Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi (Like, 2013. 138 sivua. Alkuteos Helioskatastrofen, 2013. Suomentanut Petri Stenman.)

  Rinnassa poltti ja minä katsoin lunta, jota oli puiden oksilla, pelloilla ja niityillä. Se on suru, minä sanoin lumelle. Juuri se tekee kipeää ja pusertaa kyyneleet esiin. Mitä minä teen? Minä en tiedä mitään tulevaisuudestani. Kuka minä olen? minä kysyin lumelta.

Kaksitoistavuotias tyttö ilmestyy pohjoisruotsalaiseen jokivarsikylään keskellä talvea. Hän kulkee lumessa alastomana ja paljain jaloin, päässään hänellä on kultainen kypärä. Tilanne on sekasortoinen ja kaikille on epäselvää mitä todella on tapahtunut. Tytön isä - tai ainakin mies, jonka tyttö kertoo olevan hänen isänsä - on sairastunut äkilliseen skitsofreniaan ja hänet on passitettu mielisairaalaan. Tyttö otetaan huostaan, hän saa nimen Anna, ja hänet sijoitetaan nelihenkiseen perheeseen, joka on aina halunnut tytön.

Suuntaviivat kyläläisten elämälle piirtävät helluntaikirkko ja raittiusseura. Väki kulkee kirkonmenosta ja raittiuskokouksesta toiseen, ja silloin kun ei antauduta raittiudelle tai Jumalalle, urheillaan. Annan uusi isoveli Ulf johdattaa tytön kirkkoon varmana siitä, että tämä osaa puhua kielillä, ja kun näin lopulta tyhjän kirkon saarnastuolissa tapahtuu, lähtee kylältä leviämään sana Jumalan ihmeestä aina lähikaupunkeihin asti. Annan elämä muuttuu: joka sunnuntai hän menee kirkkoon puhumaan kielillä. Aina siihen asti, kunnes hänen toinen uusi veljensä Urban ymmärtää, ettei kaikki ole niin kuin pitäisi.

  Yksin. Minä olin yksin, ja sanassa yksin oli jotain joka teki kipeää, näppäili kieltä syvällä sisälläni ja tunsin kivun ennen kuin kyyneleet tulivat. Kyyneleet kuuluivat yhteen toivon kanssa, tiesin sen ja yritin lyödä ne takaisin, kyyneleet, sinne missä sisälläni oli tyyntä. Minä en halunnut tietää mistään kyynelistä.


Helioskatastrofi oli minulle varsin positiivinen yllätys. Olin kiinnostunut kirjasta etukäteen sen aihepiirin eli mielenterveysongelmien vuoksi, mutta kirjan ensimmäiset sivut, joissa tyttö syntyy isästään halkaisemalla hänen päänsä saivat minut hieman epäluuloiseksi, odotin saavani reilun sadan sivun verran samankaltaista korkealentoisuutta. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan Boström Knausgårdin pienoisromaani osoittautui tummalla mutta kuulaalla tavalla kauniiksi kertomukseksi sairastuneesta mielestä, tarinaksi joka on kerrottu tiiviisti ja selkeästi.

Romaani on jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen osa on mystissävytteinen, osin avoimeksi jäävä ja lukijan pohtimaan jättävä kuvaus Annan elämästä uudessa perheessään, toinen taas on varsin realistisen oloinen ja koskettava kuvaus sairaasta mielestä ja kaikesta siitä ahdistuksesta ja kuolemannälkäisestä epätoivosta, mitä siihen voi liittyä. Erityisesti juuri sairastuneen ihmismielen kuvaajana Boström Knausgård on hurjan taitava.

  Sitten oli taas pelkkää mustaa. Kuin sulkisin itseni maailmalta, joka painoi päälle ja halusi sisään minuun. Kaikki, jotka istuivat pöydän ympärillä minua tuijottamassa, sen minä pystyin tuntemaan, sen kuinka heidän katseensa söivät minua vähän kerrallaan.

Helioskatastrofin miljöö- ja talvikuvaus on miltei taianomaisen kaunista, jopa jotenkin elokuvallista. On kylmää ja tähtikirkasta, hengitys huuruaa valkoisina pilvinä ja lumi säihkyy yössä, ja kun Anna hiihtää pimeässä metsässä, tuntuu kuin hän lentäisi. Kieli on muutenkin kaunista, kirjailija kuvaa elävästi mustia päiviä ja valoisia unia. Se että uni kirjoittaa kasvoihin yön aikana, on minusta yksi ihanimpia lukemiani kielikuvia pitkiin aikoihin. Petri Stenmanin suomennos tuntuu kauttaaltaan laadukkaalta (joitakin yksittäisiä sairaanhoidolliseen sanastoon liittyviä pikkukömmähdyksiä lukuun ottamatta - anteeksi, ammattitauti: sairaanhoitajana bongaan niitä miltei joka kaunokirjasta, joissa aihetta sivutaan!). Pidin myös siitä, miten kerronnassa on jokin sellainen vivahde (jota en osaa edes tämän tarkemmin määritellä), joka tekee kielen uskottavaksi juuri kaksitoistavuotiaan herkän minäkertojatytön suuhun. Kannelle annan erikoiskiitoksen: Benjamin Gossin kansikuva on minun silmissäni ehkäpä koko kirjavuoden kaunein!

  Puin toppatakin ylleni ja lähdin ulos kylmyyteen kirjeen kanssa. Lumi narskui enkä minä miettinyt sitä, että minulla oli alla vain yöpuku. En huomannut kylmyyttä ja tähtiä siellä missä kävelin. Hengitys höyrysi joka henkäyksellä. Lumi hohti pimeydessä. Miten kaunis elämä onkaan, juolahti mieleeni enkä minä tiennyt oliko se virsi, jonka olin kuullut, vai oliko se vain jotain, mitä ajattelin.

Näissä Pohjois-Ruotsin tummissa talvimaisemissa ovat lisäkseni liikkuneet myös ainakin Sinisen linnan kirjaston Maria, Lukuisan Laura, Kulttuuri kukoistaa -Arja, Järjellä ja tunteella -Susa ja magentabooks. Ja ai niin, kaipa se minunkin on pakko mainita: Linda Boström Knausgård on tosiaankin The Knasun, eli norjalaisen maailmankuulun menestyskirjailijan Karl Ove Knausgårdin, vaimo. Eipä sillä, että tuolla faktalla kuitenkaan mitään tekemistä tämän kirjan kanssa olisi. :)