Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Mikko Rimminen: Nenäpäivä (Teos, 2010. 339 sivua.)

  Kului muutama voitaikinan värinen syyspäivä, joiden aikana en saanut oikeastaan mitään muuta aikaiseksi kuin vähän höytyväisiä ajatuksia. Tällaisia ne varmaan ovat onnellisten ihmisten päivät, ajattelin, tai ainakin tyytyväisten, tai tavallisten, normaalien, keskimääräistoiveikkaiden, en minä tiedä. Sellaisten joilla on elämässä jonkin lajin mieli.

On syksy, vaahterat loimottavat syysasussaan. Yksin elävä Irma matkustaa bussilla Keravalle; Hakaniemen hallin seinällä on ollut ilmoitus että joku jakaa viherkasvejaan muuton vuoksi pois. Joku vahinko siinä taitaa tapahtua, mutta Irma huomaa menneensä aivan väärään asuntoon, ja löytää itsensä Jokipaltioiden kahvipöydästä. Pahkakellojen natkeessa juodaan kahvia ja syödään marketin ikikosteaa pitkoa, ja jotta tulisi joku tolkku sellaiselle kylään tuppautumiselle, keksii Irma kertoa tekevänsä taloustutkimuksen kyselyä.

Elämä jatkaa kulkuaan, päivät toistuvat toistensa kaltaisina. Yksinäisyys ajaa Irman takaisin Keravalle vieraiden ihmisten ovien taakse ovikelloja soittelemaan. Tällä kertaa hän on valmistautunut paremmin, mukana on asiallisen näköisiä papereita, kysymykset on etukäteen mietitty. Kiertäessään ovelta ovelle Irma löytää kaikkea sitä, mitä niin kipeästi kaipaa: ihmisseuraa, lämpöä ja ystävällisyyttä, ja hetken ajan hän saa kokea elämässä olevan jonkin lajin mieli.


Muistan elävästi kesän 2005. Oli kaunista, useampia hellepäiviä peräkkäin. Olin lainannut kirjastosta lomalukemisekseni lupaavalta vaikuttavan uuden kirjailijan, Mikko Rimmisen, esikoisromaanin Pussikaljaromaani. Kirja oli ollut edellistalvena Finlandia-ehdokkaanakin - seikka, joka yleensä aina lupaa hyvää. Makailin viltillä silloisen kotini takapihalla ja luin. Luin ja tuskastuin. En tiedä mitä olin odottanut, mutta tuskastuin siihen, ettei kirjassa tapahtunut yhtään mitään. Ärsyynnyin myös varsin nopeasti kolmeen kalliolaiseen velttoilijaan, ja pari päivää kirjan kanssa takuttuani annoin periksi ja jätin sen suosiolla kesken. Kun Rimmisen Nenäpäivä sitten palkittiin Finlandialla 2010, ajattelin että kiitos vain, mutta jätän väliin. Kunnes eksyin Ilselän Minnan silloiseen (ihanaan!) Juuri tällaista -blogiin, luin luottoesilukijani ja -bloggaajani haltioituneen tekstin ja huomasin juuri kääntäneeni takkini: tuo kirjahan täytyy lukea. Ja onneksi lopulta luin, sillä Nenäpäivää minä yllättäen rakastin.

Nenäpäivässä Rimminen ottaa suomen kielen käsittelyynsä ja tekee sille ihan mitä huvittaa. Hän veivaa, vääntää ja pyörittelee, muotoilee sen uusiksi, ja lopputulos on ihmeellinen. Hykerryttävä ja hymyilyttävä, kuin kullankeltaista voisulaa. Ja vaikka Irmasta on väkisinkin koko ajan vähän huolissaan - sillä eihän sillä syrjäytyneellä ihmispololla taida kaikki olla ihan kunnossa - tulee Nenäpäivää lukiessa hyvälle tuulelle, sellaiselle että sydänalassa kutittaa ja väreilee. Romaani on jotenkin hirveän lämmin, surumielinen mutta niin lempeä ja humaani.

Irma on hahmona mainio, samanaikaisesti kaikessa yksinäisyydessään ja lähimmäisenkaipuussaan niin tavallinen ja samaistuttava - kuin kuka tahansa meistä - ja kuitenkin ihan omanlaisensa. Loputtoman hyväntahtoinen, koko ajan vähän itseltään ja elämältä hukassa. Lukija pääsee kulkemaan palan matkaa Irman seurassa, seuraamaan hänen aika ajoin mutkikkaitakin ajatuksiaan. Ja toden totta, se nainen ajattelee paljon! Irman pää on useimmiten ihan täynnä ajatuksia, pyöreitä, kehämäisiä ja umpinaisia, välillä ajatukset täytyy töytäistä jonnekin hatunkulmaan odottamaan joutilaampia aikoja, ja joskus käy niin, että ajatuksista tulee hetkessä jonkinlaista sameaa vatkulia. Romaanin kieli riemastuttavine ja kekseliäine uudissanoineen tuntuu sopivalta ja luontevalta juuri Irman suuhun ja ajatuksiin, tietenkin tuo nainen puhuu ja ajattelee noin. Ilta niksauttuu yöksi, aamulla pitää kammertaa itsensä ylös, kahvilassa istuskellessa katsellaan ohi tursottuvaa ihmistahnaa.

  Sitten muunsin ajatukset toiminnaksi ja siivosin. Kävin hallissa, laitoin ruokaa, ja sitten olikin jo ilta jonka kulutin katsomalla televisiota mitään ajattelematta. Menin nukkumaan ja näin jotenkin kiharaisia unia, liekö ollut juuri sitä että ymmärsi olevansa kampaajantarpeessa; heräsin, elin toisen aika samanlaisen päivän, kolmannen, neljännenkin. Poika soitteli, ei päässyt kertomaan asiaansa jota aina yritti toimittaa, lopetin puhelut lyhyeen. Päivisin paistoi aurinko, puut punehtuivat entisestään ja rupesivat sitten yhtenä tuulisena yönä harvenemaan, alkoi vihdoin kylmetä, ja minä ikään kuin maleksin läpi niitä päiviäni jonkinlaisen lauhan ja vähän niin kuin vetelän hyväntuulisuuden vallassa. Mikään ei tuntunut erityisen hyvältä muttei toisaalta erityisen pahaltakaan; oli ruokaa, rutiinia, ikkunoita kaksi kappaletta ja ovi josta poistua, iltaiset kävelyt, syksyn sieraimiavenyttävä tuoksu, sanomalehti, radio, telkkari, tietokonekin.

Tuollaistahan se voi olla, yksinäisen ihmisen elämä, päämäärätöntä ajelehtimista päivästä toiseen. Rimminen tavoittaa ihailtavasti nuo yksinäisen, hieman vanhemman ja höpsähtäneen rouvasihmisen mielenliikkeet. Nenäpäivä ihastuttikin minua alusta loppuun. Eniten minua taisi riemastuttaa se jatkuvasti oivaltava ja kekseliäs kieli, mutta myös Irman hahmo ja lopulta melko yksinkertainen ja ahdistustakin herättänyt juoni olivat kovasti mieleeni. Rimminen on taitava!

Nenäpäivää on luettu Blogistaniassa niin paljon, etten nyt ala linkittelemään (tuon Minnan lisäksi) muuta kuin pari tuoreinta juttua: Kirjasfäärissä Taika pohtii lukukokemusta suhteessa Kansallisteatterin Nenäpäivä -näytelmäadaptaatioon (jota minäkin olin katsomassa samassa sivistyneessä kirjabloggaajaporukassa kuin Taikakin), Lumiomenan Katja puolestaan kävi taannoin kirjan kanssa Keravalla. Omasta puolestani voin nyt sanoa, että Nenäpäivästä ihastuneena aion antaa Pussikaljaromaanille toisen mahdollisuuden, ja Rimmisen tämänsyksyistä uutuusromaania, Hippaa, odotan kauhun- ja riemunsekaisella jännityksellä ja uteliaisuudella. Ilselässä sekin on ehditty jo lukea. Myös runoilija Rimmisen tuotanto kiinnostaa (onko joku kokeillut?).

Tänään on muuten ihan oikeasti Nenäpäivä (vaikka se asia ei tähän kirjaan millään lailla sen nimeä lukuun ottamatta liitykään)! Jokavuotisen kampanjan tarkoituksena on auttaa maailman köyhimmissä oloissa eläviä lapsia. Sinäkin voit halutessasi auttaa, täällä. Mukavaa Nenäpäivää!