tiistai 26. marraskuuta 2013

Antti Heikkinen: Pihkatappi


Antti Heikkinen: Pihkatappi (Siltala, 2013. 276 sivua.)

  Jussihan minusta sitten tuli, Jussi Timo Tapio. Niin sanoi kastajaisissa körttipastori Jormalainen ja valeli vettä päähäni. Siinä oli nimi, jossa maistui multa ja timotei, siinä oli suolaisella voilla päällystetyn rukiisen leivän aromia ja siinä tuntui toukopellolta poisviskatun kivenmurikan karkeus. Nelilehtinen apila ja talikon piikkiin takertunut paskakokkare. Maamieskoulu ja keskustapuolue. Kaikki se mitä minulta odotettiin, jo kastajaisissa valmiiksi kirjoitettu ja täyttymättä jäänyt kohtalo.

Ehta savolaispoika Jussi syntyy vappuna -83. Hän on vanhempiensa ensimmäinen lapsi, vuosikausia hartaasti odotettu. Kun poika on puolitoistavuotias hänen äitinsä kuolee, ja siitä eteenpäin Erkki-isä on Jussille kaikki kaikessa. Pienen perheen jokapäiväisessä arjessa ovat tiiviisti läsnä myös isovanhemmat, jotka auttelevat Erkkiä pojan hoidossa ja tarpeen mukaan maatilan töissäkin. Enimmäkseen aikuisten parissa lapsuutensa viettävästä pojasta tulee sanavalmis, pikkuvanha ja varhaiskypsä. Kun Jussi kasvaa kohti aikuisuutta, tapahtuu jotakin joka saa pojan ja isän välit pahasti tulehtumaan.

Nykyhetkessä seuraamme Jussia, joka on katkaissut juurensa ja muuttanut Tampereelle. Hän asuu avoliitossa sairaanhoitajaopintojen perässä samaten Savosta muuttaneen tyttöystävänsä kanssa ja työskentelee toimittajana tamperelaisessa ilmaisjakelulehdessä. Kotiseudulle ovat jääneet vanha isä ja kotitila peltoineen ja lehmineen. Umpinaiseksi mennyt tilanne kaihertaa Jussin mieltä ja kalja tuntuu maistuvan ahdistukseen vähän liiankin hyvin. Kun räntäkuuro ruoskii Tamperetta huhtikuisena talviloma-aamuna, päättää Jussi kirjoittaa romaanin, äkistää itsestään ulos kaiken tiedon, joka hänellä itsestään ja omista juuristaan on.


Koska en sairastelun vuoksi päässytkään viime viikonloppuna Kuopion Kirjakanttiin etukäteissuunnitelmistani huolimatta, aloin lukea ikään kuin lohdutuspalkinnoksi Heikkisen savolaismaisemiin sijoittuvaa Pihkatappia (joka muuten on nyt Savonia-kirjallisuuspalkintoehdokkaana - aiemmin syksyllähän teos kilpaili jo HS:n esikoiskirjapalkinnosta). Vähänpä perjantai-iltana tiesin, mutta jo hyvin nopeasti minulle alkoi valjeta että olen lukemassa yhtä koko vuoden ehdottomasti parhaimmista kirjoista. Luin kirjaa neljän päivän ajan, itkin, nauroin ja nautiskelin, toivoin ettei se loppuisi ikinä ja pelkäsin että loppuuhan se - totta kai. Nyt viimeinenkin sivu on luettu ja seuraa varoitus: luvassa on senpäiväistä suitsutusta, sillä Pihkatappi on aivan järjettömän hyvä kirja!

Pihkatappi on omaa kirjaansa kirjoittavan Jussin sanoja lainatakseni "kasvutarina, maalaiskuvaus ja sukupolviromaani", ja sellaisiksi kaikella tapaa aivan erityisen onnistunut. Eniten ihailin Heikkisen ajankuvausta, itsekin 80-luvulla lapsuuttani ja nuoruuttani eläneenä teos palautti mieleeni hurjan paljon tuttua mutta osin unohtunutta. Maailman, jossa lapsetkin kättelevät vieraita, kahvia aletaan juoda alle kouluikäisenä, presidentinvaalien valvojaisillassa aikuiset juovat sitä Myrna-kupeista, Tshernobylin ydinonnettomuus ja Palmen murha askarruttavat, kodin keittiössä luetaan Maaseudun Tulevaisuutta, Pellervo-lehteä ja Kari Suomalaisen pilapiirroskirjoja.

Erityisesti sydämessä läikäytti muisto heinäntekoajasta, joka oli mielestäni aina kesän parasta aikaa. Rakastin jo aivan pienenä katsella pellon laidalla, kun heinää niitettiin, pöyhittiin ja paalattiin tai nostettiin seipäille. Kuten Jussikin, heiluin aina mukana innokkaana. "Oli siinä puheessa tottakin joukossa, eihän minusta pellolla mitään apua ollut, mutta tykkäsin pausseista, joiden aikana söimme Tiina-mummon pellolle kantamia eväitä eli pullaa, voileipiä, kahvia ja mehua." Oi että! Ja tv-ohjelmat - ne vasta toivatkin muistoja mieleen!

  Talviaamuisin hellassa paloi tuli jo herättyäni. Minä en saanut koskea siihen, tuli ei ollut lapsia varten. Minä olin nähnyt tulipalon televisiossa, pelkäsin sitä ja näin pahoja unia. Sen tähden minun oli parempi katsella vain Puoli kuutta ja Pikku Kakkosta, Nukku-Mattia kammosin, mutta Rölli-peikosta ja Pelle Hermannista tykkäsi isäkin. Television hupiohjelmat olivat mukavia myös, vanhat kotimaiset elokuvat vielä parempia. Opin tuntemaan mustavalkoisista ihmisistä Aku Korhosen, Siiri Angerkosken ja muutamia muita, värillisistä tiesin Speden, Loirin, Simon, Jorma Pulkkisen ja Kari Salmelaisen.

Esikoiskirjailijaksi Heikkinen on aivan hämmästyttävän kypsä ja valmis. Hän onnistuu kirjoittamaan tekstiä joka tempaa täysillä mukaansa, saa lukijan nauramaan, itkemään ja ylipäänsä tuntemaan ja eläytymään vahvasti. Samanaikaisesti kieli on soljuvaa, murredialogit sujuvia ja poljennoltaan lähes täydellisyyttä hipovia, ja kaiken tämän keskelle Heikkinen tipauttelee niin kauniita lauseita, että ne saavat herkemmällä silmäkulmat kostumaan. Ja entäs henkilöhahmot? Ne vasta ovatkin riemastuttavia! Esimerkiksi kohtaukset, joissa esiintyivät naiseksi poikkeuksellisen tuuheaviiksinen pyhäkoulunopettaja tai sodassa päähänsä sirpaleen saanut Rissasen Jallu, luin moneen kertaan ihan vain siksi, että ne olivat niin loistavia. Kirjaa lukiessani mieleeni tulivatkin useaan otteeseen mestarit Hotakainen ja Kyrö, mutta en silti lähtisi varsinaisesti vertaamaan, sillä Heikkinen on kuitenkin aivan omaäänisensä, ja omana itsenään käsittämättömän lahjakas ja taitava kirjailija. (Olen muuten antanut itseni ymmärtää, että Heikkinen on myös hyvä laulaja ja näyttelijä. Joillekin sitä vaan annetaan vähän isommalla kauhalla. Huoh. :)

Minulle Pihkatappi oli paitsi todella hyvä kirja, myös eräänlainen täsmäromaani ja sielukirja. Vaikka kaikki ei ollutkaan ihan yksi yhteen minun elämäni kanssa (olen tarinan Jussia liki kymmenen vuotta vanhempi ja naispuolinen, Savon sijaan olen asunut lapsuuteni melko murreköyhällä Uudellamaalla, minun lapsuudessani kotitilani navetta oli jo tyhjillään, ja itse olen menettänyt toisen vanhempani vasta teini-ikäisenä), tuli kirjan tarina jotenkin niin liki, että luin sitä koko ajan pienessä liikutuksen tilassa. Pihkatappi tarjosi minulle nostalgiaa, lukuisia samaistumiskokemuksia, täydellisen tuttua ajankuvaa, sekä tuttuja tuntemuksia ja kipupisteitä, se herätteli vahvaa koti-ikävää ja kaipuuta omiin lapsuusvuosiin ja lapsuuden maalaismaisemiin. Loppujen lopuksi kirja oli miltei sielunhoidollinen kokemus. Se sai minut seilaamaan menneen elämäni vesiä, se vei minut sinne, minne ei ole enää pääsyä, se oli aikamatka kotiin ja nuoreen itseeni. Ne olivat hyviä hetkiä, takaisinsaamattomia - ja juuri siksi olen Heikkiselle paljosta velkaa. Antti Heikkinen, jos luet tämän joskus, haluan lausua suuren, nöyrän ja lämpimän kiitoksen. Kirjasi löysi suorimman reitin sydämeeni, ja siellä se tulee pysymään. (Noh, aion kyllä ostaa myös yhden kappaleen hyllyyni. :)

Pihkatappia on luettu Blogistaniassa aivan harmillisen vähän (voi lukekaa ihmiset, lukekaa - tämä kirja ansaitsisi blogisavuja, jos joku!!), mutta käykääpä kurkkaamassa näissä: Amma kirjoitti aivan mainion savonkielisen arvion, Kirsille Heikkisen teksti toi mieleen Heikki Turusen ja Mikael Niemen ja Arjalle puolestaan jollain tapaa Mikko Rimmisen, Jorikin tykkäsi. Itse rakastin tätä yhtä paljon kuin aikanaan täysin toiseen murremaisemaan sijoittuvaa Orvokki Aution Pesärikkoa, josta on tullut minulle todella rakas ja tärkeä kirja. Niin tästäkin.

29 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Amma, <3!! Ja suurkiitos sinulle, sinun mainio arviosi oli se, joka sai minut alun alkaen Pihkatapista kiinnostumaan. Ihana kirja!

      Poista
  2. Itkut, kiitos taas Sara ihanasta kirjoituksesta. Sinä olet yksi minun parhaimmista kirjakummeistani, innoitat siis lukemaan mitä erilaisempia kirjoja. <3 Tosin Pihkatappi on tuolla kirjastohyllyssä, mutta luen sen pian kirjoituksesi vuoksi. (Ja vähän myös Amman kirjoituksen vuoksi).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Krista, voi että olet suloinen, kiitos! <3 (Ja kiitos muutenkin, laitan sinulle viestiä, kun ehdin! :) Ja tämä sinun on ihan pakko lukea pian! Pihkatappi on ihana ja uskon että rakastut siihen päätä pahkaa!

      Poista
  3. Hyvä on, sait vakuutettua. ;) En ollut ollenkaan edes harkinnut tämän lukemista, mutta nyt tuntuu siltä että pitäisi mennä kirjakaupan kautta töihin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Satu, jee! :D Minunkin pitäisi käydä kirjakaupassa, lainasin Pihkatapin kirjastosta mutta nyt minun on ihan pakko saada omakin kappale. :)

      Poista
  4. Vau! Pihkatappi kiinnosti jo aiemmin, mutta nyt entistä enemmän. Jostain syystä luulin, että kirja on kirjoitettu "savoksi", mutta tuosta sitaatista päätellen ei olekaan? 1980-luvulla syntyneenä oli kyllä helppo tunnistaa nuo lastenohjelmat! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maria, itse asiassa niin minäkin taisin vähän luulla, mutta siis enimmäkseen se on ihan suomea (pienellä savolaisvivahteella tosin). :D Dialogit ovat savon murretta, jota ainakin meikäläinen pienen alkukankeuden jälkeen luki ihan ilokseen. Lue tämä, ihastut!

      Poista
  5. Pitääköhän minunkin ottaa Pihkatapista selvää :) Sinulla ainakin on vahva suosittelun taito <3

    VastaaPoista
  6. 1980-luku tuli mukavasti esiin, joten kyllä, heti tartun kirjaan, kun se kohdalle osuu! Kiitos innoittavasta arviosta, taas! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, kiitos! <3 Tämä kirja kannattaa lukea, jos joku! :)

      Poista
  7. Apua, lukulistani vain kasvaa... Sait tämän kyllä kuulostamaan sellaiselta että ei voi ohittaa. Kiitos. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noora, ei tätä kyllä kannatakaan ohittaa. :) Ei muuta kuin pitkän lukulistan jatkoksi!

      Poista
  8. Olen samaa mieltä: Pihkatappi kannattaa ihan ehdottomasti lukea. Savon murteen kanssa oli vähän miettimistä, mutta hyvinpä senkin sitten ymmärsin. Hieno kirja ja hieno kritiikki, Sara.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Villiviini, juuri niin! :) Minullekin savon murteen lukeminen oli aluksi vähän hitaanpuoleista, mutta kun pääsi rytmiin (esimerkiksi lukemalla dialogeja ääneen :), aloin nauttia savonkielisistä dialogeista ihan hurjasti. Ja kiitos paljon, paitsi että ei näistä minun kirjajutuistani ja oikeasta kritiikistä voi edes puhua samana päivänä. :)

      Poista
  9. Voi että, miten mukaansa tempaava ja hienosti kirjoitettu teksti! Kiitos!!!

    Olen jotenkin pihalla uutuuksista (olen viettänyt aivan liian vähän aikaa blogistaniassa) enkä tästäkään tiennyt, mitä käsittelee ja että on näin hyvä!

    Mullekin muuten on tullut jostain sellainen käsitys, että kirja olisi savoksi kirjoitettu. Varmaan jossain on niin virheellisesti väitetty.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mustikkakummun Anna, kiitos sinulle, ihana kommentti! :)

      Pihkatappi onkin jäänyt harmillisen vähälle huomiolle Blogistaniassa. Toivon että lukijat heräävät tämän loistavan kirjan suhteen viimeistään nyt, kun kirja on Savonia-palkintoehdokkaana ja Heikkiselle myönnettin eilen Kalevi Jäntin säätiön kirjallisuuspalkintokin. Lue tämä kirja, ihan varmasti pidät! :)

      Poista
  10. Heikkis-Antin kirja on ollut lukulistalla jo ihan senkin takia, että tämä liippaa niin läheltä omia lapsuudenmaisemiani :)

    Kiitos hienosta esittelystä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, kiitos itsellesi! <3 Ja varmasti tulet rakastamaan tätä kirjaa, etenkin jos nuo maisematkin ovat osa sinua!

      Poista
  11. Aloittelin tätä alkusyksystä, mutta kirja jäi työkiireiden jalkoihin. Nyt olen jo jonkin aikaa aikonut lukea koko kirjan, joskin luminen joulukuu saa olla ensin ihan rauhassa nimensä mukainen (ainakin kirjallisesti ;)). Kuten tiedät, olen kuta kuinkin samoja ikiä kanssasi, mutta aistin jo ensisivuilta nostalgiaa tätä lukiessani. Ja savolaissyntyisenä, joskin itse olen Sisä-Savosta (ihan eri juttu, melkein ainakin, ylä/luoteissavolaiset maisemat ovat minulle vieraita), uskon löytäväni tästä paljon tuttua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, kääk - olen näköjään unohtanut käydä vastaamassa kommenttiisi, anteeksi! Ihanaa että luet tämän, Pihkatappi oli minulle yksi viime vuoden kovimmista kotimaisista. <3

      Poista
    2. No niin, nyt luin. Ja pidin, sain niin, niin paljosta kiinni tässä!

      Poista
  12. Kiitokset tästä innostavasta postauksestasi! Menin heti varaamaan kirjan kirjastosta ja tällä hetkellä jo ahmin kirjaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pihi nainen, ihanaa että luit Pihkatapin ja ihastuit siihen! <3 Olen käynyt lukemassa arviosi kännykällä, pitäisikin tulla lukemaan se uudelleen ja kommentoimaan nyt kun olen oikealla koneella. :)

      Poista
  13. Olen lukenut nyt Pihkatapista noin 30 sivua ja se on todella mukavaa luettavaa. Kieli on ihanan rikasta ja hauskaakin. Olen ihan hämäläinen, mutta savonkieliset jutut ei haittaa yhtään. Koska olen itsekin kotoisin pienestä maalaistalosta, nämä maalaiskuvaukset osuvat minuun niin hyvin. Toivotaan menestystä uudelle sympaattiselle kirjailijalle!
    terveisin Tuula

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuula, onpas mukavaa kuulla! :) Ja olen ihan samaa mieltä, Heikkisen kieli on rikasta ja sujuvaa, ja erityisesti maaseudun elämän kuvaus ilahduttaa. Hienoa, että Suomessa on näin upeita kirjailijoita! <3

      Poista
  14. Antti Heikkisen Pihkatappi on loistava kirja. Nyt syksyllä häneltä ilmestyy Risainen elämä - Juice Leskinen 1050-2006. Tästä ei elämänkerta parane, sillä se on rehellinen kuvaus taiteilijan tiestä lapsuudesta viimeiseen haastatteluun. Juankoski ja Nilsiä ovat niin lähekkäisiä paikkoja, että Heikkisellä on 'kotikenttäetu' ymmärtää Juicea ja hänen sanoituksiaan. Suosittelen!

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...