lauantai 30. marraskuuta 2013

Johan Bargum: Syyspurjehdus


Johan Bargum: Syyspurjehdus (Tammi, 2012. 120 sivua. Alkuteos Seglats i september, 2011. Suomentanut Marja Kyrö.)

  Lähteä merelle, irrottaa köydet, nostaa purjeet, ottaa suunta, luovia kohti horisonttia, laskea satamaan, istua joutilaana istuinkaukalossa hiljaisella lahdella hämärän laskeutuessa ja tähtien syttyessä, nukahtaa veden liplatukseen veneen runkoa vasten, herätä kalalokkien pajatukseen, nostaa purjeet ja palata kotiin.
  Niin, tätä hän lienee ollut hakemassa.

Syksy tekee tuloaan, kun kaksi ikääntyvää miestä, Olof ja Harald, lähtevät yhdessä purjehtimaan. He eivät ole ystäviä, eivätkä normaalisti edes tekemisissä keskenään. Heitä yhdistää kipeä menneisyys, sekä rakkaus samaan naiseen, Eliniin. Saaristossa tapahtuu jotakin, ja kun vene seilaa takaisin kotisatamaan, on toinen miehistä poissa.


Tämä oli kolmas Johan Bargumilta lukemani teos. Pidin aikanaan paljon novellikokoelmasta Jäähyväisiä ja ihastuin taannoin pienoisromaaniin Syyskesä (jonka päähenkilö on myöskin nimeltään Olof - kyseessä on kuitenkin eri mies), mutta tämä Syyspurjehdus oli minulle aivan napakymppi! Teos on odotellut lukuvuoroaan melkein luvattoman kauan, mutta tässä se taas nähdään että hyvää kannattaa odottaa. Meri, vanha purjevene, majakka, mysteeri, haikeaa melankoliaa, lopullisuuden tuntua ja epätoivoista rakkautta, sekä tiivistä mutta ah niin kaunista kerrontaa - voiko romaanilta enää enempää vaatia? Syyspurjehdus on niin lähellä täydellisyyttä, että tekisi taas kerran melkein mieli itkeä vähän ihan vain kirjan ihanuutta.

En oikeastaan haluaisi kertoa kirjasta juuri mitään - se on parhaimmillaan silloin, kun lukija ei tiedä mitä odottaa. Kysymys on kuitenkin pääpiirteissään siitä, että sama tarina kerrotaan kahdella eri suulla: toinen miehistä kertoo purjehduksen tapahtumista häntä kuulustelevalle rikoskomisariolle, toinen on puolestaan kirjoittanut pitkän kirjeen jossa hän kertoo kaiken. Tarinoissa on paljon samaa, mutta kuitenkin ne eroavat toisistaan merkittävästi. Kumpi kertoo totuuden, vai kertooko kumpikaan? Kumpi valehtelee, ja mitä? Kumpikin versio lienee kertojalleen ainakin jossain määrin totuus, se on selvää.

Kirjaa lukiessaan jää kaipaamaan vielä yhtä versiota, sitä jonka kertoisi Elin. Nainen, joka on väkevästi läsnä kirjan jokaisella sivulla, ja siltikin hänen kuvansa jää hailakaksi ja paperinohueksi - kuin katselisi vanhaa valokuvaa, josta joku toinen kertoo: tällainen tämä nainen oli. Nainen, joka rakasti niin paljoa: kahta miestä, Jumalaa, merta, purjehtimista kilpaa, ja majakoita jotka ovat kuin enkeleitä: ne ovat aina paikalla kun joku tarvitsee niitä, ja ne ovat paikalla silloinkin kun kukaan ei niitä tarvitse. Oi että! Syyspurjehdus kertoo hienon tarinan avioliitosta, syyllisyydestä, uskosta, siitä miten jokaisessa ihmissuhteessa on aina kaksi totuutta, ja siitä miten kaksi ihmistä voi olla samanaikaisesti aivan lähekkäin, ja kuitenkin äärettömän kaukana toisistaan. Ja rakkaudesta - siitä kun ihmisen sisällä on tyhjä tila jonka joku täyttää. Kokonaan.

Olen tässä suhteellisen paljon kirjoja lukiessani tullut siihen tulokseen, että kaikkein koskettavimmin rakkaudesta kertovat vanha(hko)t miehet. Bo Carpelan, Antti Hyry ja juuri Johan Bargum esimerkiksi. Ihan kuin pitkä elämänkokemus olisi kirkastanut rakkauden merkityksen, näyttänyt sen millä todellisuudessa on eniten merkitystä ja hionut sen ajatuksen sileäksi, niin kuin vesi hioo kiven tai puun pinnan kun sille annetaan tarpeeksi aikaa.

  On jotain, mikä ylittää kaiken järjen, se jopa minunkin on myönnettävä: että kaksi ihmistä kohtaa. Että rakkautta on.

Syyspurjehdus sai minut kaipaamaan kaikenlaista. Merta, suolaista tuulta, syksyistä Helsinkiä, sitä että joku kaipaisi niin kuin pelastuslautalla keskellä avomerta seilaava haaksirikkoinen kaipaa vieraan aluksen lyhtyjä. Rakastuin. Tämän ihanan kirjan luulen tulevani vastedes lukemaan joka syksy.

Syyspurjehdusta on luettu vaikka missä! Linkitän nyt jokusen, ainakin Liisa, MinnaJoana, LinneaKatjaKaroliinaMaria, KaisaAnnika ja Leena Lumi ovat tähän hienoon kirjaan ihastuneet.

  Jäimme vielä istuinkaukaloon. Tuuli oli tyyntynyt kokonaan, oli niin hiljaista kuin joinain iltoina vain voi olla: kun kuulee veden hennon liplatuksen kiveä vasten, huomaa että itse asiassa kuuntelee hiljaisuutta.

10 kommenttia:

  1. Syyspurjehdus on tosiaan aivan täydellinen pieni kirja. Rakastin erityisesti kirjan tunnelmaa. Siinä oli jotakin niin haurasta ja kaunista ja katoavaa. Nyt aloinkin kaivata kirjaa ja sen syksyistä maailmaa. Tai sitten haluaisin lukea jotakin samankaltaista: surumielistä mutta rauhoittavaa.

    VastaaPoista
  2. Voi ihana Sara! Syyspurjehdus tosiaan on ihana ja kaunis ja lähestulkoon täydellinen, sen muistan, vaikka juoni onkin jo hämärtynyt niin tunnelma jää. Bargum on niin kovin viisas. Kiitos tästä tekstistä.

    VastaaPoista
  3. Tämän kirjan äärellä kyllä kelpaa vähän kyynelehtiä - palvoen. Tiivistyksen ylistys, hyvin karkaistu timantti. Erinomainen osoitus siitä, miten vähälläkin sivumäärällä luodaan kirjallisuuden aatelia. Syyspurjehdus oli viime vuonna lukemistani kuudenneksi paras ja mukana on siis ns. maailmankirjallisuuskin...ja teos oli ns. sydänryhmäni ykkönen.

    Ehkä Elin oli tarkoitettu juuri haipuvaksi seepianväriseksi valokuvaksi, joka haluaa jäädä mysteeriksi. Bargumilla on tapana jättää osa tarinan langoista solmimatta eli tässäkäkin muistuttaa Kochia, jolle vetää vertoja myös tiettyjen kauhistuttavien persoonien luomisessa: Heidän, jotka näyttävät hyviltä kaikinpuolin, mutta ovat täysin antautuneet pahalle. Tekisi ihan mieli sanoa: Syntyneet pahaan, sillä se tulee esille ainakin Bargumin Syyskesän Carlissa.

    Tosiaankin, vanhat herrat osaavat kertoa rakkaudesta: Bargum, Carpelan, Barnes, McEwan...

    VastaaPoista
  4. Aloittelin tätä alkusyksystä, mutta jostakin syystä en oikein päässyt tähän sisälle. Vaikuttaisiko se, että ei ollut aikaa keskittyä ja syventyä tähän kunnolla.. Tunnetusti parhaat kirjat eivät avaudu kuin rauhallisessa ympäristössä ja vaativat keskittymistä. Siispä jätin suosiolla kesken parempaa ajankohtaa odottelemaan. Näinkin painokkaan tekstin jälkeen luotan siihen, että hetki oli väärä. Eli rauhallisempia aikoja odotellessa!
    Heli

    VastaaPoista
  5. Luin Syyspurjehduksen keväällä(!) ja ihmettelin, miten en ollut näin taitavasta kirjailijasta kuullutkaan. Aivan näin ihastunut en ollut, mutta kyllä pidin kovasti. Jotain epäuskottavaa tarinassa minulle oli, mutta niin hienovireisesti kuvatut päähenkilöt, että puistatti.

    VastaaPoista
  6. Voi miten kauniisti kirjoitat <3 Olen samaa mieltä tuosta, miten vanhemmat mieskirjailijat kirjoittavat vahvimmin rakkaudesta.

    VastaaPoista
  7. Tämä on ihan täydellinen pienoisromaani. Sellainen, joka jää jonnekin oman mielen tai sydämen sopukkaan ja jonka arvo vain kasvaa ajan myötä.

    VastaaPoista
  8. Minäkin luin Syyspurjehduksen hiljattain ja liityin sen ihailijoiden kerhoo. Pienieleinen, melankolisen lohdullinen kerronta, ah. Olen sittemmin aina Syyspurjehduksen maisemissa Helsingissä liiikkuessani ajatellut tuota pientä mutta todelta tuntuvaa romaania... Nyt romaanini on ollut jo viikkoja lainassa perheenjäsenellä, on jo melkein ikävä!

    VastaaPoista
  9. Kovasti aloin tämän kirjan myötä kaihota merta ja saaristomaisemaa. Ihana teos!

    VastaaPoista
  10. Upea teksti. Lainaan sinulta yhtä kappaletta tekstiini. Kirjoitat siinä niin hyvin ja se pakottaa minut jatkamaan samasta aiheesta. Löysin tekstisi etsiessäni linkkejä. Olen pyöritellyt tuota ajatusta kesästä mielessäni ja nyt luin samaa sinulta. Että olit kiteyttänyt asian blogiisi hienosti.

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...