmalla voi parhaimmillaan olla tarjottavanaan. Heräämisen valkean myrskyn luettuani tunnen käyneeni lähellä oivallusta jostain isommasta. Hieno, kaunis kirja!

Ullakon pyöreässä ikkunassa talon silmässä.
Joinakin päivinä silmät sadeseinän tummentama tie.
Kieli tuulessa itsekseen soiva pullonkaula.
Kävelyä yössä jossa meri ja rantakallion puut.
Haukotuksen äänekkyydessä kosketus sisältäni.
Ja yhtäkkiä lahden yllä
niin kirkas tähti
ettet uskalla kääntää sille selkääsi.

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Pirjo Hassinen: Isänpäivä


Pirjo Hassinen: Isänpäivä (Otava, 2006. 320 sivua.)

  Minä en halunnut katsoa hänen kasvojaan. En puhua hänelle. En sanoa: minä pelkään että elämä luisuu alta. Ja että jonain aamuna en enää jaksa nousta leikkimään enkä katsomaan, kun samat asetelmat toistuvat, samat puheet ja naurut ja lapsen kitinä. Minä en enää jaksa katsoa, miten Marjan pitkäksi ja avautuvaksi kasvanut sikiö lasketaan pöydän kulmalle, ja miten kaikkien täytyy seurata herpaantumatta kun Marja irrottaa ulosteen liisteröimän vaipan pienistä pakaroista ja "vehkeistä", ja miten lasta kannetaan sisään pestäväksi, ja terassille jää leijumaan lemu, josta kukaan ei ole välittävinään. Ja kun "ruusunen" tuodaan takaisin, se laitetaan minun syliini, ja minä olen varovainen mutta kylmä, tottunut mutta kömpelö, haluan pois mutta en pääse.

Olli Penger on menestyvä dekkarikirjailija, eronnut mies ja yhden lapsen isä. Hän on tavannut ex-vaimonsa Marjan ihmeellisellä hetkellä sairaalan ensiapupoliklinikalla jouduttuaan paikattavaksi ravintolatappelun jälkeen - Marja on ollut Ollin hoitava lääkäri. Tuo ihmeellinen ilta on muuttanut paljon miehen elämässä; siitä ovat alkaneet hänen nousujohteinen kirjailijanuransa sekä parisuhde, jossa on ollut paljon himoa mutta aika vähän rakkautta. Olli ja Marja ovat saaneet lapsen, Raulin. Jo kun Rauli on ollut vauva, on Olli tuntenut olevansa kahleissa. Kälynsä hautajaisissa hän huomaa tuntevansa voimakasta inhoa omaa poikaansa kohtaan, eikä tämä tunne tule häipymään koskaan. Tulee ero, ja Ollin jo ennestään olematon suhde poikaansa hiutuu entisestään.

Eron jälkeen Ollin elämä alkaa hakea uusia muotojaan. Hän yrittää löytää itsestään sen rietastelijan, joka niin helvetisti haluaisi olla. Eniten energiaa hän kuitenkin kohdistaa komisario Juhani Tähtöön, luomaansa täydelliseen romaanipäähenkilöön. Hän kirjoittaa menestysdekkarin toisensa perään, kuvaa kymmeniä erilaisia kuolemia, toinen toistaan verisempiä ja väkivaltaisempia, piehtaroi nautiskellen kuoleman ja väkivallan synkissä maisemissa. Kunnes kuolema tunkeutuu hänen omaan elämäänsä odottamattomalla tavalla: hänen poikansa tappaa ihmisen.

 Marja toi meille kahvikupit, enkä minä kyennyt sanomaan edes kiitos. Jos olisin päästänyt suustani ääntä, se olisi ollut eläimen ääni. Hanhen huuto tai häkkiapinan vihlova määränpäätön ulina, jonka ainoa syy on hiljaisuuden sietämättömyys.
  Vanhemmat, joiden poika on puoli vuorokautta aiemmin tappanut ihmisen, eivät ilmoita surustaan muille. Ketään ei kutsuta mukaan. Ei ole ketään joka hälytettäisiin keittämään lisää kahvia ja valmistamaan voileipiä koko ajan sisään tuleville uusille kanssasurijoille.


Bongasin taannoin kirjaston hyllystä tämän Hassisen Isänpäivän, ja ajattelin että kas, tuon luenkin isänpäiväviikolla, jotta voisin kirjoittaa kirjasta blogiin sopivasti isänpäivänä. Kirja on nyt luettu, ja pitää kyllä heti alkuun todeta, ettei tämä varsinaisesti mikään isyyden ylistyskirja ole, ihan päinvastoin. Kirjasta on kaikenlainen hempeys, herttaisuus ja juhlavuus kaukana. Jos joku nyt etsii isänpäivän kunniaksi suloista kirjaa, joka kertoo ihanista, perheensä eteen kaikkensa antavista sankari-isistä, voin kertoa että tämä EI ole se kirja.

Mutta mikseivät ihmiset lue enemmän Pirjo Hassista? Miksen minä lue enemmän Pirjo Hassista? No, nyt kun luin, muistin taas että hän on huikea! Ensimmäinen lukemani Hassisen romaani oli Jouluvaimo reilut kymmenen vuotta sitten. Häikäistyin lukemastani - vau, näinkin voi kirjoittaa! Sitten luin Kuninkaanpuiston heti vuonna 2004, kun se ilmestyi. Kirja jätti jälkeensä semmoisen ahdistuksen, että näköjään piti kulua yhdeksän vuotta, jotta voisin lukea lisää Hassisen kirjoja. Mutta en sano tätä pahalla; on aina hyvä merkki, jos kirjailija herättää voimakkaita tunteita. Hassisessa on jotain samaa kuin Arto Salmisessa. Hän on viiltävän tarkkanäköinen ihmismielen kuvaaja, suorastaan pureva, ja hänen hahmonsa ovat usein toinen toistaan epämiellyttävämpiä (tämä sanottuna siis vain kolmen luetun kirjan kokemuksella).

Isänpäivän Ollikin on enimmäkseen puistattavan vastenmielinen hahmo. Hän näkee elämänsä halki kulkevat naiset - ja ylipäänsä ihmiset  -välttämättöminä pahoina, ja on loputtoman itsekeskeinen, kylmänkalskea ja tympeä tyyppi. Miehen minäkeskeisyys korostuu jo romaanin otsikoinnissa; jokaisen kappaleen otsikko alkaa sanalla 'minä'. Minä ja naiset. Minä ja kuolleet. Minä ja minäMinä ja Juhani Tähtö. Romaanipäähenkilöstään Juhanista Olli muovaa itseään paremman ihmisen, täydellisen miehen, joka on muiden sankariainestensa lisäksi hyvä, omaa lastaan rakastava isä. Isänpäivä kuvaa yhden parisuhteen alkua ja loppua ja niiden elämänmittaisia seurauksia hieman epäluotettavan oloisen minäkertojansa silmin katsottuna, ja se on samalla yhden nyrjähtäneen isä-poikasuhteen läpileikkaus.

Tätä Hassisen romaania lukiessa tuli väkisinkin mieleen Riku Korhosen vuoden alussa lanseeraama termi jormaproosa. Isänpäivä on niin äijämäinen kirja, että välillä oli vaikeaa muistaa sen olevan ihan oikeasti suomalaisen eturivin naiskirjailijan kirjoittama. Ja millaista tekstiä se onkaan - älykästä, tarkkanäköistä ja terävää! Hassinen antaa kyytiä vähän kaikille: erityisesti miehille melkein ikään ja olemukseen katsomatta. Romaani on paikoin senpäiväistä tylytystä, että sitä lukee kylmä hymy suupielissään.

  Ymmärsin niitä, jotka menivät vapaudesta sekaisin. Ymmärsin vanhenevia miehiä, joiden piti, oman ruumiinsa alkaessa valua, etsiä itselleen kiinteä kumppani, jonka kuumiin onkaloihin pääsi työntämään kärhensä niin kuin muratti seinän ja ikkunanpuitteiden koloihin. Vanhan miehen oli pakko ripustautua vahvemman ja kiiltäväturkkisemman eläimen niskavilloihin, ja rukoilla että ote pitää.

Isänpäivä on tavattoman koukuttava romaani. Sitä lukiessa tulee välillä hieman tirkisteleväinen olo, etenkin kun Hassinen kirjoittaa kaiken muun lisäksi myös seksuaalisuudesta varsin suorasanaisesti. Mielenkiintoista on myös runsas kirjailijuuden kuvaus, sekä hienoinen dekkaristien (jollainen kirjan päähenkilö siis on) ja prosaistien (jollainen Hassinen siis itse on) vastakkainasettelu. Ja tästä kaikesta Hassinen kirjoittaa aivan vastustamattomasti; kerronta on vetävää ja viimeistä piirtoa myöten tyylikästä.

  Murhien kuvaaminen, oli näkökulma sitten rikoksia tutkivan poliisin tai tappajan, on parasta mitä on. Mielen huumetta, joka kirjoitusvaiheessa linkoaa tekijänsä voiman sfääreihin. Luoda ensin hahmoja, antaa heille nimi, toimi ja paikka elämässä, ja sitten tarttua johonkuhun heistä ja taittaa risahtaen kahtia. Heittää palaset lukijan eteen, pudistaa kämmenensä puhtaiksi ja ryhtyä sitten kuvaamaan toiseksi houkuttelevinta asiaa tappamisen jälkeen. Surua.

En löytänyt Isänpäivästä ainuttakaan (!) blogikirjoitusta, mutta Hassista on muuten luettu jonkin verran. Pitkän linjan Hassis-fani eli Ilselän Minna on lukenut Rouvan ja Populan, samoin Mari A., ja Kannesta kanteen -blogissa luettiin aiemmin tänä syksynä Mansikoita marraskuussa. Tähän mennessä oma suuri Hassis-suosikkini on ollut Jouluvaimo, mutta kyllä tämä Isänpäivä taitaa olla vielä sitäkin parempi. Joka tapauksessa totean samaa kuin Minna omassa blogissaan: lukekaa ihmiset Pirjo Hassista! Ja niin - hyvää isänpäivää!

perjantai 8. marraskuuta 2013

Mikko Rimminen: Nenäpäivä


Mikko Rimminen: Nenäpäivä (Teos, 2010. 339 sivua.)

  Kului muutama voitaikinan värinen syyspäivä, joiden aikana en saanut oikeastaan mitään muuta aikaiseksi kuin vähän höytyväisiä ajatuksia. Tällaisia ne varmaan ovat onnellisten ihmisten päivät, ajattelin, tai ainakin tyytyväisten, tai tavallisten, normaalien, keskimääräistoiveikkaiden, en minä tiedä. Sellaisten joilla on elämässä jonkin lajin mieli.

On syksy, vaahterat loimottavat syysasussaan. Yksin elävä Irma matkustaa bussilla Keravalle; Hakaniemen hallin seinällä on ollut ilmoitus että joku jakaa viherkasvejaan muuton vuoksi pois. Joku vahinko siinä taitaa tapahtua, mutta Irma huomaa menneensä aivan väärään asuntoon, ja löytää itsensä Jokipaltioiden kahvipöydästä. Pahkakellojen natkeessa juodaan kahvia ja syödään marketin ikikosteaa pitkoa, ja jotta tulisi joku tolkku sellaiselle kylään tuppautumiselle, keksii Irma kertoa tekevänsä taloustutkimuksen kyselyä.

Elämä jatkaa kulkuaan, päivät toistuvat toistensa kaltaisina. Yksinäisyys ajaa Irman takaisin Keravalle vieraiden ihmisten ovien taakse ovikelloja soittelemaan. Tällä kertaa hän on valmistautunut paremmin, mukana on asiallisen näköisiä papereita, kysymykset on etukäteen mietitty. Kiertäessään ovelta ovelle Irma löytää kaikkea sitä, mitä niin kipeästi kaipaa: ihmisseuraa, lämpöä ja ystävällisyyttä, ja hetken ajan hän saa kokea elämässä olevan jonkin lajin mieli.


Muistan elävästi kesän 2005. Oli kaunista, useampia hellepäiviä peräkkäin. Olin lainannut kirjastosta lomalukemisekseni lupaavalta vaikuttavan uuden kirjailijan, Mikko Rimmisen, esikoisromaanin Pussikaljaromaani. Kirja oli ollut edellistalvena Finlandia-ehdokkaanakin - seikka, joka yleensä aina lupaa hyvää. Makailin viltillä silloisen kotini takapihalla ja luin. Luin ja tuskastuin. En tiedä mitä olin odottanut, mutta tuskastuin siihen, ettei kirjassa tapahtunut yhtään mitään. Ärsyynnyin myös varsin nopeasti kolmeen kalliolaiseen velttoilijaan, ja pari päivää kirjan kanssa takuttuani annoin periksi ja jätin sen suosiolla kesken. Kun Rimmisen Nenäpäivä sitten palkittiin Finlandialla 2010, ajattelin että kiitos vain, mutta jätän väliin. Kunnes eksyin Ilselän Minnan silloiseen (ihanaan!) Juuri tällaista -blogiin, luin luottoesilukijani ja -bloggaajani haltioituneen tekstin ja huomasin juuri kääntäneeni takkini: tuo kirjahan täytyy lukea. Ja onneksi lopulta luin, sillä Nenäpäivää minä yllättäen rakastin.

Nenäpäivässä Rimminen ottaa suomen kielen käsittelyynsä ja tekee sille ihan mitä huvittaa. Hän veivaa, vääntää ja pyörittelee, muotoilee sen uusiksi, ja lopputulos on ihmeellinen. Hykerryttävä ja hymyilyttävä, kuin kullankeltaista voisulaa. Ja vaikka Irmasta on väkisinkin koko ajan vähän huolissaan - sillä eihän sillä syrjäytyneellä ihmispololla taida kaikki olla ihan kunnossa - tulee Nenäpäivää lukiessa hyvälle tuulelle, sellaiselle että sydänalassa kutittaa ja väreilee. Romaani on jotenkin hirveän lämmin, surumielinen mutta niin lempeä ja humaani.

Irma on hahmona mainio, samanaikaisesti kaikessa yksinäisyydessään ja lähimmäisenkaipuussaan niin tavallinen ja samaistuttava - kuin kuka tahansa meistä - ja kuitenkin ihan omanlaisensa. Loputtoman hyväntahtoinen, koko ajan vähän itseltään ja elämältä hukassa. Lukija pääsee kulkemaan palan matkaa Irman seurassa, seuraamaan hänen aika ajoin mutkikkaitakin ajatuksiaan. Ja toden totta, se nainen ajattelee paljon! Irman pää on useimmiten ihan täynnä ajatuksia, pyöreitä, kehämäisiä ja umpinaisia, välillä ajatukset täytyy töytäistä jonnekin hatunkulmaan odottamaan joutilaampia aikoja, ja joskus käy niin, että ajatuksista tulee hetkessä jonkinlaista sameaa vatkulia. Romaanin kieli riemastuttavine ja kekseliäine uudissanoineen tuntuu sopivalta ja luontevalta juuri Irman suuhun ja ajatuksiin, tietenkin tuo nainen puhuu ja ajattelee noin. Ilta niksauttuu yöksi, aamulla pitää kammertaa itsensä ylös, kahvilassa istuskellessa katsellaan ohi tursottuvaa ihmistahnaa.

  Sitten muunsin ajatukset toiminnaksi ja siivosin. Kävin hallissa, laitoin ruokaa, ja sitten olikin jo ilta jonka kulutin katsomalla televisiota mitään ajattelematta. Menin nukkumaan ja näin jotenkin kiharaisia unia, liekö ollut juuri sitä että ymmärsi olevansa kampaajantarpeessa; heräsin, elin toisen aika samanlaisen päivän, kolmannen, neljännenkin. Poika soitteli, ei päässyt kertomaan asiaansa jota aina yritti toimittaa, lopetin puhelut lyhyeen. Päivisin paistoi aurinko, puut punehtuivat entisestään ja rupesivat sitten yhtenä tuulisena yönä harvenemaan, alkoi vihdoin kylmetä, ja minä ikään kuin maleksin läpi niitä päiviäni jonkinlaisen lauhan ja vähän niin kuin vetelän hyväntuulisuuden vallassa. Mikään ei tuntunut erityisen hyvältä muttei toisaalta erityisen pahaltakaan; oli ruokaa, rutiinia, ikkunoita kaksi kappaletta ja ovi josta poistua, iltaiset kävelyt, syksyn sieraimiavenyttävä tuoksu, sanomalehti, radio, telkkari, tietokonekin.

Tuollaistahan se voi olla, yksinäisen ihmisen elämä, päämäärätöntä ajelehtimista päivästä toiseen. Rimminen tavoittaa ihailtavasti nuo yksinäisen, hieman vanhemman ja höpsähtäneen rouvasihmisen mielenliikkeet. Nenäpäivä ihastuttikin minua alusta loppuun. Eniten minua taisi riemastuttaa se jatkuvasti oivaltava ja kekseliäs kieli, mutta myös Irman hahmo ja lopulta melko yksinkertainen ja ahdistustakin herättänyt juoni olivat kovasti mieleeni. Rimminen on taitava!

Nenäpäivää on luettu Blogistaniassa niin paljon, etten nyt ala linkittelemään (tuon Minnan lisäksi) muuta kuin pari tuoreinta juttua: Kirjasfäärissä Taika pohtii lukukokemusta suhteessa Kansallisteatterin Nenäpäivä -näytelmäadaptaatioon (jota minäkin olin katsomassa samassa sivistyneessä kirjabloggaajaporukassa kuin Taikakin), Lumiomenan Katja puolestaan kävi taannoin kirjan kanssa Keravalla. Omasta puolestani voin nyt sanoa, että Nenäpäivästä ihastuneena aion antaa Pussikaljaromaanille toisen mahdollisuuden, ja Rimmisen tämänsyksyistä uutuusromaania, Hippaa, odotan kauhun- ja riemunsekaisella jännityksellä ja uteliaisuudella. Ilselässä sekin on ehditty jo lukea. Myös runoilija Rimmisen tuotanto kiinnostaa (onko joku kokeillut?).

Tänään on muuten ihan oikeasti Nenäpäivä (vaikka se asia ei tähän kirjaan millään lailla sen nimeä lukuun ottamatta liitykään)! Jokavuotisen kampanjan tarkoituksena on auttaa maailman köyhimmissä oloissa eläviä lapsia. Sinäkin voit halutessasi auttaa, täällä. Mukavaa Nenäpäivää!

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Auli Leskinen: Petojen aika


Auli Leskinen: Petojen aika (WSOY, 2013. 331 sivua.)

  Lattialla puolipimeässä ihmettelin miten vieraaksi pimeys tekee tutun. Tarkkailin perhettäni kuin vieraspiirteistä klaania, jonka henkiinjäämistaistelu ja loputon putoamisen tunne sitoivat yhteen.
  Silmieni edessä kaikki kotoinen upposi menneeseen. Läheisten piirteet hajosivat aikaan. Niiden tilalle astui hämärä taju siitä että mikään ei ole pysyvää. Kaikki mitä ihmisten välillä on, voi kadota.
  Niin aika murtui uuteen. Pian maa eläisi unohdukselle, vaikka emme vielä tienneet millaista se on.

Chile, 1973. Kenraali Augusto Pinochet johtaa sotilasvallankaappausta, joka on alku vuosikausien mittaiselle kärsimysnäytelmälle, loppumattomille väkivallanteoille ja joukkosurmille. Santiagolainen Rojasin perhe tukee 70-luvun alun levottomuuksien aikaan sosialistipresidentti Salvador Allendea. Vallankaappauksen jälkeen perhe hajoaa; isä vangitaan, vanhin poika joutuu pakenemaan maasta, ja teini-ikäinen tytär Cristina yrittää selviytyä arjesta oudosti käyttäytyvän äitinsä ja yhä hiljaisemmaksi muuttuvan, pelokkaan pienen veljensä kanssa. Cristinan sulhanen Michel Nash on yhdeksäntoistavuotias kirjallisuustieteen opiskelija, hän puolestaan joutuu sotilaaksi Pisaguan vankileirille. Siellä hän tekee päätöksensä: en ammu enkä teloita, ja pasifistiset ajatukset koituvat lopulta hänen kohtalokseen - mies "katoaa".

Vihan vuodet jatkuvat, Chile on maa, joka kulkee kohti kuilun reunaa. Sen kansa elää jatkuvassa pelossa, hiljaisiksi pelotellut ja lannistetut ihmiset kyräilevät toisiaan, vihoittelu ja pelokas uhma nostavat päätään kansan rivien väleissä. Nuori Cristina yrittää kasvaa naiseksi hyisen kauden kynsissä, käy koulua ja aloittaa työn valtionyliopiston kanttiinissa. Hän kaipaa Micheliä, mutta ei tiedä mitä miehelle on tapahtunut. Kun vuosia kuluu, huomaa Cristina että pelosta voi kasvaa ulos, ja vähitellen hän ajautuu mukaan vastarintaliikkeen toimintaan. Lopulta koittaa se yö, kun nuorta naista tullaan hakemaan kotoa ja hänet viedään kuulusteltavaksi maanpäälliseen helvettiin, pahamaineiseen Villa Grimaldiin. Paikkaan, jossa ihmisiä kidutetaan mitä julmimmilla tavoilla, ja jossa heidät saadaan kertomaan ja tunnustamaan mitä tahansa, todellista tai keksittyä.

  En vielä tiennyt että kun kidutus jatkuu, ruumis pöhöttyy ja turtuu. Kipu heikkenee, samoin ajan ja paikan taju. Tajuttomuus on vangille riski ja helpotus. Alku oli aina pahin.

Harva selviää Villa Grimaldista hengissä, mutta Cristina on yksi selviytyjistä. Hän ei kuitenkaan kykene iloitsemaan, vaan kokee jatkuvaa syyllisyyttä siitä että on hengissä, kun niin moni muu on kuollut. Myös häpeän kanssa on opittava elämään; silmittömän väkivallan ja toistuvien raiskausten fyysiset jäljet paranevat hitaasti, polttoarvet vaalenevat, niiden pintaan kasvaa tunnoton arpikudos, mutta häpeä ei arpeudu yhtä nopeasti. Näkyvien ruhjeiden alla on toisia jotka eivät näy.

  Oma mieli on pakopaikka. Se joka löytää tien itsensä suojattuun ytimeen, voi pelastua. Siellä on suljettu ydin jonne tuntemattoman penis, sähköelektrodit ja lyönnit eivät yllä.

Voidakseen joskus toipua ja jatkaa elämäänsä Cristina alkaa kirjoittaa. Hän kirjoittaa omista kokemuksistaan, menetetyn rakkaansa tarinasta, ja siitä petojen ajasta, joka tuhosi pienimmänkin toivon ja onnen niin monen nuoren chileläisen elämästä.


Aloitan kertomalla, että Auli Leskisen Petojen aika lienee se kirja, josta koko blogihistoriani aikana on ollut vaikeinta kirjoittaa. Kirja on niin paljon kaikkea, ja itse olen niin tunteita täynnä - edelleen olen aivan vereslihalla, vaikka olen nukkunut kirjan luettuani yön yli, tehnyt pitkiä metsälenkkejä ja yrittänyt ajatella muita asioita. Olin taannoin kirjamessuilla kuuntelemassa Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokkaiden haastatteluja. Petojen aika on yksi ehdokkaista, ja Leskinen kertoi, että tämä on kirja, joka hänen täytyi kirjoittaa. En yhtään ihmettele. Leskinen on asunut Chilessä toistakymmentä vuotta, hän on haastatellut ihmisoikeusrikoksista muun muassa Michel Nashin (joka on siis oikea, elänyt henkilö, jonka kohtalosta tässä kirjassa kerrotaan) perhettä ja Augusto Pinochetin lapsia. Kun on nähnyt omaisten tuskan, tuntenut sen sisällään, ja kuullut kidutettujen ja kadonneiden kohtaloista, tuntuu selvältä, että sen kaiken on pakko päästä ulos. Ja mikä onni, että Leskinen on kaunokirjallisesti hurjan lahjakas, lopputulos on nimittäin huikean hieno: Petojen aika on kypsä, samanaikaisesti kammottavan ruma ja käsittämättömän kaunis, kaikin puolin eletyn makuinen ja uskomattoman väkevä esikoisromaani.

Leskinen kuvaa Chileä - tuota pitkää ja kapeaa maata Andien ja Tyynenmeren välissä - juuri niin elävästi kuten kaukaista maata voi kuvata ihminen, joka on siellä itse asunut ja sen itse kokenut. Pääkaupunki Santiagon lähiöissä on 70-luvulla vielä pikkukaupunkimaista tunnelmaa. Leskinen maalaa lukijan eteen myös kuvan alakuloisista pikkukylistä, talven sateiden jäljiltä vehreistä laaksoista, tasangoista, pelloista ja lumihuippuisista vuorista. Tyynen valtameren aallot lyövät unettavasti rantaan, Andeilla taivas repeää pohjattomana kuiluna pään yllä ja tähtivanoja on silmänkantamattomiin, ja maailman laidalla sijaitsee Tulimaa, jonka pampalla viima kampaa hiekkaa. Pohjois-Chilessä valo on kovaa ja kalpeaa, yöt hyisiä, päivät polttavia.

Myös Cristinan lapsuudenkodin tunnelma on kauniin eläväisesti kuvattua, tuoksuilla on tärkeä merkitys. Keittiössä tuoksuvat paistinöljy, yrtit ja keittiön ikkunalla tuuletettavat valkosipulitertut. Isän vaatteet tuoksuvat öljyisille trasseleille, hohtimille ja ja meisseleille, joita verstaassa on läjäpäin. Kun ulkona vaanii kasvoton uhka, tekee isän käsien tuoksu lapsen mieleen hieman turvallisemman olon. Muistoissa kyyhkyset kujertavat, iltapäivän raukeudessa levätään patioiden riippukeinuissa, pihalla tuoksuu jasmiinien makea aromi. Niin paljon kaunista ja hyvää, mutta niiden vastapainona Petojen ajassa on aivan silmitöntä pahuutta.

Diktaattori Pinochetin maassa luetaan sotilaskäskyjä, kranaattitulen jäljet koristavat talojen seiniä, rauhantyötä tekeviä äitejä katoaa, ja liian monen nuoren miehen elämässä on lopulta kyse siitä tappaako ihminen vai tuleeko hän tapetuksi. Ihmisiä vangitaan ja kidutetaan vain siksi että he ovat. Jos on nähnyt chileläisen konekiväärikarabinieerin kasvot, tietää mitä on pelko. Vankeja yhdistävät loputon nälkä, jano, lika ja pelko. Toisaalta sysimustan pahuuden keskellä pienet hyvyyden pilkahdukset tuntuvat valtavilta; kun joku puhdistaa likaiset haavasi, huolehtii sinut nukkumaan kivilattialle siihen paikkaan, jossa on vähän lämpimämpää, tai antaa sinulle palasen leipää, ymmärtää ettei kaikki hyvä katoa maailmasta silloinkaan, kun elämä muuttuu maanpäälliseksi helvetiksi. Petojen aika saa monen muun sodasta tai muista ihmisoikeusrikkomuksista kertovan romaanin tavoin miettimään, millaisessa maailmassa me todella elämme. Millaista pahuutta voi olla olemassa, mikä saa ihmisen tekemään toiselle ihmiselle jotakin niin kammottavaa, ettei sitä voi ihmismieli käsittää. Leskinen tarjoaa kysymysten lisäksi myös vastauksia.

  Sellaisia olivat sotilaat jotka olivat varttuneet nälässä ja vailla koulua, syrjäseutujen homeisissa murjuissa. He olivat nähneet nälkää ja puutetta koko ikänsä. Heidän sisimpänsä oli katkeroitunut jo ennen ensimmäisten maitohampaiden ilmestymistä suuhun. Kun sellainen lapsi nyt aikuisen mittaisena lastattiin sotilasoperaation rekka-autoon ja pää puhuttiin ajomatkan aikana täyteen semmoisia juttuja, että sosialistihallitus vie köyhät ja loisista turvonneet lapset Kuubaan ja riistää pienet polot vanhemmiltaan, hän juoksi minne tahansa ja tappoi kenet hyvänsä. [--]
  Semmoisella sotilaalla ei ollut koskaan ollut mitään, ei lapsena edes yhtä lelua. Hän oli aina ollut kaikille ei kukaan. Kun hän nyt sai ehjän sotilastakin, lämpimät saappaat ja kiväärin, tulos oli taattu. Hänestä tuli hyvä tappaja.

Petojen aika ei ole millään tavalla helppo kirja. Sen teemat ovat toki hirvittävän rankkoja, mutta se on muutenkin haastava teos; lukijan täytyy pysyä hereillä ja olla tarkkana koko ajan. Tarinaa kerrotaan muutaman ihmisen suulla ja useammassa ajassa, ja kirjoittaja luottaa lukijan älyyn; yhtäkkiä saatetaan hyvin vaivihkaisesti siirtyä kertomaan puolen vuoden takaisista tapahtumista. Leskisen kerronta on niin runsasta, rikasta ja täyteläistä, että se tekee kunniaa latinalaisamerikkalaiselle kirjallisuudelle, mutta tekee lukemisesta samalla hitaampaa. Myönnän, että minun oli aluksi hieman vaikeaa päästä mukaan kerronnan rytmiin ja runsaasti kuvailevaan kieleen, mutta kun pääsin Leskisen kanssa samalle aaltopituudelle, huomasin joutuneeni sellaiseen paikkaan, josta ei ole paluuta.

Sillä Petojen aikaa ei lueta. Se eletään. Romaanin ihmiskohtalot pureutuvat luihin ja ytimiin, ja lukeminen on niin psykofyysinen kokemus, ettei mikään pitkään aikaan. Kun luin kirjaa, minua ahdisti, välillä voin pahoin, surin kuin olisin menettänyt omia läheisiäni. Yhtäkkiä huomasin itkeväni, tätä tapahtui monta kertaa. Ja kun sain kirjan loppuun, olin pakahtua siitä kaikesta. Petojen aika on niitä kirjoja, jotka antavat perspektiiviä elämään ja maailmaan. Se on kirja, jonka luettuaan ei ole enää ihan entisensä. Jotain sisällä on muuttunut, liikahtanut. Cristinan ja Michelin tarinat ovat kovertaneet kolonsa lukijan mieleen, eikä Michel tavallaan enää olekaan kuollut - lukija kantaa häntä sisällään. Tämä romaani ei unohdu.

  Jokainen oli niin yksin historiansa äärellä, ja vaikka se kulki ohitse ja upposi aikaan, se jäi meihin. Historia periytyi muistoina niille jotka tulevat. Poika, minä ja yö, sukupolvemme vankeja.

Kenelle suosittelisin tätä romaania? Vaativille lukijoille, niille, jotka haluavat lukea kaunokirjallisesti korkeatasoisen teoksen. Jokaiselle, joka haluaa astua hetkeksi ulos pumpulilla vuoratusta elämästään - koska uskokaa pois, chileläisten kokemuksiin verrattuna kenen tahansa meistä elämä on pakattuna kauniiseen, pumpulilla vuorattuun rasiaan. Lukijalle, joka haluaa todella tietää maailmasta ja sen historiasta. Pieni herkkyysvaroitus on kuitenkin ehkä syytä antaa: kirjassa on kohtauksia, jotka voivat olla herkille lukijoille liikaa.

Koska taidan olla ensimmäinen kirjasta kirjoittanut kirjabloggaaja, linkitän tällä kertaa Hesarin arvioon, jossa Antti Majander asettaa Petojen ajan hetkeksi samalle viivalle nobelisti Mario Vargas Llosan tuotannon kanssa. Ei hassumpaa, vai mitä?

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Vuosi kuvina -haaste ja lokakuun luetut

Taas yksi kuukausi on eletty, ja voi miten hieno kuukausi se olikaan! Ennen kuin suuntaan katseen kohti marraskuuta (joka on monen inhokki, mutta yksi minun lempikuukausistani - olenhan marraskuun lapsi), summaan lokakuun tapahtumat ja lopuksi vielä luetut kirjat.

Aloitan kuvahaasteella. Täällä toisen tähden alla -blogin ihana Jaana haastoi minut taannoin vuosi kuvina -haasteeseen, jonka ideana on kuvata vuoden kiertoa: sama maisema kuvataan samasta paikasta kuukausittain ja lopuksi kuvat kerätään yhteen kokoelmaksi. Jaana haastoi muutaman muunkin, mutta koska haaste on minusta ihan mahdottoman kiva, haluan jakaa iloa ja nähdä muidenkin kuvia, ja siksi haastaa omasta puolestanikin jokusen bloggaajan! Siispä: JoanaLinneaLiisa, SuketusSusaElinaHannaJenniKaisa Reetta T. ja Nonnu - teidät on haastettu! :)

Valitsin omaksi kuvauspaikakseni Näsijärven rannan. Rannalla on eräs pieni poukama, joka viehättää minua ihan mahdottomasti, ja aionkin vierailla paikalla jatkossa kerran kuukaudessa. Alla oleva kuva on otettu 19.10. iltapäivän valjussa valossa. Lämpötila taisi olla vähän nollan alapuolella, edellisenä päivänä oli satanut ensilumen, ja puista oli jo ehtinyt pudota suurin osa lehdistä. Maisema on lokakuisella tavalla harmaa ja paljas, ja silti siinä on omanlaistaan kauneutta. Ja jotenkin oudosti rakastan noita vähän rumiakin veneitä!


Koska minun kotoani on Näsijärvelle vähän matkaa, halusin valita varmuuden vuoksi myös toisen kuvauspaikan, jos jostain syystä en jonain kuukautena jaksakaan lähteä Nässyn rantaan asti. Toinen paikka on melko lähellä kotiani sijaitseva Tampereen Karjalanpuisto, jonka halki lenkkeilen joka päivä, ja joka on minulle henkilökohtaisista syistä hirmuisen tärkeä paikka. Karjalanpuiston paikalla on nimittäin sijainnut lähes sata vuotta sitten Suomen suurin vankileiri, jossa vuonna 1918 menehtyi kaikkiaan 1228 ihmistä nälkään ja tauteihin. Vaikka paikka onkin nykyisin vehreä ja tyynen rauhallinen pieni puisto, tekee tietoisuus sen kammottavasta historiasta mielen surulliseksi ja vähän levottomaksi siellä oleillessa. Siitä, miksi paikka on minulle tärkeä, olen kirjoittanut muutaman sanasen jutussani Kjell Westön romaanista Kangastus 38. Alla oleva kuva on otettu samana iltapäivänä kuin ylempikin, siis 19.10.


Lokakuu oli ihan mahtava kuukausi. Alkukuusta kävin rakastamassani Lontoossa (josta tulossa vielä lisääkin juttua, kun nyt tässä ehdin! :), ja loppukuusta olikin sitten kirjanystävän vuoden kohokohta, Helsingin kirjamessut, joista kirjoitin kahden postauksen verran. Lokakuussa sattui myös eräs ihan hullu juttu: Cision julkaisi Suomen kirjallisuusaiheisten blogien top10-listan, ja minun blogini löytyy sijalta kymmenen. Ihan hullua, en käsitä! Olen kyllä tosi imarreltu ja otettu ja iloinen, mutta en kuitenkaan käsitä koko juttua. :)

Sitten niihin lokakuun luettuihin. Kulunut kuukausi oli niin täynnä ohjelmaa (ja töitäkin, meillä on työpaikalla meneillään kuuden viikon "superlista", jossa teemme tavallistakin enemmän työvuoroja, huoh!), etten ehtinyt lukea ollenkaan niin paljon kuin olisin halunnut. Kirjamessuviikonloppukin meni haahuillessa; iltaisin hotellilla olisi ollut hyvää aikaa lukea, mutta olin ihanien messupäivien, ystävien tapaamisen ja kaikkien kirjailijahaastattelujen jälkeen niin "tiloissa" (:D), etten kyennyt keskittymään edes lukemiseen. Lokakuun saldoksi jäikin kuusi luettua kirjaa, nämä:

Camilla Läckberg: Enkelintekijä
Eowyn Ivey: Lumilapsi
Helene Hanff: Rakas vanha kirja
Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8
Tua Forsström: Lokakuun iltana soudin järvelle
Maija Muinonen: Mustat paperit

Paljon hyvää, mutta kuukauden parhaan lukukokemuksen tittelin taitaa kuitenkin pokata iki-ihana Hanffin Rakas vanha kirja. Tikkanen ja Muinonenkin jättivät kyllä erityisen vahvan jäljen, oih! Luin melko monipuolisesti - dekkarin, käännöskirjallisuutta, kotimaista, runoja, uutta ja vanhempaa kirjallisuutta - ja erityisen iloinen olen siitä, että olen ehtinyt jo blogata jokaisesta kirjasta. Hyvä minä! :) Älkää sen sijaan kysykö mitään siitä, miten Projekti 12 etenee. Häpeän, kyllä täällä olisi sille mörököllille töitä! :)

Sitten katse kohti marraskuuta. Rakastan tosiaan tätä aluillaan olevaa kuukautta, sen kalpeaa valoa ja harmaata kauneutta. Pimeät illat ovat mitä parhain oikeutus juoda glögiä tai teetä ja lukea kirjoja kynttilänvalossa (no okei, tarvitsen kyllä oikeasti sen sähkövalonkin lukemiseen, mutta tuo kuulostaa romanttisemmalta!). Ja onhan marraskuu kirjallisestikin mitä mielenkiintoisin: 12.11. julkaistaan Finlandia-ehdokkaat (oma epävirallinen veikkausrivini: Krohn, Muinonen, Pelo, Sahlberg, Väisänen ja Westö, sekä bonusvaihtoehtona Haahtela, jonka uutukainen on huikean hieno!), ja 14.11. Hesarin esikoiskirjapalkinnon voittaja (ehdokkaista ja omista suosikeistani kirjoitan postauksen lähempänä kyseistä ajankohtaa). Elämme siis jännittäviä aikoja!

Blogissa on lähipäivinä luvassa juttua muutamasta upeasta kotimaisesta, ja alkavalla viikolla on tarkoitukseni yrittää alkaa selättää liki seitsemänsataasivuista Herodesta, joka on ehtinyt tehdä vaikutuksen jo pariin vaativaan Lukijaan: assyriologiin ja Ilselän Minnaan. Sitä ennen on kuitenkin luettava loppuun eräs huikea syksyn esikoinen, ja toinen suomenruotsalaista laatua oleva kotimainen. Myös kommentteihin vastaaminen on lähipäivieni suunnitelmalistalla, monen postauksen kommentit odottavat yhä vastauksiaan. Itse asiassa olen ajatellut jossain vaiheessa käydä järjestelmällisesti läpi kaikki blogini postaukset ja urakoida vastaukset kaikkiin niihin kommentteihin, joihin on joskus jäänyt vastaamatta. Ehkä vähän hullun hommaa, ja tuskin kukaan odottaa vastausta lokakuussa 2011 jättämäänsä kommenttiin, mutta minun perfektionismiin taipuvaista luonnettani ahdistaa suuresti tuollainen epätäydellisyys, siellä sun täällä on liuta vastaamattomia kommentteja - kun tavoitteena ja tarkoituksena on kuitenkin vastata ajatuksella jokaikiseen! :D

Ja ai niin, tälle loppuvuodelle minulla on yksi epäkirjallinenkin tavoite: pitkäaikaisena ja surullisenkuuluisana lumenvihaajana olen päättänyt tänä vuonna yrittää opetella jos ei nyt ihan rakastamaan, niin ainakin pitämään lumesta. Eowyn Iveyn Lumilapsi oli hyvää siedätyshoitoa ja sen lumiset maisevat ihastuttivat, joten ehkä en olekaan täysin menetetty tapaus. Antaa siis tulla vain, lumipyryt, minä olen valmis ottamaan haasteen vastaan! :)

Kaunista ja kirjallisesti monipuolista marraskuuta kaikille! <3
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...