Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni

Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni (WSOY, 2013. 180 sivua.)

  Kokoan palasista. Teen ehjäksi. Rakkaus voittaa kaikki esteet, mutta sitä pitää olla paljon. Ja minulla on.

Että tuntisin eläväni on kahdeksan hienon novellin kokoelma, joka kuvaa suomalaisen naisen elämää yksittäisten ihmiskohtaloiden kautta liki sadan vuoden aikajänteellä. Lukija tapaa äitejä ja tyttäriä, vaimoja ja morsiamia, siskoja ja ystäviä, naisia, jotka kaikki kuuluvat samaan sukuun joko verisiteen tai avioliiton kautta. Joku naisista hautaa miehensä, toinen lapsensa, kolmas äitinsä - ja useampikin haaveensa.

  Nyt minä voin nukkua. Ja nähdä äidistä unta, jossa en ole laiminlyönyt mitään, en hylännyt äitiä pölykerroksen alle rottia vilisevään kylmään mökkiin, en sairaalareissulla hukannut äitiä matkan varrelle, en yrittänyt tunkea häntä liian pieneen autoon, täpötäyteen junaan enkä kiikkerään lentokoneeseen, hentoon kuin hyönteinen. Se on ohi nyt, ja minun äitini on palannut minuun takaisin.

Kahdeksaan tarinaan mahtuu paljon surua ja tuskaa, luopumisia, monta kuolemaa ja sellaista yksinäisyyttä, joka kiertyy ympärille tiiviinä kuin musta kangaskääre - mutta niitäkin paremmin jäävät mieleen ne ihmeellisen vahvat naiset, jotka jaksavat kannatella elämää ja pitää itseään ja muita pystyssä, rakastaa päivästä toiseen, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Novellit ovat jotenkin hyvin vahvasti suomalaisia; niitä yhdistää tietynlainen melankolinen pohjavire, ja kuitenkin samalla lohdullinen toiveikkuus, tunne siitä että kyllä elämä kantaa, vaikka mitä tahansa tapahtuisi. Ne pitävät sisällään pienen ihmisen suuria tunteita; iloa, surua ja katkeruutta - sekä rakkautta, joka kärsii ja kestää. Seksuaalisuudellakin on toki tärkeä roolinsa, jokaisessa novellissa kuvataan myös intohimoa tai sen puutetta ja kaipuuta.

Rakastan tämänkaltaisia novellikokoelmia, jossa yksittäiset tarinat linkittyvät toisiinsa muodostaen jatkumon, yhden kokonaisen tarinan, joka koostuu monesta pienestä palasesta. Rakastan lukiessani sitä tunnetta, kun oivallan miten parhaillaan lukemani teksti liittyy jo luettuun. Tämä Variksen kokoelma toi mieleeni toisen suuren novellistisuosikkini, vastikään Nobelilla palkitun Alice Munron, jonka novelliteoksissa on samanlaisia tarinakokonaisuuksia. Variksen ajankuvaus ja kieli - sekä näiden symbioosi - ihastuttivat minua suuresti. Eikä liene ihme, että historiallisen romaanin ystävänä ihastuin eniten kokoelman kahteen ensimmäiseen novelliin, joista toinen kertoo vuonna 1926 miestään hoitavasta naisesta, toinen taas sodanjälkeisistä vuosista ja erään vaimon miehestä, josta sota on tehnyt aivan toisen ihmisen. Nämä naiset jäävät mieleen elämään ja heidän kohtalonsa mietityttämään.

Että tuntisin eläväni on kirja, jota on ihanaa lukea. Ei siksi, että tarinoiden naisten elämä olisi mitenkään helppoa tai ihanaa, mutta on ihanaa lukea näin hyvin kirjoitettua, vahvasti elämänmakuista, läpeensä uskottavaa ja syvästi koskettavaa tekstiä. Varis kertoo tarinansa sellaisella lämmöllä ja rehellisyydellä, että se tuntuu sydämessä ja sielussa asti. Teos tarjoaa myös samaistumiskokemuksia, monet näiden naisten syyllisyyden ja pelon tunteista, tai toisaalta toiveista ja odotuksista tuntuvat niin kovin tutuilta. Ajat muuttuvat, mutta ihminen muuttuu lopulta vain vähän - nykypäivän maailmassa nainen kaipaa pohjimmiltaan samoja asioita kuin sata vuotta sittenkin.

Muualla: Kirjainten virrassa, Ilselä ja Mustikkakummun Anna.