Johan Bargum: Syyspurjehdus

Johan Bargum: Syyspurjehdus (Tammi, 2012. 120 sivua. Alkuteos Seglats i september, 2011. Suomentanut Marja Kyrö.)

  Lähteä merelle, irrottaa köydet, nostaa purjeet, ottaa suunta, luovia kohti horisonttia, laskea satamaan, istua joutilaana istuinkaukalossa hiljaisella lahdella hämärän laskeutuessa ja tähtien syttyessä, nukahtaa veden liplatukseen veneen runkoa vasten, herätä kalalokkien pajatukseen, nostaa purjeet ja palata kotiin.
  Niin, tätä hän lienee ollut hakemassa.

Syksy tekee tuloaan, kun kaksi ikääntyvää miestä, Olof ja Harald, lähtevät yhdessä purjehtimaan. He eivät ole ystäviä, eivätkä normaalisti edes tekemisissä keskenään. Heitä yhdistää kipeä menneisyys, sekä rakkaus samaan naiseen, Eliniin. Saaristossa tapahtuu jotakin, ja kun vene seilaa takaisin kotisatamaan, on toinen miehistä poissa.


Tämä oli kolmas Johan Bargumilta lukemani teos. Pidin aikanaan paljon novellikokoelmasta Jäähyväisiä ja ihastuin taannoin pienoisromaaniin Syyskesä (jonka päähenkilö on myöskin nimeltään Olof - kyseessä on kuitenkin eri mies), mutta tämä Syyspurjehdus oli minulle aivan napakymppi! Teos on odotellut lukuvuoroaan melkein luvattoman kauan, mutta tässä se taas nähdään että hyvää kannattaa odottaa. Meri, vanha purjevene, majakka, mysteeri, haikeaa melankoliaa, lopullisuuden tuntua ja epätoivoista rakkautta, sekä tiivistä mutta ah niin kaunista kerrontaa - voiko romaanilta enää enempää vaatia? Syyspurjehdus on niin lähellä täydellisyyttä, että tekisi taas kerran melkein mieli itkeä vähän ihan vain kirjan ihanuutta.

En oikeastaan haluaisi kertoa kirjasta juuri mitään - se on parhaimmillaan silloin, kun lukija ei tiedä mitä odottaa. Kysymys on kuitenkin pääpiirteissään siitä, että sama tarina kerrotaan kahdella eri suulla: toinen miehistä kertoo purjehduksen tapahtumista häntä kuulustelevalle rikoskomisariolle, toinen on puolestaan kirjoittanut pitkän kirjeen jossa hän kertoo kaiken. Tarinoissa on paljon samaa, mutta kuitenkin ne eroavat toisistaan merkittävästi. Kumpi kertoo totuuden, vai kertooko kumpikaan? Kumpi valehtelee, ja mitä? Kumpikin versio lienee kertojalleen ainakin jossain määrin totuus, se on selvää.

Kirjaa lukiessaan jää kaipaamaan vielä yhtä versiota, sitä jonka kertoisi Elin. Nainen, joka on väkevästi läsnä kirjan jokaisella sivulla, ja siltikin hänen kuvansa jää hailakaksi ja paperinohueksi - kuin katselisi vanhaa valokuvaa, josta joku toinen kertoo: tällainen tämä nainen oli. Nainen, joka rakasti niin paljoa: kahta miestä, Jumalaa, merta, purjehtimista kilpaa, ja majakoita jotka ovat kuin enkeleitä: ne ovat aina paikalla kun joku tarvitsee niitä, ja ne ovat paikalla silloinkin kun kukaan ei niitä tarvitse. Oi että! Syyspurjehdus kertoo hienon tarinan avioliitosta, syyllisyydestä, uskosta, siitä miten jokaisessa ihmissuhteessa on aina kaksi totuutta, ja siitä miten kaksi ihmistä voi olla samanaikaisesti aivan lähekkäin, ja kuitenkin äärettömän kaukana toisistaan. Ja rakkaudesta - siitä kun ihmisen sisällä on tyhjä tila jonka joku täyttää. Kokonaan.

Olen tässä suhteellisen paljon kirjoja lukiessani tullut siihen tulokseen, että kaikkein koskettavimmin rakkaudesta kertovat vanha(hko)t miehet. Bo Carpelan, Antti Hyry ja juuri Johan Bargum esimerkiksi. Ihan kuin pitkä elämänkokemus olisi kirkastanut rakkauden merkityksen, näyttänyt sen millä todellisuudessa on eniten merkitystä ja hionut sen ajatuksen sileäksi, niin kuin vesi hioo kiven tai puun pinnan kun sille annetaan tarpeeksi aikaa.

  On jotain, mikä ylittää kaiken järjen, se jopa minunkin on myönnettävä: että kaksi ihmistä kohtaa. Että rakkautta on.

Syyspurjehdus sai minut kaipaamaan kaikenlaista. Merta, suolaista tuulta, syksyistä Helsinkiä, sitä että joku kaipaisi niin kuin pelastuslautalla keskellä avomerta seilaava haaksirikkoinen kaipaa vieraan aluksen lyhtyjä. Rakastuin. Tämän ihanan kirjan luulen tulevani vastedes lukemaan joka syksy.

Syyspurjehdusta on luettu vaikka missä! Linkitän nyt jokusen, ainakin Liisa, Minna, Joana, Linnea, Katja, Karoliina, Maria, Kaisa, Annika ja Leena Lumi ovat tähän hienoon kirjaan ihastuneet.

  Jäimme vielä istuinkaukaloon. Tuuli oli tyyntynyt kokonaan, oli niin hiljaista kuin joinain iltoina vain voi olla: kun kuulee veden hennon liplatuksen kiveä vasten, huomaa että itse asiassa kuuntelee hiljaisuutta.